Huono olo, ahdistaa.
Aloin taas miettimään vanhoja asioita, enkä saa unta, vaikka väsyttää. Kello on 01.30 ja jouduin äsken ottamaan toisen Ketipinorin, että saisin nukahdettua edes johonkin aikaan yöstä.
Asioita ei koskaan pitäisi miettiä yksin pimeässä illalla sängyssä maaten. Takuuvarma unenkarkottaja.
Olen huomannut, että lapsuudenaikaiset muistot ovat kipeydestään huolimatta siedettävämpiä kuin ikävuosiin 13-15 liittyvät, jolloin elin elämäni ehkäpä helvetillisintä aikaa. Se ajanjakso oli niin täynnä pimeyttä, että pelkään psyykeni oikeasti hajoavan, jos joudun kohtaamaan ne asiat uudelleen.
En halua muistaa. En halua tuntea niitä tunteita, kokea uudestaan sitä häpeää, joka kahlitsi minut tähän sisäiseen vankilaan.
Mieleni kiduttaa minua muistoilla, jotka tuottavat liikaa tuskaa. Haluaisin vain sulkea silmät, vaipua uneen ja unohtaa kaiken tapahtuneen lopullisesti.
Mutta eihän se mene niin. En voi unohtaa ja siksi olen tässä tilanteessa. Tiedostan, että nämä asiat on pakko käsitellä, tai muuten en pääse koskaan niistä irti ja loppuelämäni on pilalla (tosin taitaa se kyllä olla sitä joka tapauksessa...)
Itsemurha tuntuisi tuhat kertaa helpommalta vaihtoehdolta.
Mutta en halua kuolla (ainakaan vielä). En vain kertakaikkiaan tiedä, miten minusta on kohtaamaan ne asiat, jotka ovat tähän mennessä olleet aivan liian tuskallisia muisteltaviksi, saati käsiteltäviksi.
Palleaa alkaa puristaa heti, kun alan miettimään vuosia 1998-2000.
Elämäni pahinta aikaa.
Murrosikäni oli vaikea ja suhteet molempiin vanhempiin myrskyisät. Riitelin äitini kanssa jatkuvasti ja isän kanssa tulin toimeen vielä vähemmän. Kavereita oli tasan yksi ja hänkin siirtyi jossain vaiheessa uuteen kouluun, toiselle paikkakunnalle.
Yläaste oli minulle vankila, jossa piti pakosta lusia se kolme vuotta, joka päivä yksin ja ilman kavereita, kiusaajia peläten. Vihasin sitä paikkaa täydestä sydämestäni. Ja vihaan sitä paikkaa edelleen.
Kuristaisin itseni mieluummin kuin muistelisin vapaaehtoisesti noita vuosia. Mutta minä en teekään tätä muistamisprosessia vapaaehtoisesti, vaan pakon edessä.
Vanhat haavat pitää repiä auki, jotta ne voisivat umpeutua kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti