Tämä aamu oli outo. En osaa kuvailla sitä millään muulla sanalla.
Heräsin aikaisin aamulla väsyneenä ikävän unen jäljiltä (olen alkanut nähdä painajaisia viime aikoina) ja maattuani puolisen tuntia sängyssä jaksoin nousta ylös ja alkaa tekemään aamutoimia.
Olo oli jollain tapaa turta. Katsoin itseäni vessan peilistä, katsoin silmiäni ja kasvojani, ihoani ja mietin, että kuka tuo ihminen on? "En tunne sinua, vaikka kuvittelin tuntevani. Kuka oikein olet ja mitä teet täällä? "
Tarkastelin itseäni ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Tajusin olevani samalla kertaa pieni lapsi ja teini-ikäinen aikuisen naisen ruumiissa. Koskettelin käsivarsiani ja hyväilin käsiäni ajatellen samalla: "Tällaiset kädet minulla on. Nämä ovat minun käteni." Tähän asti kaikki tuollainen on aina ollut itsestäänselvää.
Kokemus oli hämmentävä. En muista koskaan aikaisemmin tunteneeni tällä tavalla, en ole ikinä ennen epäillyt itseäni näin syvästi. Olin minä ja samalla en ollut, tarkastelin itseäni ulkopuolisena kuin jotain muukalaista.
Tämä "tila" meni ohi noin tunnin kuluessa ja muutuin jälleen omaksi itsekseni.
En ymmärrä, mikä aiheutti tuon aamuisen oudon olon. Olisiko pitkään jatkunut stressi ja menneiden kaiveleminen yhdistettynä eiliseen, äärimmäisen pahaan ahdistukseen, saanut mieleni jotenkin hetkellisesti pois raiteiltaan?
Tajusin, että saatan tulla hulluksi tässä prosessissa. Mennä psykoosiin tai jotain. Ajatus on pelottava, mutta ei minulla ole enää vaihtoehtoja. Pakko selvitä tästä, tuli mitä tuli.
En kertonut aamuisesta olostani mitään psykiatrilleni, jonka tapasin tänään. Hän suostui kirjoittamaan B-lausunnon Kelan kustantamaa kuntoutuspsykoterapiaa varten. Toivottavasti hakemus menee läpi ja pääsisin jatkamaan tätä itse aloittamaani prosessia ammattilaisen luona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti