En voi vieläkään täysin käsittää, mitä minulle on tehty. Että kiusaaminen todella tuhosi elämäni. En haluaisi myöntää sitä itselleni. Oloni on edelleen hieman epäuskoinen.
Kun on viisitoista vuotta vakuutellut itselleen valheellisesti, että oikeasti minuun ei jäänyt traumoja niiltä
ajoilta niin mieli lopulta uskoo sen valheen, eikä enää ymmärrä, mikä on totta ja mikä illuusiota. Tuskallinen totuus on se, että kiusaamisella ja porukoista eristämisellä oli vaikutusta ja kyllä, minä todella traumautisoiduin niiden vuosien aikana.
Minua on satutettu¨niin pahasti, minun luottamukseni toisia ihmisiä ja maailman hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan rikottiin ja minä ihan oikeasti menin rikki kaikista niistä sanoista ja jatkuvista hylkäämisistä.
Totuus oli liian tuskallinen ääneen lausuttavaksi tai edes hiljaa itselleen myönnettäväksi. En koskaan olisi halunnut antaa niille kusipäille sitä nautintoa, että myöntäisin itselleni, että he onnistuivat tavoitteessaan. Että ne onnistuivat rikkomaan minut sittenkin.
Koska minähän en suostuisi menemään rikki heidän käsissään, perkele. Minä olisin vahvempi heitä ja nousisin heidän yläpuolelleen. En suostuisi olemaan uhri, en suostuisi myöntämään tapahtunutta vahinkoa. Enkä ymmärtänyt, että tällä tosiasioiden kieltämisellä sidoin menneisyyden ja näiden ihmisten muiston itseeni ja varmistin, että menneisyyden tuska ja torjutut tunteet hallitsisivat minua jatkossakin.
Tukahdutettu tunne ei ole käsitelty tunne, eikä se häviä kieltämällä. Minä en halunnut uskoa tähän vaan päätin tietoisesti unohtaa kaiken ja jatkaa eteenpäin. Onnistuihan sen jotenkuten, aina edelliseen vuoteen asti.
Kunnes lopulta ymmärsin, että näin ei voi elää. En jaksa kantaa tätä helvetillistä taakkaa, joka painaa harteillani kuin betonisäkki. En voi, en kestä, en jaksa.
Voimani ovat lopussa. On pakko palata menneisyyteen vielä kerran ja käytävä läpi ne kammottavat kokemukset ja tunteet, jotta minulla voisi olla minkäänlaista tulevaisuutta.
En halua loppuikääni elää menneisyyden sanelemaa elämää. Minun tarvitsee eheytyä, koska muuten en tule jaksamaan tätä elämää ja joku päivä menisin ja tappaisin itseni ihan oikeasti.
Et ole yksin <3
VastaaPoista<3
PoistaNiin minäkin päätin vuosia, että ette te pystyneet minua satuttamaan, minä olen vahvempi kuin te, minä näytän teille, kunnes päivä päivältä luhistuin koko ajan pirstaleisemmaksi... ja sitten tuli se päivä vastaan, kun kävelin kaupungilla katsoen jokaista porttikonkia, että onko tuolla terapeutti, jos on, kävelen hänen luokseen ja sanon, että en enää jaksa.
VastaaPoistaSiitä alkoi tämä tie, josta olen niin tyytyväinen, että uskalsin ja ymmärsin tälle tielle lähteä. Tämä ei ole helppo tie, ei todellakaan, mutta ei se tie ollut tätä aiemminkaan. Se vasta raskas olikin, se kun harteita painaa sellainen betonireppu, että tuntuu kuin joku koko ajan yrittäisi kuristaa minut hengiltä.
Kannustan sinua lähtemään terapian polulle ja toivon kaikkeni, että löydät sinulle sopivan terapeutin. Se on sen arvoista ja huomaat, että et oikeasti ole yksin. <3
Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi, se antaa rohkeutta ja toivoa eteenpäin <3
VastaaPoista