varkain jostain syvältä mieleni syvyyksistä ja puristaa rintakehän tiukaksi palloksi.
Voin vain hengittää, rukoilla ja odottaa että se menisi ohi. Vaikeroin ja nyyhkytän, kyyneleet vierivät pitkin kasvojani, enkä tiedä enää, mitä minussa tapahtuu.
Pelkään niin kovin, että minulta viedään pois se viimeinen suojakeino, jolla olen yrittänyt pitää itseäni kasassa kaikki nämä vuodet. En halua, en pysty, en voi luopua siitä.
Suojaavat kuvat.
Se on kaikki, mitä minulla on. Ei ole mitään, eikä ketään muuta, johon turvautua.
Minä olen yksin.
Yksin menneisyyteni ja tämän kauhun kanssa. En ole koskaan pelännyt mitään näin paljon kuin tähän prosessiin lähtemistä. Muistamista. Ja ennen kaikkea tuntemista.
Minä en halua muistaa, en missään nimessä. En, en, en. Jos olisi jokin pakokeino, olisin turvautunut siihen jo ajat sitten. Mutta en pääse pakoon, en pääse karkuun omaa mieltäni, omaa menneisyyttäni ja näitä tunteita, jotka olivat niin kauheita, että työnsin ne piiloon, lukitsin alitajuntani ovet ja luulin olevani sinut niiden kanssa.
Se oli kaikki valhetta.
Koko tämä saatanan elämä on ollut yhtä valhetta. Pelkkää pakenemista, karkuun juoksemista, muistojen ja
tunteiden piilottamista. Kaikkeni olen tehnyt unohtaakseni ja silti menneisyys sai minut lopulta kiinni.
Pelkään, että en selviä itseni kanssa. Miten kukaan voi selvitä tällaisen kauhun kanssa järjissään?
Jos tuntisin tätä joka hetki niin sekoaisin aivan varmasti.
Olen elänyt pelon kehässä suurimman osan elämästäni. Pelännyt toisia ihmisiä, mutta ennen kaikkea itseäni. Olen niin väsynyt jatkuvaan pelkäämiseen, etten enää kertakaikkiaan jaksa.
Mieleni on ylikuormitettu pelolla, se on kuin vanha, natiseva lato, joka uhkaa sortua hetkenä minä hyvänsä.
Olen vihainen ja katkera. Millainen minusta olisi tullut, miten eri tavalla tämä elämä olisi voinut mennä ilman kiusaamista ja syrjityksi tulemista.
Olen edelleen järkyttynyt siitä, miten voimakkaasti reagoin muistoihini.
En voi ymmärtää, miksi pelkään niin kovin. Mitä minulle oikein tapahtui silloin lapsena, mistä tämä kauhu tulee? Ei lapsuuteni ollut mitenkään erityisen traumatisoiva. Minua kiusattiin kyllä, mutta en muista, että olisin koskaan joutunut pelkäämään henkeni edestä. Eihän minua hakattu tai raiskattu. En ole kokenut niitä pahimpia kokemuksia.
Miten olen voinut unohtaa, mistä tämä tunne tulee? En pääse muistoon käsiksi, en tiedä, mitä minulle silloin tapahtui, kun tämä kauhu sai alkunsa, mutta sen on täytynyt olla traumatisoivaa.
En olisi voinut uskoa, että olen kantanut tällaista kauhua mukanani. Nyt en enää pääse sitä karkuun ja pelkään, että edessä on jotain vieläkin pahempaa.
Ja kysyn itseltäni yhä uudestaan: kuinka syvälle olen valmis menemään? Ja mieleni vastaa:
Pohjaan asti.
Ei ole vaihtoehtoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti