Persona non grata

Tänään sattui eräs ikävä tapahtuma.

Kävin töiden jälkeen kaupassa ja yllättäen näin siellä erään työkaverin, joka lopetti jokin aika sitten hommat samassa paikassa, jossa itse olen.

Tiedän, näin satavarmasti, että hän tunnisti minut. Silti tämä ihminen ei tervehtinyt, niinkuin voisi olettaa, vaan käänsi päänsä äkkiä pois, eikä ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi matkaa kadoten seuraavan hyllyn taakse.

Itselleni tuli aika paha mieli tästä.

Ei sen takia, että tuo ihminen sinänsä olisi minulle mitenkään erityisen tärkeä. En pahoittanut mieltäni hänen itsensä takia, vaan paha olo tuli siitä, kun mietin, kuinka tyypillinen hänen reaktionsa on, kun minusta on kyse.

Olen aina tuntenut itseni ei-toivotuksi henkilöksi niin kouluissa kuin työpaikoillakin. Minuun suhtaudutaan eri tavalla kuin muihin.

Esimerkiksi nykyisessä harjoittelupaikassani. Minulle ei tulla puhumaan oma-aloitteisesti koskaan mitään. Kukaan ei myöskään istu viereeni. Olen vähän kuin näkymätön kaikille.

Olen persona non grata. Ei-toivottu henkilö. Tai ainakin koen vahvasti itseni sellaiseksi.

Työkaverini on toista maata. Tuntuu joskus niin pahalta seurata sivusta, kuinka hänelle ollaan kohteliaita ja tervehditään ja tullaan juttelemaan. Häntä kohdellaan aivan eri tavalla kuin minua.

Tiedän, että mitä suurimmassa määrin tämä kahtiajako johtunee omasta käytöksestäni. Olen alusta asti inhonnut nykyistä harjoittelupaikkaani ja se varmasti näkyy minusta. Olen ollut käytökseltäni viileä ja olemukseltani suoraansanottuna vittuuntunutkin joskus.

 Silti tuntuu pahalta, että minut ignoorataan niin täydellisesti.

Kyllä minäkin haluaisin olla ystävällinen, sosiaalinen ja pidetty henkilö. Haluaisin ihan oikeasti. En valinnut itse itselleni tätä sulkeutunutta ja töykeää persoonaa. Minusta vain tuli aikojen saatossa tällainen, eikä kukaan taida tajuta todellista syytä.

Että se johtuu vuosikausien kiusaamisesta ja eristämisestä. Että sellainen muuttaa ihmistä. Ja etenkin sitä persoonaa, joka näkyy ulospäin. Ja kun tämä toistuu ja toistuu kerta toisensa jälkeen, niin usko ihmisiin alkaa hiipua ja lopulta sammuu ja sitä käpertyy itseensä, eikä jaksa olla ystävällinen kenellekään.

En ole ihmisvihaaja, en todellakaan. Mutta sellaisen kuvan minusta kai saa. Ja se on niin vitun masentavaa.

En tiedä, mitä tehdä sille. Miten voisin muuttaa omaa persoonaani helpommin lähestyttäväksi? Ja toisaalta, miksi pitäisi? Enkö ole jo taistellut itseni kanssa tarpeeksi, jotta tulisin hyväksytyksi muille?

Enkö ole ottanut henkisesti turpaani lukemattomia kertoja, kun olen halunnut tulla hyväksytyksi omana itsenäni ja minut on lyöty maahan yhä uudelleen ja uudelleen? Eikö se jo riitä? Pitääkö minun loppuikäni pyydellä anteeksi sitä, että olen tällainen? Ulospäin sulkeutunut ja jopa passiivis-aggressiivinen?

Ajatus herättää silkkaa vihaa. En halua pyydellä anteeksi keneltäkään. Haluaisin vain olla niinkuin muutkin ihmiset ja kyetä reagoimaan normaalisti asioihin.

Tosin olen jo heittänyt toivoni sen suhteen, että minusta koskaan normaalia tulisi...