Surun näyttäminen on heikkouden merkki?

Menneisyyden muisteleminen nostaa tunteita pintaan mutta samalla myös turruttaa.

Joinakin hetkinä tunteeni käyvät aivan ylikierroksilla, joskus taas olen aivan turta, enkä osaa tuntea muuta kuin apatiaa. Kuten nyt. Haluaisin itkeä, mutta yhtään kyyneltä ei tule. On vain epämääräinen ahdistus ja paha olo, joka on läsnä joka ikinen minuutti tässä valvemaailmassani.

Mikään ei ole koskaan tuntunut näin vaikealta. Antaisin mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi läpikäydä tätä prosessia, mutta vaihtoehtoja ei ole. Tämä kroonistunut masennukseni tappaa minut vielä jonain päivänä jos en onnistu pääsemään yli kipeistä kokemuksista.

Kaikki ahdistaa taas vaihteeksi. Vähän väliä huomaan miettiväni, missä vaiheessa elämää asiat alkoivat mennä näin pahasti pieleen. Alkoiko kaikki jo varhaislapsuudessa, ennen kouluikää? Olinko häiriintynyt jo silloin, vai kiusaaminenko se oli, josta kaikki ongelmani juontavat juurensa?

Minä kielsin kaiken. Menneisyyteni kokemukset ja niiden traumatisoivan vaikutuksen. Kieltäydyin kerta kaikkiaan muistamasta ja ymmärtämästä, mikä vaikutus kiusaamisella ja joukosta eristämisellä minuun oli. Halusin olla kiusaajiani vahvempi ja näyttää heille, että he eivät onnistuisi rikkomaan minua.

Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minä traumatisoiduin tajuamatta sitä itse. Ja aloin huomaamattani toistaa tietynlaisia käyttäytymismalleja, jotka olivat tuhoisia, mutta joista en onnistunut pääsemään irti.

Meidän perheessä ei saanut itkeä. Itkeminen oli kiellettyä, ärsyttävää, noloa ja raivostutti etenkin isääni. "Lopeta se märiseminen!" hän joskus tiuskaisi minulle, kun en kyennyt hillitsemään itseäni.

Vanhempieni esimerkistä opin, että vihan ja aggression ilmaiseminen on sallitumpaa kuin oman surunsa näyttäminen. Kukaan meillä ei itkenyt, koskaan.

Huutaminen oli ookoo ja ruumiillinen kuritus kuului asiaan. Niinpä minä opin, että suru pitää tukahduttaa, painaa piiloon, koska sen näyttäminen on heikkouden merkki. Suru piti siis korvata jollain sallitummalla tunteella, joten vihaan turvautuminen oli minun ratkaisuni.

Lopetin itkemisen kai jossain vaiheessa kun menin yläasteelle ja kun paha olo yllätti, niin huusin, karjuin, heittelin tavaroita, hakkasin itseäni, viiltelin ja kiroilin. Haukuin äitiä jatkuvasti, milloin huoraksi, milloin lehmäksi. Sanoin kauheita asioita, joita en tarkoittanut. Mutta jotenkin ajattelin, että se oli oikeutettua, että äiti sai ansionsa mukaan. Koska oli pahoinpidellyt isäni kanssa minua lapsena (tosin he eivät myönnä, että ruumillinen kuritus olisi pahoinpitelyä), jota en voinut antaa anteeksi.

Isälleni ei voinut huutaa ja raivota, isää ei saanut haukkua. Häntä vastaan en uskaltanut nousta, koska pelkäsin. Joten äiti sai niinsanotusti kaiken paskan niskaansa. En ole ylpeä omasta käyttäytymisestäni, mutta en kertakaikkiaan pystynyt hillitsemään itseäni.

Ja onko se mikään ihme? Molemmat vanhempani käyttivät sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Minä opin sen saman vääristyneen käyttäytymismallin ja imin heidän aggressionsa itseeni, kohtalokkain seurauksin.

Olen päättänyt, etten koskaan hanki lapsia ja tämä päätös pitää. Minun kauttani ei synny yhtäkään viatonta lasta lisää kärsimään tähän maailmaan. Ei minusta ole äidiksi, ei vaikka parantuisin täydellisesti. Mikä estäisi minua tekemästä samaa omille lapsilleni kuin mitä vanhempani tekivät minulle? En halua jatkaa näin vinoutunutta geeniperimää.

Veljenlapseni oireilevat samalla tavalla kuin minä aikoinani. Pelkään heidän tulevaisuutensa puolesta. Koko meidän perhe on sairas, mutta kukaan ei myönnä sitä, kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen tai sitten kukaan muu ei yksinkertaisesti tajua.

Kunpa pystyisimme olemaan avoimia toisillemme, mutta eihän se onnistu, kun kukaan ei edes myönnä, että mikään olisi normaalista poikkeavaa...