Jotain on tapahtumassa minulle. Jotain on nousemassa esiin, jostain syvältä sisältäni, alitajunnan hämäristä sokkeloista.
Alan taantua pienen lapsen tasolle.
Haaveilen pehmoleluista. Ostin itselleni vaaleanvihreän käärmepehmon, jota tykkään halia ja silitellä. Olen myös alkanut tuntea äärimmäisen syvää ahdistusta, joka kumpuaa kaukaa menneisyydestä, vaikka en pysty sijoittamaan tunnetta aikaan enkä paikkaan.
Sain eilen illalla hysteerisen itkukohtauksen, jota ennen koin hyvin voimakasta ahdistusta, valtavaa turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Itkin kuin pieni lapsi 5 minuuttia ja sitten se loppui. Ahdistus väheni hieman, vaikka sitä jäi runsain mitoin jäljelle. En muista koskaan ennen itkeneeni tuolla tavalla, suurta hätää ja
turvattomuutta tuntien. Tätäkö on se paljonpuhuttu regressio?
Tuntuu, että huolella rakennetut puolustusmekanismini alkavat rakoilla. Henkiset suojamuurini murtuvat yksi kerrallaan ja se herättää minussa sanoinkuvaamatonta kauhua, pienen lapsen kauhua ja syvää ahdistusta.
Ja mietin: minulle on täytynyt tapahtua jotain kamalaa lapsena. Muuten en kai oireilisi tällä tavalla?
Olen varma, että kyse ei ole mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaan tämä tuska liittyy jollain tavalla kiusaamiskokemuksiini tai vanhempieni minua kohtaan osoittamaan väkivaltaan.
Tiesin, että tämä prosessi ei tulisi olemaan helppo, mutta olen silti järkyttynyt siitä, kuinka olen alkanut oireilla näin rajusti jo näin varhaisessa vaiheessa. Vastahan vähän aikaa sitten tajusin, että olen pahasti traumatisoitunut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti