Riehuin taas tänään kunnolla.
Paiskoin kännykkää lattialle, hakkasin itseäni käsiin ja jalkoihin, purin molempiin käsivarsiin kipeät
hampaanjäljet. Sydän hakkaa vieläkin täynnä tukahdutettua raivoa ja olo on oikeasti sellainen, että
tekisi mieli kuristaa joku...
Koko viikonloppu on mennyt päin persettä ja se johtuu perjantaista.
Jouduin käymään ammatinvalintapsykologin luona, jota en viitsinyt perua, kun aikoja on niin harvoin. Ei olisi yhtään kiinnostanut mennä, koska mielestäni siitä ei ole tähän asti ollut mitään hyötyä (työkkärin toimenpiteistähän tunnetusti harvoin on) mutta menin kuitenkin. Ja päivä, tai oikeastaan koko viikonloppu menikin sen seurauksena sitten pilalle.
Ammatinvalintapsykologini oli tilannut minun suostumuksellani neuropsykologisen kuntoutustutkimuslausunnon psykiatrian poliklinikalta, jossa minut testattiin kattavasti v. 2013. Nyt jälkeenpäin kaduttaa, että annoin luvan, koska kyseisessä lausunnossa minusta saa todella sairaan ja häiriintyneen kuvan.
Lausunnossa kerrotaan mm. itsetuhoisuudestani sekä läpi elämän kestäneestä aggressiotaipumuksesta ( esim. se, kun kerran koulussa kävin toiseen oppilaaseen käsiksi) ja muutenkin perhetaustastani niin arkaluontoisia asioita, että nyt harmittaa, kun ne ovat kenen tahansa työvoimavirkailijan nähtävillä...
Tunnen, että maineeni on tahriintunut lopullisesti ja nyt kaikki työkkärissä pitävät minua aivan varmasti sekopäänä ja muutenkin toivottomana tapauksena. Niillä on jopa uusimmat psykiatrin kirjoittamat B-lausunnot, joissa terveydentilaani kuvaillaan hyvin yksityiskohtaisesti.
Tuntui nöyryyttävältä, kun ammatinvalintapsykologi kyseli minulta kaikenlaisia henkilökohtaisia asioita, kuten olenko ollut viimeaikoina itsetuhoinen ja miten hallitsen aggressiivisia taipumuksiani nykyään. Olisi tehnyt mieli käskeä sitä tukkimaan turpansa, etteivät ne tiedot kuulu hänelle millään tavalla, mutta tietenkään en voinut sanoa mitään sellaista, joten tyydyin mumisemaan jotain ympäripyöreää ja sanoin, etten halua puhua sairaalaan joutumisestani, mitä tämä nainen yritti kovasti ottaa esille tapaamisemme aikana.
Olen niin kyllästynyt jauhamaan paskaa eri tahojen kanssa, jotka esittävät myötätuntoista ja kyselevät muka kiinnostuneena, miten minulla menee, vaikka heitä ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Olen heidän silmissään varmasti toivoton tapaus (olenhan sitä myös omissa silmissäni), josta ei koskaan tule
yhteiskuntakelpoista työtä tekevää ja veroja maksavaa kunnon kansalaista.
Miksi minua edes yritetään kuntouttaa, kun en koskaan kuitenkaan pääse työelämään, vaikka tervehtyisin heti huomenna? Laittaisivat vaan suoraan eläkkeelle. Ei tällaisesta sekopäästä koskaan tule normaalia.
Olen menettänyt uskoni paranemiseen. Olen myös menettänyt uskoni tähän järjestelmään, jossa me elämme.
Tuntuu, ettei minun kaltaisellani ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Tämä yhteiskunta on nuorten, kauniiden, terveiden, sosiaalisten menestyjien yhteiskunta. Henkisesti sairaat eivät siihen kuulu. Meidän paikkamme on marginaalissa, niinkuin on aina ollut.
Olen luopunut siitä toivosta, että voisin joskus elää normaalia elämää. Ehkä kohtalonani on vain olla sairas?
Elättäköön yhteiskunta minut ja muut kaltaiseni.
Koulu ja kiusaajat siellä rikkoivat minut, tekivät minusta häiriintyneen. He selvisivät ehjin nahoin, he menestyivät koulussa ja pääsivät opiskelemaan ja saivat oikeita töitä ja perheen ja ystäviä, kun taas minut on näköjään tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen.
Ainoa lohtuni on, kun kuvittelen, kuinka nämä entiset kiusaajani raatavat uraputkessa, taiteillen perheen ja työn ristipaineessa kun taas minä vedän lonkkaa kotona ja nostan sossusta rahaa joka kuukausi.
Tämä yhteiskunta on minulle ikuisesti velkaa tuhotusta mielenterveydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti