Ahdistaa taas niin pirusti huominen työharjoitteluun meno.
Joka hemmetin ilta tulee se sama tuskainen olo, kun tietää, että seuraavana aamuna täytyy mennä työpaikalle.
Teen ns. töitä vain kahtena päivänä viikossa, mutta silti ne illat ovat vaikeita, kun aamulla on mentävä ja tekisi mieli vain jäädä pois jonkun tekosyyn varjolla.
Ilmapiiri minua kai eniten ahdistaa ja ne ihmiset siellä. Jo tutustumiskäynnillä tiesin, että tulen inhoamaan kyseistä paikkaa ja joka ikinen viikko toivon, että voisin lopettaa, mutta se ei ole vaihtoehto.
Työkkäristä sanottiin suoraan, että mitään muuta minulle ei ole enää tarjota (olen siis virallisesti niiden kirjoissa "toivoton tapaus") ja jos lopetan tuolla niin muutakaan paikkaa en saa. Joten kituuttelen päivä kerrallaan ja toivon, että jospa huominen olisi edes vähän helpompi.
Nukkuminen kärsii, koska jännitän varsinkin näin sunnuntai-iltaisin alkavaa "työviikkoa" niin kovasti, etten pysty menemään ajoissa nukkumaan ja herään aina rättiväsyneenä. Luojan kiitos, että töitä ei ole se normi 5 päivää viikossa...Olisin saanut hermoromahduksen ja jättänyt harjoittelun siinä tapauksessa kesken jo alkumetreillä.
Tämä ilta-ahdistus tuo liian hyvin mieleen varsinkin yläkouluajat, kun joka ikinen ilta pelotti jo etukäteen seuraava koulupäivä. Etenkin sunnuntait olivat vaikeita, koska taas oli uusi loputon viikko edessä sitä helvettiä. Kiusaamista ja ulkopuolelle jäämistä.
Minua ei ole kiusattu enää viiteentoista vuoteen, mutta jonkinlainen sisäinen ohjelmointi jäi automaattisesti päälle. Se aktivoituu aina, kun tiedossa on epämiellyttäviä tilanteita ja/tai tuntemattomien ihmisten kohtaamista. Odotan ja pelkään alitajuisesti, että minulle tehdään pahaa, vaikka järki hokee, että se oli menneisyyttä ja nyt on nyt eikä kukaan enää halua satuttaa minua.
Järki ymmärtää tosiasiat, mutta sydän ei suostu uskomaan. Se on jäänyt kiinni menneisyyteen tiukemmin kuin uskoinkaan.
En oikein kestä huonoa työilmapiiriä. Mutta tuntuu, etten pääse sitä pakoonkaan ja on pakko vain purra hammasta ja jaksaa, vaikka tekisi mieli kirkua, että ei enää yhtäkään päivää tässä paskapaikassa.
Toisaalta, minulla on yksi mukava työkaveri ja hänen ansiostaan olen jaksanut näinkin pitkään. Mutta hänen sopimuksensa loppuu pian ja sitten jään aivan yksin.
Muiden työkavereiden kanssa en juurikaan edes puhu. En osaa ottaa kontaktia näihin ihmisiin ja etenkin miespuoliset työkaverit nostavat pulssini ennätyskorkeisiin lukemiin. Olenhan aina pelännyt miehiä ja tuolla se tunne vain korostuu.
Vaikka inhoan sydämeni pohjasta tuota paikkaa niin silti minun täytyy myöntää, että sillä on hyvätkin puolensa. Saanpahan itseni liikkeelle ja näen ihmisiä edes kahdesti viikossa. Ilman harjoittelua en ehkä jaksaisi sosialisoida tätäkään vähää ja hautautuisin sängyn pohjalle masentumaan entistä enemmän.
Kun valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja, niin täytyy valita se vähemmän huono. En vain tiedä, kauanko mieleni jaksaa tätä ainaista jännittämistä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti