Paluu joulunvietosta

Tulin tänään tapaninpäivänä joulunvietosta veljen perheen luota.

Joulu oli henkisesti aika raskas. Aatto meni ihan kivasti, mutta lähes koko joulupäivän vain odotin, että pääsen takaisin kotiin.

Olen iloinen ja helpottunut saadessani olla jälleen yksin ja omassa rauhassa täällä asunnollani, mutta toisaalta taas surullinen ja pettynyt siihen, että joulu ei mennyt niinkuin olisin toivonut.

Veljen vaimo oli koko ajan kireä ja pahantuulinen ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän olisi halunnut minua ja vanhempiani sinne ollenkaan. Veljentytär pysytteli suurimman osan ajasta huoneessaan, koska ei selvästikään pidä minun ja vanhempieni läsnäolosta (hän kokee meidät kovin vieraiksi, kun tapaamme niin harvoin).

Veljien tapaamista jännitin jo etukäteen, varsinkin tämän alkoholisoituneen veljen ja en lopulta pystynyt puhumaan hänelle, vaikka mielessä olisi ollut paljonkin asioita, joita olisin halunnut sanoa.

Tuntuu pahalta, että molemmat veljet ovat minulle niin vieraita, etten koskaan keksi juuri mitään puhumista heidän kanssaan ja tunnelma on vaivautunut puolin ja toisin. En vaan pysty siihen, kunnolliseen vuorovaikutukseen kummankaan kanssa. Haluaisin niin kovasti, että mulla olisi normaalit sisarussuhteet ja että välillämme olisi edes jonkinlaista läheisyyttä, mutta kun ei niin ei.

Toisen veljen kunniaksi on sanottava, että hän on sentään vuosien varrella yrittänyt luoda jonkinlaista sisarussuhdetta, mutta nuorempi veli ei ole oikeastaan ottanut minkäänlaista kontaktia näin aikuisiällä ja kieltämättä tulee mieleen, onko hän edes millään tasolla kiinnostunut sisarensa olemassaolosta.

Olen monesti miettinyt, että tuntuu kuin mulla ei periaatteessa olisi sisaruksia ollenkaan. Kun vanhemmat joskus kuolevat, olen sitten kokonaan yksin, ilman sukua ja perhettä. Mutta toisaalta, olisiko se niin paha, suvun ja perheen tuntien? Olen aina ollut kaikessa se ulkopuolinen, myös perheen ja suvun kesken ja tuskin tulen kaipaamaan ketään heistä kovinkaan paljon vanhempiani lukuunottamatta. 

Silti...Kaipaisin jonkinlaista läheisyyttä, mutta en pysty tuntemaan väkisin jotain, mitä ei ole.

Itkin tänään(kin) kun mietin, että ei sen pitäisi näin mennä. Että näkee veljeä ja veljen perhettä pitkästä aikaa ja jo toisena päivänä on sellainen fiilis, että kunpa pääsisi täältä jo pois. En vaan tunne oloani mukavaksi enkä luontevaksi perheeni seurassa. Vanhempien seura on ihan ookoo, mutta muiden seuraa on vaikea kestää kovin pitkään.

Huoh...Kunpa olisi oma perhe. Mies ja ehkä lemmikki, joiden kanssa voisi viettää joulun ja muut juhlapyhät. Jotta en olisi yksin, mutta en myöskään seurassa, jonne minua ei kaivata ja jossa en tunne oloani mukavaksi.

No, saahan sitä aina haaveilla. Ensi joulun ajattelin joka tapauksessa viettää itsekseni (tai vaihtoehtoisesti pelkästään vanhempien kanssa).

Pitkä matka edessä

Tajusin tässä erästä blogia lueskellessani, että sisälläni on valtava hylätyksi tulemisen tunne. Paljon ikäviä kokemuksia lapsuudesta lähtien, joita en ole koskaan pysähtynyt oikeasti miettimään vaan painanut vain menemään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

En pitkään, pitkään aikaan tajunnut tietoisesti, että paljonkin asioita on tapahtunut. Oikeasti tuskallisia, hajottavia tapahtumia. Mutta kuten sanottu, en koskaan halunnut ajatella enkä muistaa ja onnistuin jotenkin blokkaamaan suurimman osan pahoista muistoista tietoisesta mielestäni.

Harmi vain, että tunteita en saanut tungettua sinne komeroon suljettujen ovien taakse ikuisiksi ajoiksi, vaikka se oli silloin nuorudessa vakaa aikomukseni.

Tunnen kovasti häpeää siitä, millainen lapsi ja nuori olin. Ainakin muiden näkökulmasta olen ollut ärsyttävä, erilainen, tyhmä ja ruma. Ja varmaan kaikkea muuta mahdollista negatiivista.

Tätä en silloin aikanaan tajunnut, mutta nyt ymmärrän täydellisesti, millaisena muut ovat minut nähneet ja se on itsetunnolle todella murskaava kokemus kun silmät avautuvat vihdoin kunnolla ja voit oikein tuntea, kuinka häpeä suorastaan pursuaa ihohuokosista ulos ja hengitys salpautuu, kun mietit kaikkia tekoja ja tekemättä jättämisiä ja sanoja, mitä on tullut sanottua ja miten on tullut julkisesti käyttäydyttyä.

Koen, etten ollut tarpeeksi arvokas lapsi, jotta minua olisi haluttu suojella muilta. En ollut suojelun enkä välittämisen arvoinen.

Ala-asteen opettaja, samoin kuin koulutovereideni vanhemmat, eivät selvästikään välittäneet paskan vertaa siitä, vaikka olin jatkuvasti muiden oppilaiden hampaissa. Kaikki tiesivät ja monet näkivät omin silmin ja mitään ei silti tehty. Mieleni annettiin murentua kaikessa rauhassa 9 vuotta ja sinä aikana suurin osa aikuisista ei tehnyt mitään, vaikka kaikki tiesivät, mitä tapahtui.

Minun annettiin hajota kappaleiksi ja nyt olen tosiaan henkisesti aivan palasina kaikesta siitä paskasta, mitä on tapahtunut. Eikä ainoastaan lapsuus ja nuoruus. Aikuisiälläkin on tapahtunut sellaisia asioita, etten tiedä tulenko niistä koskaan pääsemään yli.

Tunnen toisaalta suunnatonta raivoa ja toisaalta murskaavaa syyllisyyttä siitä, että olen omalla toiminnallani ja olemuksellani aiheuttanut sen, että minua kiusattiin ja elämäni pilattiin. Järki sanoo, etten voi olla syyllinen, en ainakaan kokonaan syyllinen kaikkeen kokemaani, että ei kukaan lapsi voi olla syyllinen siihen, että joutuu kiusatuksi ja aikuiset eivät tee mitään, vaikka heidän kuuluisi kantaa vastuu.

Mutta jokin hyvin sinnikäs osa minussa haraa vastaan ja on aivan sataprosenttisesti sitä mieltä että kyllä, minä olen syyllinen osaani ja minut pitäisi suurin piirtein viedä teloituskomppanian eteen, kun olen niin huono ihminen, että hädin tuskin ansaitsen elää.

Muut eivät ole vastuussa, minä itse olen vastuussa kaikesta ja siksi ansaitsen tämän kaiken, eikä minulla ole oikeutta valittaa.

Miten mieli voikin olla näin sairas ja kahtiajakautunut?

Koen olevani noin kymmenen kertaa huonompi ihminen kuin suurin osa ihmiskunnasta.

Ehkä kaiken taustalla on se, etten koe koskaan tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni kenellekään. Tai no, ehkä yhdelle ihmiselle ja hänkin hylkäsi minut ollessani kuudentoista. Miten voisin pitää itseäni arvokkaana, kun en koe koskaan saaneeni toisilta ihmisiltä, en edes ns. ystäviltäni sellaista palautetta, että olisin arvokas ja haluttua seuraa ihan omana itsenäni?

Päinvastoin, suurimman osan lukioajastani yritin esittää jotain muuta kuin olin. Koskaan en uskaltanut olla täysin oma itseni, kun en tiennyt, miten minuun suhtauduttaisiin. Vielä tänäkin päivänä huomaan mukautuvani ystävien kaltaiseksi heidän seurassaan ja yritän olla vähemmän minä, koska se oikea minä on niin ruma ja vastenmielinen, ettei kukaan halua sellaiseen tutustua.

Ala-ja yläasteella minulla ei ollut yhtään oikeaa ystävää. Selkäänpuukotuksia tuli oikealta ja vasemmalta. Yritä siinä sitten olla vihaamatta itseäsi, kun toiset haluavat opettaa kädestä pitäen, kuinka inhottava, vastenmielinen ja halveksittava olet.

Järki tiedostaa ja ymmärtää, etten oikeasti voi olla niin kamala, mutta mieli tulee edelleen jossain kaukana perässä.

Nykyään kuitenkin yritän suurimman osan ajasta toimia myönteisellä tavalla, enkä itseäni tuhoten.  Yritän opetella antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään tapahtuneet asiat ja itseni sellaisena kuin olen.

Olen osittain edistynytkin tässä tavoitteessani.

Olen opetellut itkemään uudestaan aikuisiällä ja rohkaistunut tuntemaan kauan kahlittuna olleita pelottavia tunteita, surua ja häpeää, jotka opin tehokkaasti blokkaamaan nuoruusiässä. Olen uskaltautunut tarkastelemaan joitakin muistojani ja opetellut tiedostamaan toimintamekanismeja käyttäytymiseni taustalla.

Silti joka ikinen päivä tunnen itseni huonoksi ja likaiseksi, kun mietin itseäni ja kaikkea sitä, mistä minut on tehty.

Tiedän, että minulla on aivan helvetin pitkä matka edessä, mikäli aion koskaan parantua niistä lukemattomista arvista, jotka peittävät mieleni haurasta pintaa.

Hyväuskoinen hölmö, taas kerran

Huoh. Taas on usko hiukan koetuksella tähän kunnalliseen terveydenhuoltojärjestelmäämme.

Soitin tänään psykiatrian polille, koska marraskuussa tavattuani psykiatrin (johon minulla on ollut säännöllinen hoitokontakti) hän kertoi, että mulla olisi mahdollisuus päästä joulukuussa tapaamaan tulevaa kunnallisen puolen terapeuttia ja että tammikuussa jo alkaisi uusi terapia.

No, eihän se tietystikään näin mennyt. Osaston sihteeri kertoi puhelimitse, että ei kuulemma voi tietää, koska pääsen terapiaan. Jonossa on tällä hetkellä useita potilaita ja tästä syystä on mahdotonta sanoa, milloin terapiani alkaa. Ei uskaltanut luvata mitään, sanoi vain että täytyy jäädä odottelemaan.

Mielenkiintoista on se, että psykiatrini kertoi marraskuussa laittaessaan minut terapiajonoon, että tällä hetkellä tilanne on "hyvä", jono ns. vetää ja että joulukuussa olisi terapeutin haastattelu ja tammikuussa siis alkaisi terapia.

Ja nyt kukaan ei osaakaan sitten sanoa, milloin terapia mahdollisesti alkaa (vai alkaako ollenkaan - en enää luota mihinkään, mitä joku ns. virallinen taho sanallisesti lupailee).

Ihmettelen, miksi psykiatri menee lupaamaan jotain, mitä ei voi pitää ja herättää näin potilaassa turhia toiveita? Ehkä tilanne on polilla muuttunut, on tullut joku akuutimpi tapaus joka on mennyt jonossa edelleni tai jotain ja se on ihan ymmärrettävää, en ole vihainen tästä vaan siitä, että mennään vakuuttelemaan totena asioita, jotka eivät loppupeleissä pidäkään paikkaansa.

Tai ei, en ole oikeastaan edes vihainen. Lähinnä olen turta ja fiilis on jotenkin sellainen, että "olisihan se pitänyt arvata, että näin käy taas, kun on kunnallisen puolen hoitotahosta kyse." Eli itseäni saan syyttää siitä, että olin liian hyväuskoinen hölmö ja otin psykiatrin vakuuttelut todesta. 

Nyt tunnen jääväni tyhjän päälle, kun nykyistä terapiaa on jäljellä enää 2 käyntikertaa ja ei ole mitään tietoa jatkosta. Ei tässä paljoa menneisyyttä voi käydä lävitse, kun nykyhetki ja tulevaisuus stressaavat niin paljon, ettei energia yksinkertaisesti riitä traumojen purkuun. Hyvä, että saa pidettyä itsensä edes jotenkin kasassa tämän masennuksen keskellä.

Tämä nykytilanne, henkisesti tyhjän päälle putoaminen päättyvän terapian keskellä, on toisaalta hyvä muistutus  siitä, että ei pidä olla liian  luottavainen. Järjestelmä voi pettää ja on aina oltava valmis varautumaan pahimpaan. Muuten kasaa itselleen vain turhia toiveita ja sitten saa pettyä rankasti, jos ne eivät toteudukaan.

Joskus toivon että aikani koittaa pian

En tiedä, mitä kirjoittaa, mitä sanoa. Olen turta, mutta samaan aikaan sisällä jyllää voimakas viha ja harmaa epätoivo, joka sumentaa mielen.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Tai lähinnä sitä, että tuntuu, ettei sitä tule minun kohdalla olemaan. Tämä elämä on ollut yhtä taistelua viimeiset 15 vuotta ja ylikin ja voimat alkavat kerta kaikkiaan loppua.

Itkin taas tänään kun tajusin, kuinka turhaa kaikki on. Miksi taistella, jos ei voi voittaa? Miksi olla elossa, kun kuolema olisi niin paljon helpompi parempi vaihtoehto? Mitä tällä elämällä on minulle enää annettavaa, eikö se ole jo näyttänyt tarpeeksi kauan rumia kasvojaan ja antanut ymmärtää uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen, että kaikki on jo minun kohdallani nähty ja että tulossa on vain lisää tuskaa ja kärsimystä?

Tuntuu, että minulta on viety melkein kaikki tässä elämässä. Ja se, mitä jäljelle jää...En kerta kaikkiaan tiedä, jaksaako sen avulla elää. Pieniä asioita, pieniä arkipäivän iloja on, mutta mitä ne merkitsevät sen rinnalla, kun ne isot, pahat, raskaat asiat ajavat kaiken muun ohi ja tekevät olemisesta tarkoituksetonta ja jokainen päivä on taistelua aikaa vastaan?

Joinain hetkinä toivon, että aikani koittaisi pian, että kuolema tulisi ja korjaisi minut pois. Tunnen niin vahvasti, ettei elämälläni ole tarkoitusta ja että olen loppujen lopuksi täysin turha ihminen. En ole saanut elämässä mitään aikaan ja olemassaoloni aiheuttaa kärsimystä muille.

Tuntuu, että kaikki rumat sanat, kaikki negatiiviset adjektiivit sopivat minuun. Huonot puolet murskaavat 6-0 alleen ne harvat hyvät ominaisuudet, joita minulla saattaa olla.

En usko, että kukaan, tai ainakin hyvin harva, voisi koskaan ymmärtää näitä tuntemuksiani. Olen ollut hyväuskoinen idiootti, kun joskus luulin, että olisin hyvä ja rakastamisen arvoinen. Tajusin eläneeni illuusiossa, sairaassa harhassa, jossa uskottelin olevani itselleni jotakin. En halunnut uskoa pahantekijöiden sanoja, yritin uskotella itselleni, että olisin viime kädessä heitä kaikkia parempi.

Ja uskokaa kun sanon, etten koskaan halunnut päätyä elämässäni näin alas, vajota tähän pisteeseen. Syvään masennukseen ja itsevihaan. Mutta tässä sitä ollaan ja en tiedä, onko täältä pohjalta enää poispääsyä.

Toissayönä oli taas paha ahdistuskohtaus ja tiedän, että niitä on tulossa lisää. Mieleni murenee pala palalta, enkä tiedä miten kestän sen. Voiko ihmisessä olla niin paljon voimaa, että tästä selviää? Varmasti joissakin yksilöissä on, mutta minä pelkään meneväni lopullisesti murskaksi kaiken paineen alla.

Joskus mietin, olisiko ollut kaikille parempi jos olisin silloin 18-vuotiaana onnistunut siinä ensimmäisessä itsemurhayrityksessä?

Syvissä, pimeissä vesissä

Käynti diakonilla meni aikalailla perseelleen.

Aika oli siis tänä aamuna klo 9. Ensin odotin 15 minuuttia yliaikaa, jotta pääsin vastaanotolle ja ennen kuin ehdimme kunnolla paneutua ongelmiini, puhelin soi vielä 2 kertaa ja siinäkin meni (turhaa) aikaa. Diakoni myös vaikutti aika kireältä ja stressaantunelta.

Hän katsoi tiliotteitani ja oli täten sitä mieltä, että olen "tienannut'" niin paljon (900€/kk) että en ole oikeutettu minkäänlaiseen rahalliseen tukeen. Huolimatta siitä, että vuokrani 430€ ja terapialasku 165€ ovat edelleen maksamatta. Diakonin mukaan "näillä tuloilla" pitäisi kuulemma olla varaa maksaa kaikki laskut.

Vaikutti siltä,  että hänen mielestään olen vain joku satunnainen onnenonkija, joka tulee turhaan ruinaamaan rahaa. Viis siitä, että en ole saanut ostettua masennus- enkä migreeninestolääkkeitä, kun tilillä on vain 230€ ja se pitää säästää tulevaa vuokranmaksua varten. Seuraava rahaerä 294€ tulee 15. päivä ja siitäkin suurin osa menee vuokraan.

Diakoni kysyikin minulta puolileikkisään sävyyn, että "oletko sellainen, että ostelet joskus vähän liikaa kaikenlaista ja sitten rahat ei riitäkään" suurinpiirtein noilla sanoilla. Pahoitin tästä todella mieleni, koska en ole mielestäni ostanut mitään ns. turhaa pitkään aikaan, vaan olen lähinnä koittanut selvitä niin, että saan välttämättömät lääkkeet, bussikortin ja ruoat ostettua sekä laskut maksettua.

Yhteenvetona, tunsin itseni todella nöyryytetyksi istuessani siinä tuolissa, kun minua vastapäätä istui henkilö, joka kyseenalaisti kaikki mitä kerroin ja sivuutti hätäni toteamalla, että "näiden tulojen perusteella sinulle ei tarvitsisi maksaa yhtään mitään."

En voinut estää häpeän ja nöyryytyksen kyyneleitä nousemasta silmiini ja tunsin, miten poskeni alkoivat punoittaa tukahdutetusta kiukusta. Ehkäpä diakoni huomasi tämän, koska tarjoutui lopulta antamaan minulle "joulun kunniaksi" 50 euron lahjasetelin ruokakauppaan. Parempi sekin kuin ei mitään ja olen kiitollinen tästä, mutta silti päällimmäisenä käynnistä jäi mieleen kirvelevä, polttava häpeä.

Niin, tunsin todella tulleeni häpäistyksi, kun minua ei otettu todesta ja diakonin huonosti peitelty asenne oli selvästikin, että "mitä tänne tulet itkemään, kun rahatilanteesi on näin hyvä." Jos se sitä olisi, olisinko ylipäätään mennyt sinne nolaamaan itseni? Minulle oli todella korkea kynnys hakea apua ja sitten kun avunpyyntöön suhtaudutaan tuolla tavoin, niin se syö kyllä uskon koko instituutioon.

Tämän johdosta päädyin sitten eroamaan kirkosta. En ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen henkilö ja en koe, että saisin mitään itselleni kyseiseltä organisaatiolta.

Ehkä olen kiittämätön, sainhan sentään sen 50€:n arvoisen lahjakortin? Kiitollisuus ei vain nyt ole päällimmäisenä mielessäni, kun koen tulleeni häpäistyksi ja nöyryytetyksi.

Lähdettyäni itkin avoimesti kadulla. En voinut estää itseäni, kyyneleet vain valuivat poskillani kävellessäni päämäärättömästi eteenpäin. Olin samaan aikaan vihainen, suorastaan raivoissani ja äärettömän pettynyt saamaani kohteluun. Onneksi kannoin laukussani Diapameja varalta ja jouduin ottamaan niitä 4 ja kävelemään pitkin katuja lähes tunnin, ennen kuin kykenin rauhoittumaan edes jotenkin.

Sitten menin kauppaan, ostin 2 siideriä ja join ne lähimmän kauppakeskuksen vessassa. Todella säälittävää, tiedän. Tuntui vaan, etten saa kontrollia itsestäni ja että on ihan sama, vaikka alkaisin ryyppäämään, mitä tässä on enää menetettävää.

Sorruin myös polttamaan, vaikka lopetin lähes 2 vuotta sitten. Ja olisi tehnyt lisää siideriä (tai mitä tahansa alkoholia) mieli, mutta onneksi sain estettyä itseäni. Tiedän, että jos nyt alkaisin juomaan, niin siitä ei seuraisi mitään hyvää (vaikka houkutus onkin suuri).

Terapiassa onneksi pystyin jo olemaan suht rauhallinen. Terapeutti onneksi ymmärtää tilanteeni ja antoi maksuaikaa terapialaskulle. Sovimme, että maksan 100€ tässä kuussa ja 65€ tammikuussa. Sitä en tiedä, miten käy joulukuun terapialaskulle, jos soskusta tulee hylkäävä päätös tällekin kuukaudelle...

Kotona ahmin suklaata, karkkia ja sipsejä niin, että tuli ihan oksettava olo. Jonkinlaista itserankaisua kai tämäkin (ja nyt poden loppuillan pahoinvointia). 

Olen itkenyt neljä päivää peräjälkeen tätä tilannetta. Joskus tuntuu niin pirun toivottomalta kaikki. Nousee taas niin helposti pintaan se ajatus, että miksi edes elän kun kaikki on näin helvetin vaikeaa? Raha-asioiden lisäksi kusee niin terveys kuin ihmissuhteetkin. Toivoa on joskus vaikea nähdä kun ui niin syvissä ja pimeissä vesissä...

Viiltely ja yliannostus sekä itsensä satuttaminen mitä moninaisimmilla tavoilla käy aina välillä mielessä, mutta yritän edelleen vastustaa näitä itsetuhoisia impulsseja minkä pystyn. Tosin eilen sorruin taas hakkaamaan ja puremaan itseäni, kun vihantunteeni otti vallan ja nyt on kädet aikalailla mustelmilla. Onneksi on tämä pimeä vuodenaika ja kukaan ei huomaa, kun voi pitää pitkähihaisia paitoja ihmisten ilmoilla...

Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että mulla tosiaan on se epävakaa persoonallisuushäiriö, niin pahoja mielialanheittelyni ja toistuvat raivokohtaukset ovat. Saatan pimahtaa ihan yhtäkkiä jostain pienestä, mitättömästä impulssista ja alkaa raivon vallassa hakkaamaan itseäni ja 5 minuutin päästä olen ihan suht ookoo ja iloisella fiiliksellä. Tunteet vaihtelevat saman päivän aikana lähes euforisesta olotilasta syvään ja toivottomaan masennukseen ja äärimmäiseen vihaan.

Virallisestihan epävakaata ei ole koskaan minulla diagnosoitu, mutta en oikeastaan tarvitse diagnoosia kun lähes kaikki oireet täsmäävät. Olen lähes sataprosenttisen varma asiasta ilman mitään testejä. Onhan tätä samaa hullunmyllyä jatkunut jo pitkälti yli 15 vuotta. Elän siinä toivossa, että terapian avulla voin vielä joskus ehkä hillitä näitä impulsseja sen verran, että voisin lakata satuttamasta itseäni, ainakaan toistuvasti.

By the way, Voxra on nyt loppu. Saa nähdä, miten selviän loppukuun ilman sitä ja kuinka pahat viekkarit tulee. Uskon ja toivon, että tulen selviämään järjissäni jotenkuten. Kunhan en nyt joutuisi osastolle tai mitään. Onneksi on vielä vähän rauhoittavia varastossa niitä kaikkein pahimpia hetkiä varten...

Älä luota katteettomiin lupauksiin

Tänään oli yksi pahimmista aamuista pitkään aikaan...

Menin joskus yhdeltä yöllä nukkumaan ja kännykkä herätti 6.45 aamulla, koska terapiani on ollut tähän asti torstaisin jo yhdeksältä ja bussi lähtee puolelta. En olisi millään jaksanut nousta, joten torkutin sinne puoli kahdeksaan asti. Sitten raahauduin väsyneenä suihkuun, jossa viivyin peräti puoli tuntia ja sen jälkeen piti vielä pukeutua ja jaksaa meikatakin vähäsen.

Pinna on ollut kireällä osittain huonosti nukuttujen öiden takia ja tänä aamuna meinasin räjähtää taas pitkästä aikaa ihan kunnolla. Olin niin pahantuulinen, että paiskasin vimmoissani luomiväripaletin lattialle, johon se hajosi pieniksi muruiksi. Sitten heitin käteeni osuneen lehden seinään ja kiroilin vähän aikaa itsekseni yrittäen rauhoittua.

Lopulta sain lähdettyä bussipysäkille. Pahaksi onnekseni törmäsin pysäkillä naapuriini (jonka kanssa olemme olleet tekemisissä pari kertaa aikaisemmin) ja vaikka en olisi  halunnut puhua kenenkään kanssa yhtään mitään, tervehdin häntä, kuten kai hyviin käytöstapoihin kuuluu...

Tämä kyseinen naapuri ei vastannut tervehdykseeni ja en tiedä, miksi otin sen niin raskaasti, mutta bussissa minua alkoi itkettää. En tosin näyttänyt sitä, onnistuin pysymään jotenkuten kasassa. Terapiassa en enää pysynyt, vaan aloin itkeä puolihysteerisenä, kun keskustelimme rahatilanteestani ja tästä naapurini käytöksestä.

Vähän aikaa siinä itkettyäni terapeutti kysyi, mikä tunne sai minut itkemään ja siinä sitten aloin avautua, miten väsynyt olen ainaiseen köyhyyteen ja rahaongelmiin, miten paljon harmittaa se, että joudun lopettamaan tämän terapian kesken, miten paljon minua hävettää se, että en pysty maksamaan hänelle, vaikka lupasin. 

Sitten avauduin tästä naapurista ja hänen tämän aamuisesta käytöksestään. En itsekään tajua, miksi se alkoi itkettää, miksi se loukkasi minua niin paljon se tilanne. Terapeutti arveli, että siinä tilanteessa aktivoitui joku aiempi trauma ja koin eräällä tavalla tulleeni hylätyksi, kun tervehdykseeni ei vastattu. Ja hylkäämiskokemuksia elämässäni on totisesti riittänyt...

Hävettää, että vielä tässä iässä otan itseeni näin voimakkaasti siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä väliä oikeasti, tervehtiikö naapuri vai ei? Hänen ongelmansa, ei minun. Näinhän se menee jos järjellä ajatellaan.

Tunteeni kuitenkin väittävät, että olen niin hullu, että sen täytyy näkyä minusta jo ulospäin. Hulluus varmasti paistaa silmistäni tai olemuksestani ja sen takia minulle ei haluta olla ystävällisiä tai sen takia kanssani ei kukaan ns. normaali ihminen halua olla missään tekemisissä.

Tunsin myös nolanneeni itseni tosi pahasti, etenkin kun siinä pysäkillä oli muitakin ihmisiä, jotka varmaankin panivat tilanteen merkille. Ketään ei varmaan oikeasti edes kiinnostanut se tilanne, mutta en silti pääse yli tästä valtavasta häpeän tunteesta.

Tiedän, että ylireagoin jälleen kerran tosi vahvasti ja ettei ns. normaali ihminen ota itseensä näin pahasti näin mitättömästä asiasta. Minä vaan satun olemaan paljon tavallista herkempi ihminen ja muutenkin aamu oli alkanut aivan helvetillisen huonosti. Olin jo valmiiksi ollut väsynyt ja itkuinen monta päivää peräkkäin ja tämä naapuri sai kupin ns. keikahtamaan nurin.

Koen siis voimakasta häpeää, kun minua ei tervehditty, vaikka itse tervehdin. Häpeän myös sitä, että menin sillä tavalla parkumaan terapeutin silmien alla (itkin siis lähes koko ajan) enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Kai se on ihan normaalia, mutta kun on melkein koko elämänsä tottunut siihen, että itkeminen etenkin toisten läsnäollessa on noloa ja hävettävää, niin se moodi jää hyvin herkästi päälle ja siitä häpeästä on aika vaikea päästä irti...

Ehkä se vielä joskus onnistuu?

Puhuimme terapeutin kanssa myös raha-asioista. Tuntuu niin pahalta ja hävettää, kun en ole vieläkään pystynyt maksamaan terapeutille sitä 165 euron laskua, jonka eräpäivä oli 30.11. Hän lupasi, että jos tekee liian tiukkaa, niin voin maksaa puolet siitä tässä kuussa ja puolet ensi kuussa. Reilu tarjous, mutta nyt näyttää siltä, etten pysty ehkä maksamaan sitä puolikastakaan :/
Saamani sv-päiväraha ja asumistuki menivät melkein saman tien pakollisiin laskuihin (erääntyneet vesi- ja sähkölaskut, lääkärinlausuntotodistus-lasku, jne) ja bussikorttiin. Vielä pitäisi hakea pari reseptilääkettä ja tosiaan maksaa se vuokra ja ainakin puolet terapialaskusta.

Seuraavan sv-päivärahan saan 15. päivä ja se on 290€. Tililläni on tällä hetkellä 240€ joten yhtälö on mahdoton.

Nielin siis ylpeyteni ja soitin diakonille, jotta saisin ruoka-apua ja ehkä avustusta myös lääkekuluihin.
Aika on ensi viikon tiistaina.

Pahoin pelkään, että toimeentulotukea ei tälle(kään) kuukaudelle myönnetä, koska sain veronpalautusta 95€ ja se on aina otettu ainakin omalla kohdallani tulona huomioon. Terapia jää siis maksamatta, samoin lääkkeet hakematta, mikäli en saa apua joko diakonilta tai sossusta.

Vähän kyllä pelottaa, että mitä jos diakoni ei avustakaan noissa lääke- ja terapiakuluissa, mitä sitten teen? Joudunko taas ottamaan pikavippiä, jolla saan pakolliset menot hoidettua?

Sen tiedän, että ruoka-apua on suhteellisen helppo saada, mutta muu avustus on tapauskohtaista. Riippuu siis täysin työntekijästä. En ole ikinä ennen joutunut asioimaan diakonin luona, joten en tunne käytäntöä, vain sen mitä olen netistä lukenut...

Terapiaa päätettiin nyt jatkaa sovitusti joulukuun loppuun, mutta toinen viikottainen terapiakerta jää pois, koska en tulisi selviytymään itse myöskään joulukuun terapialaskusta normihinnalla, joka on siis 270€/kk. Enää on jäljellä 4 käyntiä ja sekin tuntuu pahalta. Kuten olen aiemmin todennut, en haluaisi lopettaa, mutta rahatilanteen takia muuta vaihtoehtoa ei ole.

Tuntuu pahalta myös terapeutin puolesta. Häneltä jää nyt osa tuloista saamatta, kun tässä viime hetkillä joutuu yhtäkkiä tiputtamaan terapiakertojen määrää näinkin rajusti. Hän joutuu myös odottamaan ties kuinka kauan, että saan sen 165€ maksettua. On siis minun syytäni, että hänenkin taloutensa menee ehkä sekaisin...

Tai oikeammin, tämä on mielestäni eniten sosiaalitoimen syytä, kun lupasivat ja vannoivat silloin toukokuussa aloittaessani tämän terapian, että kyllä, he aivan varmasti tulevat maksamaan kuukausittaisen terapiani, olenhan ollut tt-tuen piirissä jo pitkään. Samoin ammativalintapsykologini vakuutti, että kyllä minun terapiani varmasti maksetaan ja ettei mitään ongelmia pitäisi tulla maksukäytäntöjen suhteen. Eipä...

Kukaan ei vaan sattunut mainitsemaan sitä faktaa, että jos jää kesken kuntouttavan työtoiminnan sairaslomalle, niin tuet menevät katkolle ja sitten kun niitä maksellaan jälkikäteen, niin tulee se tilanne, että tt-tuen omavastuu ylittyy, jolloin terapialaskua ei maksetakaan, mikäli kyseiselle kuukaudelle tulee kielteinen tt-tukipäätös. Ja näin on käynyt sekä loka- että marraskuussa.

Lokakuun terapialaskun tosin sosku maksoi pitkin hampain (ja vasta sen jälkeen, kun terapeutti soitti henkilökohtaisesti sosiaalityöntekijälle) mutta marraskuun laskua ei.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, etten ikinä, koskaan, missään tapauksessa enää luota yhdenkään sosiaalityöntekijän katteettomiin lupauksiin.

"No tottakai sä menet sinne terapiaan, jotta sinusta tulee joskus työkykyinen ja pystyt menemään töihin". Näin siis sosiaalityöntekijän omia sanoja lainaten.

Kannattiko uskoa? Ei olisi kannattanut. Olisin välttynyt tältä helvetilliseltä rahasotkulta, jos en olisi alunperinkään aloittanut koko terapiaa.

Terapeuttinikin on ollut ihmeissään sossun käytännöstä ja sanoi, että on kohtuutonta olettaa, että minä itse pienestä sairaspäivärahastani joudun maksamaan näin isoja terapiakuluja. Sen takia talous on nyt sekaisin ja joudun varmaankin leipäjonoon ihan näinä päivinä. Ja ettei hänkään olisi mitenkään osannut arvata, että tässä voisi käydä tällä tavalla...

Jatkossa tämän ei pitäisi olla enää mahdollista, koska sairaanhoitopiirin, eli kunnallisen puolen järjestämä terapia, on täysin ilmaista. Jonka siis pitäisi alkaa joskus tammikuussa. Eipä tarvitse enää ensi vuonna stressata ainakaan terapiamaksuista.

Kunhan nyt selviäisi jotenkin kunnialla tästä loppuvuodesta.

Rahahuolet ne vaan jatkuu

Huoh. Raha-asiat aiheuttavat taas harmaita hiuksia...

En tiedä, milloin saan seuraavan kerran rahaa. Tänään tuli tilille 270€ sairaspäivärahaa, josta maksoin jo aikaa sitten erääntyneen vesilaskun 175€ (olisi mennyt pian perintään) ja pikavipin 34€ (joka piti ottaa, jotta saisin ruokaa ja tarvitsemani lääkkeet). Lisäksi antibioottikuurille tuli hintaa yli 10€, kun sairastuin kynsivallin tulehdukseen, joka on jyllännyt jo muutaman viikon ja joka ei huolellisesta hoidosta huolimatta ole kotikonstein parantunut.

Pitäisi ylihuomenna ostaa bussikortti (56€) jotta pääsen viikottaiseen terapiaan ja sen lisäksi ruokaa ja lääkkeitä. Ja vuokra 430€ pitäisi maksaa ja marraskuun terapialasku 165€...Lääkkeisiin menee heti noin 50€ (migreeninestolääkkeet, kohtauslääkkeet, masennuslääke ja E-rengas) ja lisäksi tarvitsen päivittäin kylmägeeliä ja Buranaa jatkuviin nivelsärkyihin, jotka ovat taas jostain tuntemattomasta syystä voimistuneet.

Asumistuki 330 € onneksi tulee huomenna ja veronpalautus 3.12 mutta en uskalla niitä rahoja vielä käyttää, kun en tiedä, millainen rahatilanne tulee kokonaisuudessaan olemaan tässä kuussa.

Uusi sairaspäivärahahakemus on Kelalla edelleen käsiteltävänä (toimitettu 11.11) ja arvioitu käsittelyaika noin kolme viikkoa. Ei mitään hajua, tuleeko sieltä myönteinen vaiko kenties kielteinen päätös...

Sossun avun varaan ei voi laskea, kun siitäkään ei koskaan tiedä, milloin ne tekevät myönteisen ja milloin taas kielteisen päätöksen. Marraskuun ajalta tulot ylittivät tt-tuessa huomioitavat menot, joten en sitä edes hakenut, kun laskin jo etukäteen että sieltä ei tipu penniäkään tässä kuussa. Ja pahoin pelkään, että hylkäävät myöskin joulukuun hakemuksen, koska saan veronpalautusta 95€ ja se otetaan aina tulona huomioon.

Eli tilanne on se, etten saa vuokraa maksettua enkä uskalla ostaa lääkkeitä, kun ei tosiaan ole minkäänlaista tietoa siitä, milloin saan rahaa ja minkä verran. Pelkona on se, että Kela maksaa taas sv-päivärahan kahdessa osassa (kuten sillä on tapana) ja on vaikea pysyä enää kärryillä, että kuinka paljon rahaa on ylipäänsä käytettäväksi. Tai sitten jostain syystä hylkää hakemuksen (ei olisi ensimmäinen kerta) ja jään kokonaan ilman rahaa.

Itkettää oikeasti tämä jatkuva taloudellinen epävarmuus. Koskaan ei voi luottaa siihen, että saa varmasti rahaa ja pystyy tulemaan toimeen. Joka kuukausi on ainainen pelko tässä tukiviidakossa, että ei saakaan apua ja joutuu kadulle tai jotain.

Yhden kirotun sairasloman takia raha-asiat ovat sekaisin jo kolmatta kuukautta. Lokakuussa tuli kielteinen tt-tukipäätös ja siitä asti tämä on ollut jatkuvaa huolta ja murhetta, että saanko laskut maksettua ja milloin tulee seuraavan kerran rahaa ja maksetaanko se kerralla vai osissa ja onko varaa lääkkeisiin ja vuokraan jne jne...Sitten joutuu ottamaan pikavippiä, että saa välttämättömiä menoja maksettua. Olen joutumassa pikavippikierteeseen tällä menolla, enkä tiedä, miten siitä selvitä, kun ruoka ja tietyt lääkkeet on vaan pakko ostaa joka kuukausi.

Toimeentulotukihakemuksen voin toimittaa sossuun aikaisintaan 8.12 koska tiliote tulee vasta 7. pvä ja kuten tunnettua, sossu vaatii aina edellisen kuun tiliotteen hakemukseen. Ja kun hakemuksen käsittelyaika on 2 viikkoa, eikä tiedä etukäteen onko päätös myönteinen vai kielteinen niin on jatkuva stressi päällä ja se taas syö voimia, kun pitäisi keskittyä terapiaprosessiin, joka ei nyt onnistu ihan vaan sen takia, kun taloudelliset huolet ovat päällimmäisenä mielessä.

Pitäisi löytyä 750€ tämän kuun menoihin kaiken kaikkiaan. Ja syödäkin täytyy.

Huomenna on pakko pyytää terapeutilta lisäaikaa tänään erääntyneen terapialaskun maksuun, vaikka aiemmin näytti siltä, että pystyisin sen maksamaan. Nyt en ole enää varma. Pelottaa, että myös joulukuun terapialaskun joudun itse maksamaan (tulee olemaan 270€) ja sitten saan kyllä todennäköisesti sanoa luottotiedoille hei hei.

Vuokranmaksu jää nyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen  Ja joulukin on tulossa...

Ja kirsikkana kakun päällä: keittiön hana vuotaa jatkuvasti, vaikka huoltomies on käynyt sitä jo kahdesti korjaamassa tämän syksyn aikana. Eikä ole montaa viikkoa siitä, kun huoltomies kävi ilmaamassa kylpyhuoneen patterin, joka oli kylmennyt itsestään. Tämä asunto lahoaa käsiin ja niin taitaa lahota mun päänikin tässä pikkuhiljaa.

Voi kuinka kadehdinkaan etenkin tällaisina hetkinä niitä terveitä ihmisiä, jotka pystyvät käymään töissä ja joiden palkka tulee säännöllisesti. Olisi monta murhetta vähemmän...

Painajaisia ja lamaantunut tunne-elämä

Voxra lamaa tunteita aika tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani. 

Viime päivinä olen selvästi huomannut tämän lamaavan vaikutuksen tunne-elämääni. En koe olevani aivan täysin oma itseni. Pahin masennus on pysytellyt poissa, sen sijaan olen jotenkin turta mieleltäni. 

En osaa itkeä kunnolla. Yhteen aikaan vollotin melkein päivittäin, nyt kyyneleet ovat kuivuneet jonnekin sisälleni ja rinnassa painaa puristava möykky, joka vain on ja jolle en pysty tekemään mitään. En pysty itkemään, vaikka haluaisin. Nyyhkytän viisi minuuttia hiljaa ja sitten kyyneleet vain loppuvat. Tarvetta itkulle olisi, mutta jostain syystä se ei vaan onnistu.

Olen melko varma, että tämä johtuu juurikin tuosta Voxrasta.

Huono itsetuntoni on sen sijaan ennallaan, se ei valitettavasti ole hävinnyt uuden lääkityksen myötä... Mitä enemmän muistoja lapsuudesta ja etenkin kouluajoista tulee mieleen, sitä enemmän koen häpeää, jota mieleni on muutenkin ollut piripintaan täynnä.

Haukun itseäni, kun kehtaan itkeä ja olla heikko. Soimaan itseäni siitä, että en pystynyt unohtamaan, vaikka olisi pitänyt. Kiroan itseni, kun en jaksa olla vahva, kun en jaksanut pitää menneisyyttä piilossa.

Mikä oikeus mulla on valittaa, eihän minulle edes tehty varsinaisesti mitään pahaa? Ei minulla ole oikeutta itkeä, ei oikeutta traumatisoitua, koska niin ei vain tehdä ja piste. (Kuka tässä puhuu, minä vai kenties isäni, en oikein tiedä).

Olen nähnyt painajaisia nyt muutaman yön putkeen. Viime yön unessa oli hämähäkkejä, joita pelkään ihan helvetisti. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin vastenmielistä unta. Heti, kun uskaltaudun ajattelemaan menneisyyttäni, painajaiset alkavat. Ei mitään tolkuttoman kauheaa, ainakaan vielä toistaiseksi, mutta ikäviä unia joka tapauksessa.

Ensi maanantaina lääkäri, jolloin selviää, pääsenkö kunnan järjestämään terapiaan ja miten homma käytännössä etenee. Sen tiedän tässä vaiheessa, että käyn nykyisellä terapeutilla joulukuun loppuun asti ja sen jälkeen siirryn kunnalliselle puolelle.

Olen surullinen, kun joudun lopettamaan Kelan terapian, mutta toisaalta, pääasia kai että saan edes jotain terapiaa. Pelkään vain, että yksi kerta viikossa ei riitä, että sillä tahdilla istun vielä viidenkin vuoden jälkeen siellä samassa paikassa, ilman että elämä olisi muuttunut miksikään.

Murehdin hieman sitä, että en varmasti koskaan enää saa toista tilaisuutta nimenomaan Kelan rahoittamaan terapiaan ja kuinka haluaisinkaan jatkaa, mutta kun se ei ole taloudellisesti mahdollista, koska sosiaalitoimi ei myönnä maksusitoumuksia ja itselläni ei ole varaa lähes 300€:n kuukausittaisiin omavastuisiin.

Toisaalta, ei ole monella työssäkäyvälläkään, joten sikäli tilanteeni on kai aika tavanomainen, ainakin lääkärini mukaan.

No, onneksi joulukuu alkaa pian ja olen helpottunut, että tämä vuoden (itselleni) raskain aika alkaa olla loppusuoralla. En ole koskaan pitänyt erityisemmin syksystä (etenkään jatkuvasta sateesta ja harmaudesta) joten varsinkin loka- ja marraskuu ovat juuri niitä kuukausia, kun haluaisin vain maata peiton alla, katsoa telkkaria ja unohtaa ulkopuolisen maailman olemassaolon.

Joulukuuta odotellessa

Pelottaa ja ahdistaa aika moni asia nyt samaan aikaan...

En vieläkään tiedä, mitä teen terapian suhteen, lopetanko nykyisellä terapeutilla ja siirryn kunnalliselle puolelle vai jatkanko rahaongelmista huolimatta. Se asia stressaa sen verran paljon, että en ole juuri kyennyt käymään vanhoja traumoja läpi, kun ajatukset ovat jatkuvasti siinä, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu.

Alustavasti olemme sopineet nykyisen terapeutin kanssa, että käyn vielä ainakin joulukuun ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Nyt on kylläkin lähtenyt B-lausunto jo Kelaan, jossa lääkärini kirjoittaa, että olen lopettamassa nykyisen terapian rahavaikeuksien vuoksi että en sitten tiedä, jos jatkan nykyisellä terapeutilla että onnistuuko se jos Kela nyt vetääkin rahoituksen pois...

Olen siis saanut myönteisen päätöksen keväälle 2016 mutta en tiedä, päteekö se jos katsovat Kelassa, että lopetan tämän terapian. Piru vie kun en pysty päättämään asiasta suuntaan enkä toiseen :/

Ei kai olisi pitänyt sanoa sille lääkärille, että aion lopettaa, kun en itsekään ole ollut siitä ihan varma, mutta terapeutti on tosiaan jo ehtinyt kirjoittaa lopettamispäätöksen siihen lausuntoon, mikä kyllä suoraan sanoen vituttaa.

Hemmetin sossu, kun ei sitoutunut maksamaan tätä terapiaa.

Jos olisin saanut sen maksusitoumuksen, niin ei tarvitsisi miettiä ja pähkäillä, miten tässä käy, voiko jatkaa terapiaa vai ei ja meneekö luottotiedot jos jatkan, kun omavastuuosuuksien maksamisesta ei tosiaan ole mitään takeita, kun tekevät päätöksen aina kuukausi kerrallaan ja koska tuki on aina harkinnanvaraista. Raivostuttaa tämä Suomen byrokratia välillä ihan tosissaan.

 Se 180 €:n vesilaskukin on edelleen maksamatta joten saa nähdä, miten sen kanssa käy...

En sitten saanut varattua aikaa sille diakonille, on vaan niin korkean kynnyksen takana mennä sinne ns. "kerjäämään" rahaa. Ruokaa mulla onneksi on, joten nälkää ei tarvitse nähdä ja tiedän, että vuokran saan maksettua ensi viikolla, mikäli sairaspäiväraha tulee sovitusti 16. pvä (vuokran eräpäivä oli ja meni...) Lääkkeiden kanssa on vähän niin ja näin, en tiedä saanko kaikkia tarvittavia ostettua, kun syön montaa lääkettä samaan aikaan. Onneksi osan voi väliaikaisesti heivata pois, jos siltä tuntuu.

Mietityttää myös, miten koskaan saan kerrottua vanhemmille, että minusta ei ole työelämään, kun he koko ajan odottavat, että tekisin edes osa-aikaisia töitä, koska äidin sanoin "kyllä ihmisen jotain täytyy tehdä, ei sitä voi vaan kotiin jäädä makaamaan."

Voi äiti kunpa tietäisit, mitä tyttäresi joutuu läpikäymään...Mutta ei tiedä, eikä koskaan saa tietää, kun hänelle ei voi kertoa eikä myöskään isälle, miten asiat ovat, kun kumpikaan ei ota mielenterveysongelmiani tosissaan. Eivät siis tiedä tästä psykoterapiasta ollenkaan, eivätkä myöskään siitä, että jätin kuntouttavan työtoiminnan kesken (olen valehdellut, että olen edelleen siellä ns. töissä)  Harmittaa kun omalle perheelle ei voi olla rehellinen, mutta minkäs teet.

Fyysinen kuntokaan ei ole ihan paras mahdollinen. Toissailtana säikähdin ihan tosissani, kun olin nousemassa tuolilta ja yhtäkkiä oikeaan lapaluuhun iski niin voimakas kramppi, että en päässyt viiteen minuuttin tuolista ylös. Joten kuten sain itseni heivattua sänkyyn ja sitten meni monta minuuttia, että sain itseni sängystä ylos ja vessaan. Koskaan ennen ei selkä ole oireillut näin paljon. Mietin, että ehkä tämä on osittain psykosomaattista, elimistö prakaa kun on tarpeeksi stressiä...

Nyt pitänee aloittaa lenkkeily uudestaan ja varmaan jossain vaiheessa mentävä taas osteopaatille, jos siihen löytyy jostain rahaa.

Ja mun pitäisi matkustaa ensi viikolla ystävääni ja hänen perhettä katsomaan, mutta en koe olevani matkustuskunnossa tällä hetkellä. Vaikka masennukseni onkin vähän helpottanut Voxran ansiosta niin silti ahdistus on niin suuri, että matka satojen kilometrien päähän ja takaisin ei onnistu. Harmittaa, kun todellakin haluaisin pitää kiinni niistä harvoista ihmissuhteista, joita minulla vielä on, mutta en tiedä, onko se enää mahdollista. Olen vieraantunut aika tavalla näistä lukioaikaisista ystävistä, kun heidän elämänsä on niin erilaista kuin minun.

Kaiken kaikkiaan mennyt syksy on ollut aika rankka ja odotan vain, että alkaa joulukuu, jotta voin alkaa odottamaan kevättä ja kesää (jolloin yleensä ottaen voin hieman paremmin)

Pää sekaisin edelleen

Onneksi on sunnuntai ja olen kotona. Tarvitsen nyt pari päivää omaa rauhaa ja yksinoloa, jotta jaksan jatkaa eteenpäin.

Migreenini on taas alkanut ns. elää omaa elämäänsä (4 kohtausta tällä viikolla) ja kokeilin jälleen nostaa lääkärin luvalla Triptyl-annostuksen 12 mg:sta takaisin 25:n mg:aan koska mikään muu lääke ei tehoa näihin jatkuviin kohtauksiin.

Itsetuhoiset ajatukset tulivat heti voimakkaina takaisin. Olo on suoraan sanottuna paska. Itkettää ja ärsyttää kaikki ja tunnelin päässä ei taaskaan näy sitä kuuluisaa valoa (paitsi ehkä vastaantuleva juna.) Miten niin pieni annoksen nosto voikin pahentaa oloa näin radikaalisti? Ei ymmärrä...

Minun pitää siis valita, jatkanko tällä annostuksella, joka vähentää kohtauksia ja tekee säryistä siedettäviä, mutta pahentaa masennusta vai tiputanko annoksen alemmalle tasolle ja kärsin jatkuvista kivuista. Ei helppo päätös, varsinkin kun pitäisi parin viikon päästä matkustaa kaverin luo toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi ja en tiedä miten pystyn näyttelemään siellä ns. normaalia (hän ja miehensä kun eivät todellakaan tiedä, miten huonossa kunnossa oikeasti olen).

Kulunut viikonloppu oli aika hermoja raastava, kun ensin jännitin lääkärille menoa (joka onneksi kirjoitti sairaslomaa helmikuulle ja laittoi lähetteen psykiatrian polin terapiajonoon)  ja sitten perjantaina matkustin vanhempieni kanssa veljen perheen luo ja lähdimme laivaristeilylle.

En pidä matkustamisesta, koska se laukaisee joka ikinen kerta migreenin ja laivallakin tottakai sain kohtauksen, samaten tänä aamuna kun matkustin takaisin kotipaikkakunnalleni.

Kohtaukset menevät kyllä ohi Migard-täsmälääkkeellä, mutta harmittaa, kun aina saa pelätä, että tuleeko se kohtaus ja sitä jännittää jo etukäteen plus että lääke on varsin kallis, etenkin kun sitä joutuu viikottain syömään.

Mutta se ei ollut pahinta. Matka epäonnistui, koska olin koko ajan kireä ja pahantuulinen ja sen aistivat kaikki mukana olijat, veljen perhe myös. Tiuskin ja murjotin ja käyttäydyin muutenkin kuin teini-ikäinen kakara. Sitten koin hirveää morkkista ja syyllisyyttä siitä, että olen kehno tytär kun tuotan vanhemmilleni pelkkää tuskaa ja harmaita hiuksia.

Kun on paljon yksin, sitä ehtii miettiä kaikenlaista, ihan liikaa. Joskus kadehdin heitä, joiden päivät ovat täynnä menoa ja elämää ja joilla on kiire. Ehkä se olisi parasta, kun ei kerkeä kiireiltään murehtia turhia? Ainakin se olisi parempaa kuin tämä elämä, jota minä elän.

Myönnän, että minusta on tullut aika ikävä ihminen: kateellinen ja hieman katkerakin.

Olen kateellinen, kun toisilla on elämä ja minulla ei. Minäkin haluaisin ns. oikean elämän, olen halunnut teini-ikäisestä saakka ja koskaan en ole sitä saanut ja tiedän, että on lapsellista sanoa näin, mutta eikö se ole ihan helvetin epäreilua? Että niin monilla muilla on hyvä elämä (jotka eivät sitä ansaitsisi) ja minulla ei tule koskaan olemaan tulevaisuutta?

Pelottaa että saan syövän tai verisuoni katkeaa päässä. Entä jos en kuolekaan heti ja joudun makaamaan halvaantuneena jossain vuodeosastolla? Mitä jos minulla on reuma tai sairastun dementiaan nelikymppisenä? Erilaiset mitä jos- skenaariot kummittelevat päässäni ja yritän olla ajattelematta pelottavia asioita, mutta silti ajattelen niitä, varsinkin kun depressio pahenee.

Toisaalta taas haluaisin ottaa yliannoksen tai viillellä tässä ja nyt (impulsseja tulee jatkuvasti, mutta yritän vastustaa niitä).

Joo ehkä mä lopetan sen Triptylin kokonaan kun se saa pään siihen kuntoon, että on suurinpiirtein valmis hyppäämään parvekkeelta alas. 

Terapia vaarassa katketa

Tämä viikko on ollut erityisen rankka.

Raha-asiat ovat aika pahasti sotkussa, kun menin hakemaan sen sairasloman lääkäriltä. Kela maksoi takautuvasti sairaspäivärahaa kahdessa osassa niin, että toimeentulotuen kuukausittainen laskelma ylittyi n. 100€ ja en ole oikeutettu tt-tukeen tässä kuussa. En myöskään marraskuussa, koska silloinkin Kela maksaa sv-päivärahan kahdessa erässä. (Työmarkkinatuki tuli yleensä aina yhdessä erässä).

Ongelmana tässä on nyt lähinnä se, että terapiani kuukausittainen omavastuu kelamaksun jälkeen on n. 300€ ja en pysty tällaista summaa mitenkään maksamaan n. 900€:n kuukausituloilla. Nyt on olemassa suuri riski siihen, että terapiani keskeytyy maksuvaikeuksien takia.

Pyysin sosiaalitoimistosta maksusitoumusta terapiaan, mutta kieltäytyivät. Sanoivat, etteivät myönnä sellaista kenellekään ja että se katsotaan harkinnanvaraisena joka kuukausi erikseen. Joudun siis aina jännittämään, miten Kela maksaa tuet, koska välillä ne tulevat erissä ja se johtaa juuri tähän, että tulot ylittävät nipinnapin tt-tukirajan ja en saa niinä kuukausina soskusta penniäkään.

Tämän kuun vesilasku 180€ on jo myöhässä, enkä pysty sitä ensi kuussakaan maksamaan, en ainakaan kokonaan. Vuokraan ja laskuihin on menossa 800€ ja joudun tod.näk.maksamaan myös terapian omavastuulaskun 300€ omista rahoista, koska kuten sanottu, toimeentulotukinormi kohdallani tilapäisesti ylittyy.

Mahdoton yhtälö. Joudun joko lainaamaan jostain rahaa tai sitten annan laskujen mennä perintään. Terapeuttini kanssa keskusteltuamme hän oli sitä mieltä, että mun mielenterveydelleni ei tee hyvää joka kuukausi jännittää, että maksetaanko terapiani vai ei ja että on ehkä syytä vakavasti harkita terapian lopettamista.

Olen niin pettynyt ja vihainen. Miksi sosiaalivirkailija vannoi ja vakuutti minulle keväällä, että terapiani omavastuu tullaan varmasti maksamaan, kun näin ei kerta ole? Jos olisin tiennyt, että joudun näin pahoihin maksuvaikeuksiin, en olisi aloittanut koko terapiaa.

Sossusta sanoivat suoraan, kun soitin sinne toissapäivänä, että voisin mennä diakonin vastaanotolle, toisin sanoen leipäjonoon. Ja että maksaisin terapialaskun aina ensin ja miettisin sitten "mihin loput rahat käytän." Okei, tämä tarkoittaisi joko sitä, että jättäisin 430 €:n suuruisen vuokran maksamatta tai olisin ilman ruokaa ja lääkkeitä.

Elän nytkin köyhyysrajan alapuolella ja joka kuukausi on tosi tarkkaan mietittävä, mihin rahat riittävät. En vaan pysty itse maksamaan tuota terapian omavastuuta, joka on tosi korkea. Enkä pysty keskittymään kunnolla menneisyyden työstämiseen, kun taustalla kummittelee koko ajan pelko siitä, että joudun perintään ja ulosottoon jos sosku velvoittaa minun vastuulleni nuo terapian omavastuuosuudet.

Nyt kadun sairaslomalle jäämistä. Jos olisin jatkanut kiltisti siellä kuntouttavassa työtoiminnassa, olisin saanut normisti työmarkkinatuen kerran kuussa ja tt-normi ei olisi ylittynyt. Nyt kun jäin sairaslomalle ja Kela makselee sv-päivärahoja takautuvasti niin normit ylittyvät peräti kaksi kuukautta putkeen ja suoraan sanottuna olen kusessa omavastuuosuuksien ja muiden laskujen kanssa.

En tiedä, miten tästä selviän. Koskaan ennen ei ole ollut näin tiukkaa rahallisesti ja todennäköisesti joudun sinne leipäjonoon ensi kuussa, mutta kai se on nieltävä ylpeytensä, vaikka kuinka hävettäisi.

Kun vaan saisin jatkaa terapiaa, se on ainoa oljenkorteni... Viimeinen mahdollisuus käydä menneisyys läpi ja vapautua niistä traumoista. Jos tämä loppuu tähän niin olen varma, etten parane ikinä ja elän loppuikäni köyhänä ja syrjäytyneenä yhteiskunnan tukien varassa.

Ei kovin houkutteleva tulevaisuudenkuva.

Otin tämän asian niin raskaasti, että kävelin keskiviikkona Alkoon, hain viinaa ja lonkeroa ja vedin samalla rauhoittavia, kunnes sammuin. En ole ikinä ennen tehnyt tällaista, joten kai se kertoo siitä, miten paljon mua pelottaa ajatus terapian mahdollisesta loppumisesta.

Olen myös satuttanut itseäni aika pahasti. Pinna on kireällä, äärimmäisen kireällä kun ei tiedä, miten tässä käy, voinko jatkaa terapiaa vai en.


Yritän varmaan päästä kunnalliselle puolelle psykoterapiaan, mutta olen kuullut, että sinne on todella vaikea päästä, koska resurssipula.

Olen sisältä jotenkin tyhjä ja turta, mutta samaan aikaan sattuu niin saatanasti. Aika ristiriitainen tunne.

Sinä vuonna minut vaiettiin kuoliaaksi

Tämän postauksen kirjoitin joskus lokakuun alussa erään painajaisten täyteisen yön jälkeen ja ajattelin jakaa sen nyt teidän kanssanne.

                                                          
                                                         UNI 4.-5.10. 2015:

                                                  
Näin painajaista. Kamalaa unta, jossa jouduin tahtomattani luokkakokoukseen, jossa tapasin vanhoja yläaste-aikaisia luokkatovereita. En ole yläasteaikoja juuri muistellut ja ihmettelen, mistä tämä uni yhtäkkiä putkahti. En ole muistaakseni kertaakaan ennen nähnyt unta yläaste-ajoista.

Tunnelma unessa oli hyvin ahdistava ja taisin siinä itkeäkin. Aamulla herätessä itketti myös, samoin tätä kirjoittaessa.

Olen jossain hiihtoladulla, lunta on maassa. Yhtäkkiä olen jossain vanhan punaisen rakennuksen edessä ja katson ikkunasta sisään. Lasin takana on valokuvia luokkatovereista yläaste-iässä sekä aikuisina. Katson näitä kuvia ja minua ahdistaa. Sitten jostain tulee eteeni keski-ikäinen nainen,
vanha luokanopettajani. Puhumme jotain ja kerron, että en halua osallistua luokkakokoukseen, koska yläasteaikani oli yhtä helvettiä ja en halua nähdä niitä ihmisiä, jotka aiheuttivat minulle niin paljon tuskaa. Opettaja vaikuttaa surulliselta ja ehkä hieman hämmentyneeltä.

Kävelen poispäin talosta ja nieleskelen kyyneleitä. Sitten minua vastaan tiellä tulee yksi entisiä luokkalaisiani, poika josta on kasvanut mies. Yllätyn siitä kuinka erilaiselta hän näyttää nyt, aikuisena. Sydäntäni koskee, kun hän kysyy, mitä teen työkseni. Valehtelen olevani graafinen suunnittelija ja alan kertomaan jostain töistäni, joita olen mukamas tehnyt jollekin yritykselle.

Muistan voimakkaan häpeän tunteen: enhän voi kertoa kenellekään, etenkään vanhalle yläasteaikaiselle tutulle, että ei minusta tullutkaan mitään, että ne ihmiset saivat mielenterveyteni siihen jamaan, ettei minusta todennäköisesti koskaan enää tulekaan yhtään mitään.

Seuraavaksi kävelin jossain tiellä etsien bussipysäkkiä, jotta pääsisin pois paikalta. En halua nähdä muita, en kestä nähdä heidän kasvojaan, heidän jotka kääsivät minulle selkänsä ja hylkäsivät, eristivät joukostaan täydellisesti. Taisin itkeä siinä samalla. Ja siihen uni kai päättyikin tai loppu on
niin sekava, etten sitä muista.

Tämä uni oli niin ahdistava, että oli aivan pakko saada kirjoitettua se heti muistiin. Ilmeisesti vanhoja asioita alkaa palautua mieleen ja kun en niitä kaikkia jaksa valvetilassa käsitellä niin ne purkautuvat alitajunnan kautta mitä erikoisimmissa muodoissa.

Uni oli ahdistava, koska tunnelma siinä oli niin samanlainen, mitä ollessani aikanani yläasteella. Silloin koulussa oli kaikkein vaikeinta. Joka aamu ahdisti mennä kouluun ja lintsasinkin paljon, joskus lähes viikonkin putkeen, koska en vain pystynyt menemään siihen laitokseen. Isäni syyllisti ja haukkui minua, kun olin luvatta pois ja joskus menin vaatteet päällä reppuni kanssa sängyn alle piiloon, jos isä tuli käymään yllättäen kesken päivän töistä kotiin ja minä olin ilman lupaa pois koulusta. Siellä sitten piilottelin. Joskus isä huomasi läsnäoloni ja joskus ei.

Pelko ja epämääräinen ahdistus oli aina läsnä. Pelkäsin jatkuvasti isää, hänen suuttumistaan ja sitä mitä siitä seuraisi. Isä on aina ollut pelottava ja erityisen pelottava hän oli suuttuessaan. Ollessani ala-asteella jopa naapurin lapset pelkäsivät isää, mikä kai kertonee ihmisestä jotain...

Yleensä huonolla tuulella ollessaan isä murjotti hiljaa ja saattoi mulkoilla meitä kiukkuisesti, mutta jos hänet onnistui suututtamaan kunnolla, niin isä kohotti ääntään tavalla, joka yltyi lähes huudoksi ja en vieläkään halua suututtaa isää näin aikuisena, koska pelkään edelleen hänen vihaansa ja sitä
huutoa, joka sai minut lähes kyyristelemään kauhusta ja pidättelemään kyyneleitä. 

On edelleen vaikea myöntää itselleni, että meillä kotona on ollut väkivaltaa. Että isä on oikeasti ollut väkivaltainen minua kohtaan. Olen näin aikuisena yrittänyt ajatella asian niin, että se mitä isä teki, oli normaalia kurittamista ja lapsia kuuluukin kurittaa, että ne oppisivat tavoille. Meidän perheessä luunapit, tukistamiset ja risulla pelottelu olivat aivan arkipäivää. Koska usein olin vanhempieni mielestä "tuhma" ja minua kuului "opettaa."

Ollessani alle kouluikäinen isä tukisti minua niin, että päänahka oli hellänä monta päivää. Muistan vieläkin hämärästi sen kivun ja kuinka aloin itkeä hysteerisesti. Kerroin tästä terapeutille ja hänen mukaansa tuollainen on lapseen kohdistuvaa ruumiillista väkivaltaa, eikä missään nimessä hyväksyttävää.


Välillä huomaan puolustelevani isää (vaikka en koskaan ole antanut hänelle anteeksi hänen tekojaan) ja melkein suutun, jos terapeutti mielestäni arvostelee isää liikaa. Korostan, ettei hän oikeasti ole paha mies, hän on vain olosuhteiden uhri kuten niin monet meistä. Samalla olen todella raivoissani isälleni, kun ymmärrän, että hän on pahoinpidellyt minua lapsuudessani sekä fyysisesti että henkisesti.

Olen aina näihin päiviin asti korostanut sitä, ettei meidän perheessä ollut väkivaltaa. Minua ei ole hakattu remmillä mustelmille niinkuin isä hakattiin lapsena ja minun pitäisi olla kiitollinen, ettei isä sentään ollut yhtä väkivaltainen kuin omat vanhempansa.

Minua on syyllistetty, että valitan turhasta. Vanhempani ovat edelleen vakaasti sitä mieltä, että fyysinen kuritus on täysin hyväksyttävää ja että se mitä minulle tehtiin, oli oikein, koska olinhan ollut "tuhma" ja tuhmia lapsia pitää rangaista.

Minut on siis aivopesty uskomaan, että väkivalta on normaalia ja hyväksyttävää, etenkin lapsiin kohdistettuna, kasvatukseksi naamioituna. Ja että olen vain ollut liian herkkä lapsi kun olen "ottanut siitä itseeni."

Joskus isä uhkaili minua lapsuudessa ärähtämällä, että "pitääkö taas vähän kolauttaa" jos olin tehnyt jotain väärin. Kerran hän laittoi minut talvipakkasella terassille pelkissä pitkissä kalsareissa, eikä päästänyt sisään ennen tiettyä määräaikaa. En muista, kauanko istuin siinä terassilla, mutta muistan tunteneeni voimakasta vihaa molempia vanhempiani kohtaan.

Minut on myös pakotettu metsään poimimaan marjoja rangaistukseksi ja kielletty tulemasta takaisin, ennen kuin puolen litran astia on vähintään puoliksi täynnä.

Isän rangaistukset olivat usein paitsi kivuliaita, myös nöyryyttäviä ja siksi vihasin isää teininä niin paljon, että toivoin oikeasti hänen kuolemaansa. Silti on edelleen, kaikista muistoista ja häpeästä huolimatta, vaikeaa ja tuskallista myöntää itselleen se tosiasia, että minä olen ollut pahoinpidelty lapsi. Eikä pahoinpitelijä ollut pelkästään isä, vaan myös äiti syyllistyi siihen toisinaan. Siis molemmat vanhemmat, mitä on vielä tuskallisempaa ajatella.

Että molemmat vanhemmat ovat minua pahoinpidelleet, mutta kumpikaan ei tunnusta eikä suostu myöntämään mitään, koska he oikeasti ajattelevat, että se mitä he tekivät, oli moraalisesti oikein ja niin kuuluu toimia, viis siitä mitä lainsäädäntö sanoo.

Fyysinen kurittaminen kiellettiin rikoslaissa syntymävuotenani 1985 joten se on ollut vanhempieni taholta paitsi moraalisesti väärin myös lainsäädännön mukaan rikos. Mutta mistäpä lapsi olisi sen tiennyt?

Ja mitä tulee kouluun, niin siellä en ollut yhtään sen paremmassa turvassa kuin kotona. Koulussa vasta sainkin pelätä, jos en nyt henkeni niin terveyteni ja fyysisen koskemattomuuteni puolesta.

Kahdeksas luokka varsinkin oli kärsimystä alusta loppuun. Ysiluokalla oli vähän helpompaa, koska pahimmat kiusaajani olivat siirtyneet toiselle asteelle ja näinollen en joutunut enää huutelun ja häiriköinnin kohteeksi. Mutta kiusaaminen jatkui edelleen,  hamaan loppuun asti.

Viimeisenä peruskouluvuotenani minut vaiettiin käytännössä kuoliaaksi. Kukaan ei puhunut minulle, ellei se ollut pakollista esim. jonkun koulutyön takia. Kukaan ei tervehtinyt minua aamulla, kun menin kouluun eikä moikannut kotiin lähtiessä, kun koulupäivä päättyi.

Olin täydellisesti yksin.

Kun yläaste loppui, olin niin iloinen, kun tiesin, että viimein pääsisin pois siitä kolme vuotta kestäneestä helvetistä (oikeastaan yhdeksän, kun muistelee koko peruskoulutaivalta) ja voisin kääntää elämässäni uuden lehden. Enpä silloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä pois, uudelle paikkakunnalle lukioon ja kiusaaminen loppui siihen. Sain uusia kavereita ja minun ei tarvinnut olla enää yksin. Silti olin henkisesti edelleen yksin, tunsin jatkuvasti oloni huonoksi ja masennuin uudelleen lukion toisena vuonna ja meinasin jättää koko koulun kesken. En tiedä vieläkään, mikä minut sai jaksamaan lukion loppuun, vaikka se oli rankkaa ja kärsin motivaatiopulan lisäksi masennuksesta ja unettomuudesta sekä jatkuvasta lamaavasta väsymyksestä.

Varmaankin pelko siitä, että jäisin taas yksin ja menettäisin uudet kaverini. Enkä missään tapauksessa halunnut enää koskaan jäädä yksin.

Silti olin koko ajan henkisesti yksin ja jollain tasolla erillinen muista. Sitä on äärimmäisen vaikea selittää, mutta tuntuu kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi joku lasiseinä tai näkymätön muuri, joka eristää minut ja tekee minusta jollain selittämättömällä tavalla erilaisen kuin kaikki muut.

Minussa on jokin vamma, näkymätön vika, sairaus ja stigma, jonka muut kykenevät näkemään, mutta jota itse en näe (vaikka tunnistan sen) ja se pitää minut ikuisesti erillisenä, joukkoon kuulumattomana yksilönä, jonka kohtalona on ikuinen ero muista ihmisistä ja heidän rakkaudestaan.

En koskaan tule kuulumaan mihinkään joukkoon, koska toista samanlaista ihmistä ei ole. Huolimatta vanhemmistani ja ystävistä, joita minulla on vuosien varrella ollut, olen silti aina ollut pohjimmiltani yksin ja tämä loputon yksinäisyys tuntuu määrittävän elämäni jokaista osa-aluetta.

En osaa enää kuvitella elämääni ilman sisällä kaihertavaa onttoa tyhjyyttä, koska tunnen, että se on jo osa minua, syöpynyt persoonaani, enkä jaksa uskoa, että siitä voisi päästä milloinkaan eroon.

Only in my dreams...

Aina askeleen muiden alapuolella

Mikä depressiossa on pahinta?

Itselleni nämä kaksi asiaa: täydellinen toivottomuus oman elämän suhteen sekä tunne siitä, että on täydellisesti epäonnistunut ihmisenä.

Niistä seuraa, ettei jaksa edes yrittää mitään, kun on niin täydellisen, ehdottoman, sataprosenttisen varma siitä, että lopputulos on yhtä kuin pyöreä nolla. Ettei yrittäminen lopulta johda mihinkään ja kaikki se paska jatkuu iäti samanlaisena.

Elämä ei voi muuttua paremmaksi, päinvastoin sitä on varma, että kaikki muuttuu ajan myötä vain entistä pahemmaksi, teki mitä tahansa tai jätti tekemättä. Pää hokee, että ei voi onnistua, minä en kertakaikkiaan voi onnistua, ei minunlaiseni ihminen. Olen kadotettu, tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen ja hulluuteen, seurana vain omat tuskalliset ajatukset, jotka juoksevat samaa vanhaa, kulunutta rataa. Depressio murskaa voimallaan kaikki positiiviset ajatukset, joista yritän epätoivoisesti pitää kiinni ja jättää minulle vain loputtoman tyhjyyden ja kivun, joka ei laimene.

Tunnen tällä hetkellä epäonnistuneeni täydellisesti kaikessa. Koen olevani arvoton ihmishylkiö, jolla ei ole kunnon ihmisarvoa. Joskus jopa mietin, ansaitsenko edes olla elossa.

Olen niin hirveä, kamala, ruma, tyhmä, vastenmielinen jne (lisää haluamasi adjektiivi) että oikeasti koen, ettei minusta voi tulla ikinä yhtään mitään. Olen epäonnistunut kaikessa: ihmissuhteissa, opiskelussa, työelämässä. En ole älykäs, en ole kaunis, en edes siedettävän näköinen. Päinvastoin olen oksettava rumilus, jota kaikki miehet erityisesti kavahtavat ja halveksuvat. Koin tämän jo pienenä tyttönä koulussa, koska pojat olivat aina niitä, jotka kävivät ulkonäköni kimppuun julmasti haukkumalla ja arvostelemalla. Heille en ollut ihminen, vaan pelkkä esine, leikkikalu jolla leikittiin niin, että "haukutaan sitä porukalla ja yritetään saada se itkemään tai suuttumaan."

Minua oli lupa kiusata ihan opettajan taholta, koska olin todella herkkä lapsi. Sitä ei vaan ilmeisesti ymmärretty. Kaikki tuntuivat pitävän minua jonain kiusankappaleena, kun en ollutkaan samanlainen, "normaali" lapsi kuin muut ja reagoin usein poikkeavalla tavalla tilanteisiin (esim. kiljaisemalla kivusta, kun sain kerran sähköiskun opettajan villapaidasta.) Lisäksi olin vähän tyhmä ja yksinkertainen, enkä osannut tulkita muiden ilmeitä ja aikomuksia, en osannut lukea tilanteita enkä oikein tullut toimeen kenenkään kanssa.

Suutuin helposti, olin todella äkkipikainen ja sen lisäksi purskahdin itkuun helposti. Karkailin myös koulusta vähän väliä, kun tuli joku ongelmatilanne ja menin piiloon läheiseen metsikköön, josta minua sitten etsittiin niin toisten oppilaiden kuin opettajienkin toimesta.

Olin siis kaikilla tavoilla ns. epänormaali ja tottakai on loogista, ettei minua hyväksytty koskaan joukkoon. Sen vielä ymmärrän ja hyväksynkin, mutta sitä en voi koskaan hyväksyä, kuinka opettajat sulkivat silmänsä systemaattiselta kiusaamiselta, eivätkä kokemukseni mukaan edes yrittäneet
puuttua kiusaamiseeni, vaikka tasan tarkkaan tiesivät ja näkivät. Alle 40 oppilaan koulussa se ei olisi voinut jäädä huomaamatta.

Koulunpihalla muun muassa heiteltiin naamaani lumipalloja, piiloteltiin tavaroita (kerran löysin reppuni tiehiekoitusastiasta), huudeltiin ja haukuttiin, jne jne. Muistan, kun erään kerran koulumme pihassa eräs luokkalaiseni tyttö kaatoi minut ja istui mahani päällä, enkä päässyt hänen altaan pois ja olin lähellä mennä paniikkiin. Kukaan ei todellakaan puuttunut tilanteeseen, kaikkein vähiten opettaja. Minua päin myös syljettiin, mutta tähänkin eräs nuori opettajasijainen suhtautui lähinnä huvittuneena hymyillen.

Niin, sellainen minä kai olin muiden silmissä. Huvittava. Tyhmä, yksinkertainen pikkutyttö, joka oli hauska nolata ja joka myös toistuvasti nolasi itsensä. Eihän sellainen lapsi ole kuin ivanaurun arvoinen. Ei sellaista lasta tarvitse suojella, koska hän on kaikkien yhteistä omaisuutta, tyhmä pieni lelu, jonka kanssa on hauska leikkiä, joka on aina askeleen alapuolella muita, joka on erilainen ja ärsyttävä ja sen takia hänen mielenerveytensä on oikeutettua pilata.

Mutta eihän se ole kiusaamista, mehän pidetään tässä vaan vähän hauskaa, eix niin? Hyökätään porukalla verbaalisesti toisen kimppuun, nöyryytetään julkisesti ja saadaan toinen itkemään, mutta eihän tässä mitään, vähän vaan hauskaa pidetään porukan idiootin kustannuksella, mitäs väärää tässä nyt muka voisi olla? *sarcasm*

Ja opettajat mukana. Eivät verbaalisesti, mutta antamalla hiljaisen hyväksyntänsä tapahtumille.

Muistan erään kerran, kun meille annettiin luokassa tehtävä ja kaikkien piti esittää siitä oma versionsa ääneen. Aiheena oli käsienpesu. Minä olin kirjoittanut vihkooni, että "huuhtele ensin käsiä hanan alla n. 5 minuuttia" tai jotain vastaavaa. Koko luokka räjähti nauramaan, kun sanoin tämän kohdan ääneen (sillä ei kai kukaan oikeasti pese viittä minuuttia käsiä?) Itselläni oli aikakäsitteet ilmeisestikin hakusessa ja en ollut tajunnut, mitä 5 minuuttia todellisuudessa tarkoittaa. Muistan vain sen äärettömän, syvän nöyryytyksen tunteen ja häpeän punan, joka nousi poskille. Kyyneleetkin taisivat nousta silmiin silkasta noloudesta.

Opettaja ei torunut luokkaa, vaan taisi itsekin hymyillä siinä muiden mukana. Ja hän sanoi jopa ääneen vitsailevasti jotain (jota en kykene muistamaan), joka vain lisäsi häpeääni. Olin tullut täydellisesti nolanneeksi itseni, olin täydellisesti naurunalainen kaikkien, jopa opettajan silmissä. Ja minun julkiselle nöyryytykselleni vain hymyiltiin.

Ei kai mikään ihme, että tänä päivänä en kestä minkäänlaista nöyryytetyksi tulemista, vaikka se olisi kuinka pientä, vaan tunnen silmitöntä raivoa, jos koen, että joku yrittää nöyryyttää minua, etenkin julkisesti. Silloin vastareaktiona on välitön hyökkäys (verbaalisesti), joka on usein johtanut väärinymmärryksiin ja toisen osapuolen loukkaantumiseen. Sekä tietysti siihen, että ylireagoimalla nolaan itse itseni läsnäolijoiden silmissä.

Muistan myös elävästi, kuinka kerran sain tappelussa ns. selkään eräältä luokkamme pojalta ja lähdin nöyryytettynä itkien kävelemään kotiin. Odotin ja toivoin vanhemmilta ymmärrystä ja lohdutusta, mutta sen sijaan isäni suuttui ja alkoi huutaa minulle, kun olin sillä tavalla nolannut itseni julkisesti. Tytön osallistuminen tappeluun, ennenkuulumatonta! (Koska isäni mukaan vain pojilla on oikeus tapella keskenään). Isäni ei siis tippaakaan välittänyt siitä, että olin itkuinen ja nöyryytetty, vaan nöyryytti minua vielä lisää huutamalla ja syyllistämällä.


Voisi kai sanoa, että ensimmäiset neljä vuotta ala-asteella menivät omalla kohdallani päin helvettiä. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja sitä tapahtui myös koulumatkoilla. Joskus äitini tuli hakemaan minut kävellen koulusta kotiin koulun päätyttyä, jotta olisin ollut turvassa kiusaajilta.

Ja meidän koulun rehtori kehtasi vielä leveillä lehdessä, että "meidän koulussa ei kiusata."

Eipä.

Viides ja kuudes luokka oli vähän helpompi kestää, sain jopa muutamia kavereita eikä minua kiusattu enää niin räikeästi, mutta siltikin nämä samat pikku paskiaiset jatkoivat huutelua ja nöyryyttämistäni edelleen, ja mukaan liittyi myös muutama uusi kiusaaja. Pelkäsin edelleen kouluun menoa, koulussa
oloa ja koulusta lähtemistä.

Yläasteelle siirryin kokonaan uudelle paikkakunnalle kouluun, mutta kiusaaminen jatkui edelleen, nyt aivan uusien ihmisten toimesta. Ja ne kolme vuotta olivat kaikkein pahimmat. Minut jätettiin täydellisesti ulkouolelle kaikista porukoista ja yläasteen viimeisellä luokalla kukaan luokkakaveri ei puhunut minulle sanaakaan, ellei pakollisia koulutehtäviä laskettu. Ryhmätyöt tein muistaakseni useimmiten yksin, koska kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olin aivan yksin (ainoa kaverini oli muuttanut pois edellisvuonna) ja se oli ehkä pahempaa kuin mitkään minua kohtaan osoitetut haukkumasanat. Minut oli eristetty täydellisesti luokan muista ihmisistä.

Olin ihmishylkiö, ei-toivottu, ei-kaivattu. Kaikille oli ihan sama, olinko olemassa vai enkö ollut. Minua ei yksinkertaisesti noteerattu millään tavalla. Toisaalta se oli hyvä, koska ysiluokalla en enää joutunut verbaalisen pilkan kohteeksi (kiusaajani olivat siirtyneet amikseen toiselle paikkakunnalle) mutta oli tuskallista tuntea olevansa niin kokonaisvaltaisella tavalla yksin.

Yläasteen päättötodistuksen saaminen kevätjuhlassa oli varmasti elämäni onnellisimpia päiviä.

Kuvittelin, että lukiossa olisin turvassa, eikä minua enää kiusattaisi (mikä olikin totta, kiusaajat olivat siellä amiksessa) ja sain jopa muutaman kaverin, mutta silti olin viimekädessä yksin, koska en koskaan tuntenut kuuluvani siihen porukkaan, jonka kanssa hengailin lukiovuodet. Tunsin aina olevani jollain tapaa ulkopuolinen ja että kaverini eivät täysin pystyneet hyväksymään minua sellaisena kuin olin. Koin, että puhuin liian kovaan ääneen, vääränlaisia asioita ja jopa pukeuduin väärällä tavalla.

Joten yritin sopeutua, hiljensin puheääntäni, aloin pukeutua samalla tavalla kuin kaverini ja lopetin
tietyistä aiheista puhumisen. En siis tullut näillekään ihmisille hyväksytyksi omana itsenäni, vaan jouduin esittämään toisenlaista kuin oikeasti olin, koska pelkäsin niin kovasti yksinjäämistä ja hylkäämistä.

Sama kuvio on toistunut kaikissa kouluissa ja työkokeiluissa aikuisiällä: en koskaan, edelleenkään tule hyväksytyksi omana itsenäni. Tai näin ainakin koen. On kuin pitäisi vetää joku naamio kasvoille, joka kätkee sen todellisen minän, jotta tulisi edes jollain tapaa hyväksytyksi. Koska todellinen minä ei ole koskaan kelvannut kenellekään. Tämä todellinen minä on jotain niin sairasta, pahaa, kuvottavaa ja vastenmielistä, että se pitää piilottaa. Koska kukaan ei voi rakastaa näin ällöttävää ihmisjätettä.

Tiedostan jollain tasolla, että ajatusmaailmani ja omakuvani ovat vääristyneet, että se on vuosien kiusaamisen ja laiminlyöntien tulos, että alkaa vihata itseään niin paljon, että ei koe olevansa ihmisenä minkään arvoinen. Tiedostan, ettei ole normaalia viillellä ja hakata itseään ja tuntea jatkuvaa, syövyttävää häpeää kaikesta mahdollisesta.

Tiedostan olevani sairas ja että omaan sairaita, vääristyneitä ajatusmalleja, mutta silti jokin minussa hokee, että ansaitsen tämän kaiken paskan, että minulla ei ole oikeutta olla onnellinen, että minun täytyy satuttaa itseäni, koska olen niin huono ja paha.

Täytyyhän minussa olla jotain pahasti pielessä, kun kaikki ne ihmiset kävivät kimppuuni peruskoulussa. Täytyyhän minun olla vastenmielinen ja kuvottava, kun kiusaamisen annettiin jatkua niin kauan. Joten kai minä sitten ansaitsin sen kaiken?

Ja koska en edelleenkään tule hyväksytyksi tällaisena niin eikö se ole merkki siitä, että olen viallinen yksilö, sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluta olla tekemisissä, sellainen jota kaikki karttavat, joka ei koskaan kelpaa kenellekään. Ei kunnon ystäväksi eikä seurustelukumppaniksi.

Olen ikäni ollut ulkopuolella lähes kaikista sosiaalisista kuvioista (lukunottamatta pientä luokioaikaista porukkaani) ja koen, ettei minusta ole enää toimimaan yhteisön joukossa sosiaalisia normeja noudattaen, koska en ole koskaan varsinaisesti ollut osa mitään yhteisöä, vaan aina se ulkopuolinen hylkiö.

En ole koskaan osannut toimia sosiaalisissa tilanteissa, koska en edelleenkään osaa hahmottaa niitä tilanteita kunnolla ja tulee liian usein väärintulkintoja. Joten olen antanut periksi ja luovuttanut.

En koskaan ajatellut, että elämäni tulisi olemaan tällaista, että olen hylkiö lopun ikääni. Nuorempana jaksoin kaikesta huolimatta uskoa ja toivoa, että selviäisin tästä kaikesta, että saisin vielä joskus hamassa tulevaisuudessa normaalin elämän niinkuin muutkin ikäiseni. Että saisin aitoja, oikeita
ystäviä, jotka hyväksyisivät minut kunnolla, että saisin sen miesystävän, josta haaveilin jo pienenä, että saisin opiskelut opiskeltua ja oikean työn ja että viimeinkin sopeutuisin joukkoon.

Olen koko elämäni yrittänyt löytää sitä joukkoa, porukkaa jossa minut hyväksyttäisiin kunnolla ja että olisin oikeasti osa sitä yhteisöä, enkä ikuinen ulkopuolinen, joka hyväksytään joten kuten, mutta ei koskaan täydellisesti.

Olen kadottanut kyvyn uskoa, että joskus minunkin elämästäni vielä tulee jotain. Olen yrittänyt viisitoista vuotta tehdä tästä elämästä jotain, uskonut ja toivonut että minäkin voisin olla joskus jotain, mutta enää minulla ei ole voimia siihen.

Välillä pelkään, että en tule jaksamaan kovin kauaa. Voimani ovat ehtyneet reilusti tässä matkan varrella ja kamppailen joka päivä löytääkseni edes pienen ripauksen toivoa, jotta en hukkuisi siihen mustaan tunneliin, pimeään kaivoon, syvään, lohduttomaan toivottomuuteen.

Olotilaan, joka myös masennuksena tunnetaan.

Häpeätrauman aktivoituminen

Tänään sattui terapiassa nolo juttu, joka sai aikaan niin voimakkaan häpeäntunteen, että en muista sellaista kokeneeni pitkään aikaan suhteessa toiseen ihmiseen.

Sosiaalitoimi maksaa terapiani omavastuuosuuden, koska olen oikeutettu kuukausittain joka tapauksessa toimeentulotukeen (vaikka saan myös asumistukea ja sairaspäivärahaa) ja tähän asti se on maksanut normaalisti kuukausittaisen omavastuun, joka on n. 300€, joka on siis niin kutsuttua harkinnanvaraista tt-tukea.

Tänään heti terapiaistunnon aluksi terapeutti otti esiin, että tämän kuun lasku on myöhässä (eräpäivä oli 30.9) ja ihmetteli, mistä se johtuu. Häpeillen jouduin myöntämään, että vein tt-hakemuksen vasta 7.10 sossuun, kun yleensä olen vienyt sen joka kuun viimeinen päivä ja terapian omavastuu on maksettu sossusta suoraan terapeutille. Nyt siis laskun maksu on myöhässä ja syynä tähän on todennäköisesti se, että vein tämän kuun hakemuksen, jonka liitteenä kyseinen lasku oli, vasta tuona mainittuna seitsemäntenä päivänä sosiaalitoimeen.

Syynä tähän se, että sossusta pyydettiin syyskuun tiliotetta lokakuun hakemukseen ja tämä tiliote postitettiin minulle vasta tuolloin 7.10, aikaisemmin en sitä olisi voinut saada ja ilman tätä tiliotetta tt-tukihakemus olisi puuttellinen, eikä tukea näinollen maksettaisi. Ennen sossulle kelpasi, kun toimitin edellisen kuukauden tiliotteen jälkikäteen seuraavan kuun hakemuksessa, mutta nyt on kai käytäntö muuttunut ja vaativat edellisen kuun tiliotteen heti seuraavassa kuussa.

Lasku on siis n. 2 viikkoa myöhässä eräpäivästä ja luoja, että hävetti kun terapeutti kysyi, että mikähän tähän mahtaa olla syynä ja jouduin myöntämään, että toimitin laskun ja tt-hakemuksen vasta 7. pvä ja siksi on varmaan myöhässä. En uskaltanut aiemmin kertoa terapeutille, että joudun viemään laskun sosiaalitoimeen vasta tämän kuun puolella, koska pelkäsin hänen reaktiotaan.

Pelkäsin hänen suuttuvan/loukkaantuvan. Onhan hän ns. auktoriteettiasemassa oleva henkilö suhteessa itseeni ja jännitän tätä naista vieläkin aika tavalla, enkä koe voivani luottaa häneen joten miten olisin uskaltanut kertoa, että nyt on tällainen tilanne? Mietin kyllä jo aiemmin, että pitäisi varmaan kertoa terapeutille, että laskun maksu tulee tod.näk viivästymään, mutta en vain pystynyt siihen.

Koska hieman ehkä pelkään terapeuttiani. Koen hänet tietyllä tapaa tunnekylmänä ja sellaisena, että hän tosiaan on lähinnä rahan perässä eikä ole oikeasti kiinnostunut minusta ja ongelmistani. En voi sille mitään, että en luota tähän ihmiseen.

Nyt tiedän, että olisi vaan pitänyt kertoa. Hävettää, että oman toimintani takia lasku on myöhässä ja terapeutti joutuu nyt odottelemaan, milloin saa sen 330€ joka hänelle kuuluu. Minun toimintani takia (kun en uskaltanut puhua). Olen syyllinen, olen idiootti. Olen ihan vitun tyhmä ja säälittävä lammas, kun en tuollaista asiaa pysty ottamaan esille itse. Koen nyt nolanneeni itseni todella pahasti terapeutin silmissä. Ja nyt on lisäksi pelko siitä, että jos tämä vielä toistuu niin terapeutti irtisanoo koko terapiasopimuksen, jos ei saa rahojaan ajoissa (itsehän en pysty omavastuuosuutta mitenkään maksamaan) ja terapiani loppuu siihen.

Huomenna täytyy käydä henkilökohtaisesti heti aamusta sosiaalitoimistossa ja puhua suoraan jonkun virkailijan kanssa, voisiko hakemuksen käsittelyä kiirehtiä, koska terapeutti haluaa rahansa mahdollisimman pian. Täytyy myös selvittää, miten tulevat terapian omavastuuosuuslaskut hoidetaan jos hoidetaan: eräpäpäivä niissä on aina kuun viimeinen päivä ja terapeutti odottaa, että rahat ovat hänen tilillään n. viikon kuluttua kyseisestä päivämäärästä.

Entä jos sossu vaatii jatkossakin edellisen kuun tiliotteet heti seuraavan kuun hakemukseen ja tiliote tulee joka ikinen kuukausi vasta 7-8. pvä ja näinollen terapialaskut tulevat olemaan jatkuvasti myöhässä? Käsittelyaikahan tt-hakemuksissa on täällä n. kaksi viikkoa. En usko, että tämä terapeutti kauan sellaista katselee (koska minusta tosiaan tuntuu, että hän on lähinnä rahan perässä).

Pelkään siis, että tilanne tulee toistumaan jatkossakin ja näinollen terapeutti potkaisee minut pellolle vastaanotoltaan. Eihän kukaan pelkkää hyvää hyvyyttään ketään terapoi, vaan he tekevät sitä työkseen ja myös odottavat saavansa palkan työstään, kuten kuka tahansa työntekijä.

Kun terapeutti otti asian esille ja jouduin myöntämään, että hänen rahansa ovat tod.näk. myöhässä minun takiani niin koin aivan valtavaa, murskaavaa häpeää. Se oli niin voimakasta, että menin ihan lukkoon, vaikka terapeutti olikin asiallinen, eikä syyllistänyt minua millään tavalla.

Koin häpeää koska minä, aikuinen ihminen, en pysty itse maksamaan terapiaani vaan omavastuun maksaa minun sijastani sossu ja se on aina heidän päätöksestään kiinni, maksavatko omavastuun ja milloin maksavat. Joudun joka kuukausi jännittämään, hoituuko maksu ajallaan ja se kieltämättä stressaa. Tunnen itseni kelvottomaksi, kun olen niin köyhä, ettei minulla olisi tähän terapiaan varaa ilman yhteiskunnan tukea.

Tiedän olevani tosi etuoikeutettu, kun sosiaalitoimi  maksaa terapiani, läheskään kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta. Silti hävettää kiikuttaa joka kuukausi hakemus soskuun. Se on ikuinen muistutus köyhyydestäni ja siitä, että tunnen olevani totaalinen luuseri kun joudun olemaan ns. yhteiskunnan hyväntahtoisuuden varassa.

Koin siis sanoinkuvaamattoman voimakaan häpeän, joka vyöryi ylitseni, kun jouduin terapeutille myöntämään, että tämä tilanne on tod.näk. omaa syytäni ja että selvitän heti huomenna asian. Hävettää, kun tuotan vaivaa terapeutille ja hän, ammatinharjoittaja, joutuu odottamaan palkkiotaan työstään ja 330€ on aika iso rahasumma. Millä hän maksaa omat menonsa, kun joutuu odottelemaan laskua, joka on myöhässä?

Menin häpeästä niin lukkoon, että istuin hetken aikaa aivan hiljaa tuolissani, enkä saanut sanaa suustani. En voinut kertoa, että nyt hävettää tosi pahasti tämä tilanne. En voinut sanoa mitään, olin vähän niinkuin halvaantunut, en vain kyennyt puhumaan. Noin minuutin hiljaisuuden jälkeen (terapeutin toimintatapa on sellainen, että hän odottaa aina, että itse aloitan puhumaan) sain sanotuksi, että pää on aivan tyhjä enkä keksi nyt mitään puhuttavaa.

Sitten aloin kuitenkin puhumaan, mutta en tästä kiusallisesta laskutusasiasta vaan ihan muista asioista. Istunto sujui siis suht normaalisti, mutta oma voimakas häpeäntunteeni oli koko ajan läsnä. Niin kovana, että teki mieli paeta ja purskahtaa itkuun jossain katseiden ulottumattomissa. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja en näyttänyt häpeääni ulospäin (yritin ainakin olla näyttämättä, tiedä sitten miten hyvin onnistuin).

Häpeä on minulle tunteista yleensä kaikkein tuskallisin ja sitä on tavattoman vaikea sietää. Koulussa minut häpäistiin toistuvasti kiusaajien toimesta ja samaten kotona isä käytti sen laatuista henkistä väkivaltaa, osin myös fyysistäkin, että sitä voisi jo kutsua lapsen tarkoitukselliseksi häpäisemiseksi.
En siis ole koskaan kestänyt häpeää kovin hyvin ja siksi tämänpäiväinen tilanne olikin itselleni kovin tuskallinen.

Lähdettyäni terapiasta tunsin edelleen valtavaa häpeää, sydän hakkasi tavallista lujempaa ja posket varmaankin punoittivat. Mietin, että miten kestän tämän tilanteen, en voi alkaa itkemään tässä kadulla, vaikka itkettää. Päätin siis, että minun on pakko kestää tämä tunne, ei sitä pääse pakoonkaan.

Sitten aloin tietoisesti ajattelemaan, että ei tässä nyt mitään kauheaa ja peruuttamatonta ole tapahtunut, tämä on vain tunne ja se menee ohi. Yritin hengittää syvään sisään ja ulos ja rauhoittaa itseni hokemalla itselleni mielessäni, ettei ole mitään hätää, että tämä menee pian ohi ja voin kertoa, että se oli vaikeaa. Häpeä poltti niin voimakkaana mielessäni, että  tuntui mahdottomalta rauhoittua.

Kuljin kaupungilla ja yritin sietää sitä tunnetta, vaikka se olikin tuskallista. En yrittänytkään tavalliseen tapaani työntää häpeää pois, vaan annoin sille tunteelle luvan olla ja yritin järkeillä rationaalisesti, miksi tunnen näin rajua häpeää.

Päädyin siihen lopputulokseen, että se tod.näk. johtuu lapsuuden traumoistani, jotka aktivoituivat uudelleen tuossa terapiatuolissa, kun koin häpäisseeni itseni toisen ihmisen silmissä. Häpeän tausta ei siis varsinaisesti ollut tässä hetkessä, tässä päivässä vaan sillä on juuret paljon kauempana, lapsuudessa koetussa häpeässä.

Muistan, kuinka paljon häpesin niissä tilanteissa, kun koin nolanneeni itseni luokkatovereideni silmissä ja kuinka polttavan kirvelevää se häpeä oli, miltei mahdotonta kestää. Ne tilanteet toistuivat aina uudelleen ja uudelleen, samaten kun isäni kasvatusmetodeillaan häpäisi minut toistuvasti ja niinpä persoonani onkin täynnä häpeää tänä päivänä.

Tänään voin sanoa kuitenkin olevani ylpeä itsestäni, kun en paennut häpeää, kuten yleensä olen  tehnyt: en rynnännyt kauppaan ostamaan herkkuja ja alkanut ahmimaan (kuten joskus teen), en mennyt kahvilaan ja tilannut sitä isointa leivosta, en alkanut viiltelemään/hakkaamaan itseäni, en muuntanut häpeää vihaksi (kaikkein yleisin toimintamekanismini jo lapsuudesta) vaan tein tietoisen päätöksen sietää häpeäntunnetta, kunnes se menee ohi ja lopulta se meni kuin menikin.

Siihen meni lähes tunti ja tuo tunti oli valehtelematta vaikea kestää, mutta lopulta häpeä laimeni ja nyt tätä kirjoittaessani se on jo melkein poissa. Vielä on pikku hippunen jäljellä, mutta nyt tunnen oloni kuitenkin lähinnä väsyneeksi. Häpeä ei enää tässä hetkessä lävistä koko olemustani. Minä voitin häpeän, selvisin siitä tunteesta ja kerrankin voin olla edes vähän ylpeä itsestäni!

Erilaisten voimakkaiden tunnetilojen sietäminen on sittenkin mahdollista ilman itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Mikä oivallus! En tällä kertaa tarvinnutkaan sijaistoimintoja, oheiskorvikkeita kääntämään ajatukset pois häpeästä, vaan kykenin kohtaamaan sen tunteen eläen sen läpi ja näin vapautuen siitä. Ehkä en olekaan täysin toivoton tapaus? Ehkä vielä joskus kykenen kohtaamaan vihanikin niin, etten ole enää sen vanki?

Eteenpäin on siis menty, ainakin hieman.

Se asia, mitä on niin kovin vaikea myöntää

Tätä on hirveän vaikea kirjoittaa, saati sanoa ääneen. Olen halunnut kieltää itseltäni koko asian, vaikka jollain tasolla olen varmaan aina tiedostanut tämän. Ja osittain siksi tuntenut niin hirvittävää raivoa kaikki nämä vuodet.

Minua on pahoinpidelty lapsuudessani. Se on totta, vaikka osa minusta yrittää kieltää koko asian. Osa minusta uskoo edelleen, yrittää sitkeästi väittää, että mitään pahoinpitelyitä ei ollut, että liioittelen ja suurentelen asiaa, että vanhempani rakastivat minua ehdoitta ja tekivät kaiken vain omaksi parhaakseni.

Okei, kyllähän isällä keitti ns. välillä yli, mutta ei se mitään oikeaa väkivaltaa ollut, näin hoen itselleni ja siihen haluaisin myös uskoa.

Meidän perheessä sitä kutsuttiin kurittamiseksi ja sille oli aina syynsä. Koskaan ei mitään tehty ilman oikeaa syytä ja minähän ansaitsin rangaistukset, koska olin "tuhma."

Terapeuttini kanssa olemme käsitelleet aihetta ja hänen mukaansa se, mitä minulle tehtiin, oli paitsi pahoinpitelyä myös lain silmissä rikos. Olen siis joutunut vanhempieni, etenkin isäni taholta sekä pahoinpitelyjen että rikoksen uhriksi. Mutta en vieläkään osaa ajatella asiaa sillä tavalla.

Tekisi mieli väittää vastaan: Ei isä mikään paha mies ollut, hän teki niinkuin parhaaksi näki ja siihen aikaan 80- ja 90- luvuilla monessa perheessä kuritettiin lapsia (koska niin kuuluu tehdä) ja meidän perhe ei ollut mikään poikkeus.

Toisaalta jokin osa minusta ymmärtää, että se ei ollut oikein, miten minua satutettiin fyysisesti ja henkisesti ja sen takia olen niin kauan ollut raivoissani etenkin isälleni.

Toisaalta tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, miten edes kehtaan kutsua vanhempiani väkivaltaisiksi: hehän vain ajattelivat parastani, halusivat kasvattaa minusta ns. kunnon ihmisen. Miten se voisi olla väärin?

Ei minua hakattu joka viikonloppu eikä koskaan ajettu ns. pellolle keskellä yötä. Se, mitä tapahtui, ei siis voinut olla väkivaltaa, koska moni lapsi joutuu kokemaan paljon paljon pahempia asioita. Eikä pahoinpitelyistä edes jäänyt mitään fyysisiä jälkiä (henkisiä kylläkin).

Ärsyttää, kun terapeutti pitää sitkeästi kiinni käsityksestään, että minun vanhempani ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ja toimineet näin rikollisesti. En millään haluaisi uskoa sitä vanhemmistani, kukapa haluaisi? Hehän ovat aina rakastaneet minua ja tehneet kaiken minun parhaakseni jne jne...

Kuitenkin, voiko olla oikein, että lapsi joutuu pelkäämään omassa kodissaan niitä ihmisiä, joiden pitäisi suojella häntä kaikelta pahalta, joiden pitäisi olla turvallisia aikuisia, joihin pitäisi voida luottaa?

Paljon muistoja, paljon tilanteita joita olen unohtanut. Päässäni soi jatkuvasti "tuus vähän tänne, tuus vähän tänne, tuus vähän tänne." En tiedä, kumman se on, äidin vai isän, mutta sen tiedän, että pian tapahtuu jotain ikävää, jotain joka sattuu. Jotain, jota mieleni ei suostu muistamaan. Jota en edes halua muistaa, koska haluan säilyttää sen illuusion, ettei meidän perheessä käytetty väkivaltaa.

Minä pelkäsin välillä heitä molempia. Isää enemmän, koska hän oli yleensä se, joka kävi enemmän käsiksi minuun, mutta äitikin teki asioita, joita en voi antaa anteeksi.

Silti yritän hokea itselleni, että se ei ole totta, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, että ylireagoin, koska olen niin herkkä. Mutta mistä sitten kumpuaa tämä vuosia sisällä muhinut tolkuton viha, joka ei ota laantuakseen? Täytyyhän sille olla jokin järkevä selitys?

Ja se, että edelleen pelkään isää näin aikuisena, onko se normaalia? Joutua pelkäämään isäänsä vielä kolmekymppisenä? Että isä suuttuu ja se on edelleen äärettömän epämiellyttävää ja pelottavaa?

Nyt voin myöntää sen äärettömän tuskallisen tosiasian: Minun isäni oli väkivaltainen mies. Hänen käyttämänsä väkivalta ei kohdistunut vaimoon, mutta lapseen se kohdistui, useammin kuin kerran.

Ja äitikin teki minulle väkivaltaa. Kyllä, se on totta. Sitä ei voi muuksi muuttaa. Sen totuuden kanssa on vain kovin vaikea elää.

Henkisesti koukussa

Kävin tänään lääkärissä ja käynti oli valitettavasti pieni pettymys.

Tarvitsen B-lausunnon, jotta saisin sairaslomaa loppuvuodeksi, ettei tule työkkärin ja Kelan tahoilta karenssia, kun olen pois kuntouttavasta työtoiminnasta (tiedän, etten enää pysty menemään sinne, monestakin syystä).

Terapeuttinikin on sitä mieltä, että en ole työkuntoinen ja minulle parhaaksi on tällä hetkellä terapiaan keskittyminen. Hänen mielestään olen ollut nyt kuukauden sairasloman aikana rennomman oloinen vastaanotolla (vaikka muutoin olen varsin kireä).

Lääkäri ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan sairaslomaa kuin marraskuun loppuun ja haluaa sitten tavata uudestaan. Ja vaatii aloittamaan jälleen masennuslääkityksen, koska "Kela ei muuten tule hyväksymään B-lausuntoa, jos asiakas ei suostu syömään masennuslääkettä".

Eli ihminen käytännössä pakotetaan syömään lääkkeitä, vaikka ei haluaisi, jotta saisi sairaspäivärahaa. Tuntuu jotenkin niin väärältä. En ole masennuslääkkeitä vastaan, mutta olen syönyt elämäni aikana niin paljon pillereitä, että en  haluaisi kuormittaa elimistöäni yhtään enempää kuin on pakko. Tietysti voisin ostaa lääkkeen (Voxrasta siis kyse) ja jättää sen käyttämättä...Toisaalta se johtaisi siihen, että jatkossa täytyisi valehdella lääkärille ja terapeutille, mikä ei sekään tunnu kovin miellyttävältä vaihtoehdolta. Plus että kyseiseen lääkkeeseen käytetyt rahat menisivät aivan hukkaan.

Toisaalta masennukseni on selkeästi pahentunut, joten lääke voisi helpottaa oloa, mutta pelkään mahdollisia sivuvaikutuksia/vieroitusoireita myöhemmin ja Voxrahan on amfetamiinijohdannainen, mikä vähän hirvittää. Toisaalta, onko tässä vaiheessa enää mitään menetettävää? Aivonihan taitavat jo olla ns. paskana joka tapauksessa.

Aiemmin olen syönyt ainakin seuraavia mielialalääkkeitä: Remeron, Aurorix, Venlaflaxin, Cymbalta, Lito ja Ecitalopram. Varsinkin Cymbalta auttoi parantamaan mielialaa ja laihtumaan hetkellisesti (olen lievästi ylipainoinen), mutta lääkkeen vieroitusoireet olivat vaikeita. Samaa pelkään nytkin Voxran kohdalla: jos lääke auttaakin masennukseen niin en kuitenkaan voi sitä loppuelämääni syödä ja mitä jos vieroitusoireet tulevat olemaan vielä pahempia kuin Cymbaltassa, kyseessä on kuitenkin käsittääkseni ns. raskaan sarjan masennuslääke?

Sitäpaitsi kaikilla lääkkeillä on jonkinlaisia haittavaikutuksia, ainakin pitkäaikaiskäytössä. Ketipinoriakin olen syönyt lähes 10 vuotta ja haluaisin siitä eroon, mutta olen henkisesti koukussa, koska pelkään, etten enää pysty nukkumaan ilman. Pelkään myös, että se lääke on tehnyt peruuttamatonta vahinkoa aivoilleni (kaikkialla pelotellaan erityisesti neuroleptien haitoista) mutta siltikään en uskalla lopettaa, koska mikään muu lääke ei auta unettomuuteen, joka oli varsin paha ennen lääkkeen aloittamista (ja tämä kulkee suvussa: myös isäni ja veljeni kärsivät vaikeasta unettomuudesta.)

En siis tiedä, mitä teen Voxran suhteen, pitää varmaan vielä keskustella terapeutin kanssa, vaikka hänellä ei lääkärin koulutusta olekaan. En haluaisi näin painostuksen alla aloittaa mitään lääkettä  mutta en halua riskeerata sairaspäivärahaa ja toisaalta, entä jos tällä menolla vointi menee entistä huonommaksi ja pian ei enää mikään auta? Too much questions...

Ja sitten asiasta toiseen. Keskiviikkona kävin työkkärissä, jonne oli varattu aika, jossa piti olla ns. oma työntekijäni paikalla, mutta hänpä olikin pois, eikä itselleni ollut informoitu tästä mitään etukäteen. Paikalla oli vain Kelan työntekijä ja hänellekin pääsin vasta tunnin sovittua aikaa myöhemmin. Pikkaisen sapetti siinä vaiheessa, täytyy myöntää.

Eikä käynnistä ollut mitään hyötyä. Itkin sen jälkeen kotona puoli tuntia lähes hysteerisenä, kun tuntui, että viranomaiset vaan pallottelevat mua toiselta toiselle ja minut haluttaisiin vain tunkea lopullisesti sinne työkyvyttömyyseläkkeelle.

Nykyään tosiaan tuntuu lähinnä siltä, että työkkärin ja Kelan kanssa asiat eivät ollenkaan etene, kun kellään ei ole mitään oikeita vaihtoehtoja tarjota mulle ja käynnit ovat lähinnä jutustelua siitä, kuinka voin et cetera muuta turhaa lässyttämistä.

Nytkin puhuttiin lähinnä voinnistani ja tämä täti oli ainakin sitä mieltä, että mitään työkokeiluja on turha edes miettiä vähään aikaan ja parasta, että keskityn nyt siihen terapiaan. Mikäs siinä muuten, mutta pelkään jääväni lopullisesti sivuun ja syrjäytyväni yhteiskunnasta täydellisesti.

Ilman mitään muuta sovittua menoa kuin viikottaiset kaksi terapiakäyntiä huomaan masentuvani ja passivoituvani entisestään, kun koen olevani niin tarpeeton ja huono ihminen, etten edes kuntouttavassa työtoiminnassa pärjää.

Tuntuu siltä, että nykyään en pärjää enää yhtään missään.

Eikä missään ole hyvä olla. Ei ihmisten seurassa, mutta ei yksinkään. Kaipaan läheisyyttä ja seuraa, mutta ärsyynnyn helposti toisten lähellä. Mikä pirullinen paradoksi. Nyt oikeasti kaduttaa, että menin aloittamaan sen perkeleen Triptylin kun se saa näin pahat olot aikaiseksi, että vituttaa ja itkettää jatkuvasti...

Kaiken lisäksi joudun sen nyt lopettamaan, koska Voxraa ja Triptyliä ei saa syödä samaan aikaan. Ja taas tiedossa lisää vieroitusoireita :/

Huoh. Voi kun pystyisi elämään ilman lääkkeitä, ei tarvitsisi miettiä ja pelätä lääkkeiden mahdollisia aloitus/lopetusoireita ja sitä, sekoittaako aivotoimintansa kenties lopullisesti kun lääkityksiä muutellaan jatkuvasti.

Nyt taidan mennä loppuillaksi peiton alle itkemään.

Mitä jää jäljelle?

Viime lauantai oli paha päivä.

Vaikea päivä, todella vaikea. Yksi pahimpia päiviä pitkään aikaan.

En tiedä, mitä tapahtui. Oli vaan niin pirun paha olla. Kaikki seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja  koko elämä luhistuvan kasaan. Ja minä itkin. Ja romahdin.

Ja tein sen, mitä mun ei enää koskaan pitänyt tehdä: sorruin viiltelemään. Ja nyt vasenta käsivartta "koristaa" viisi haavaa, viisi syvän punertavaa, ilkeän näköistä viiltohaavaa. Niistä jää varmasti pahat arvet, sellaiset arvet joita ei pysty piilottamaan ilman pitkiä paitoja, sellaiset jäljet joista näkee, että ne on tehty tahallaan.

Yritän etsiä asian positiivisia puolia. Onneksi en viiltänyt niin syvään, että olisin tarvinnut tikkausta. Pystyin lopettamaan ajoissa, vaikka se oli vaikeaa (olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa). Heitin terät välittömästi roskiin.

En uskalla tässä kunnossa säilyttää mitään liian terävää kotonani, koska pelkään alituisesti, että jokin päässä naksahtaa pian uudelleen ja seuraavalla kerralla en ehkä pystykään lopettamaan ennen kuin jotain oikeasti vakavaa tapahtuu...



On pelottavaa olla näin epävakaa. Koskaan ei tiedä, milloin ns. "sekoaa" ja satuttaa itseään joskus pahastikin. Tämä pää ei vain pysy kasassa.

Epäilen vahvasti, että pari viikkoa sitten aloittamani Triptyl on laukaissut tämän itsetuhovietin, josta jo välillä olin pääsemässä irti. Viime päivinä olen ollut tavallista ärtyisämpi ja aggressiivisempi. Ja ajatellut itseni vahingoittamista ja itsemurhaa jatkuvasti. Sanoista tekoihin siirtyminen, toisin sanoen terään tarttuminen, on asia joka säikäytti itseni pahanpäiväisesti, koska edellisestä viiltelykerrasta on lähes vuosi ja olin jo melko varma, että terät olisivat taaksejäänyttä elämää.

Mutta olen jo tottunut tähän, tällainen epävakaa hullu mä olen aina ollut, jo lapsena. Paremmat ja huonommat kaudet vuorottelevat ja nyt on taas huonompi kausi meneillään, mutta yritän uskoa, pitää toivoa yllä, että tästäkin vielä selvitään, jotenkin. Ehkä.

Eilen oli kaunis aurinkoinen päivä ja lenkkeilin tuttua järvenrantapolkua. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan kunnolla ulkoilusta, koska mieli hoki vain, millä tavalla voisin tappaa itseni ja milloin.

Katselin järven aaltoja ja tunsin voimakasta halua kävellä noiden tummien aaltojen kylmään syleilyyn ja lopettaa kaiken, kokonaan. Tässä ja nyt. Lopettaa tämän elämän, päästä lopullisesti eroon tästä tuskasta, joka on piinannut, kiduttanut minua niin kauan. Seitsemäntoista vuotta masennusta. Kuinka kauan jaksan kantaa tätä taakkaa?

On hetkiä, kun voimat tuntuvat olevan loppumaisillaan ja haluaisi vain kuolla siihen paikkaan. Haluaisi käpertyä kerälle ja nukahtaa, koskaan enää heräämättä. Halu päästä eroon tuskasta on niin suuri, että on valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta se loppuisi.

En kuitenkaan ole tappamassa itseäni, haluan ja aion pysytellä hengissä, mutta välillä tämä elo vain käy kovin raskaaksi. Niin raskaaksi, että väkisinkin alkaa miettimään niitä äärimmäisiä skenaarioita. Moni teistä lukijoista varmasti tietää, mitä tarkoitan.

Onneksi perjantaina on uusi aika varattuna psykiatrille ja täytyy kysyä, mitä mieltä hän on, kannattaako jatkaa lääkitystä vai olisiko paras lopettaa kokonaan, kun sivuvaikutuksena on tämä itsetuhoisuus.

Ehkä tämä menee pian ohi, mutta entä jos ei menekään? En haluaisi joutua enää osastolle...

Tajusin, että tarvitsen elämälleni tarkoituksen. Edes jonkinlaisen. Täytyy olla joku syy pysytellä hengissä. Mistä löytäisin sen syyn? Olen yrittänyt miettiä, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä.

Vanhemmat. Heidän vuokseen täytyy jatkaa. En voi tappaa itseäni niin kauan kun he ovat hengissä, se olisi heille liikaa. Mutta he ovat jo vanhoja, eivätkä ehkä elä enää montaa vuotta. Entä sen jälkeen, mikä olisi sitten syyni elää?

Veljilleni on varmaan aika lailla sama, olenko elossa vai kuollut. Emme ole koskaan olleet läheisiä, millään tasolla.

Onhan minulla toki harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita: lukeminen, valokuvaaminen, satunnainen runojen kirjoittaminen, musiikki, lenkkeily, muutamia mainitakseni. Rakastan elokuvia ja sarjoja, uppoutumista toiseen maailmaan.

Eskapismi onkin tähän asti ollut pelastukseni.

Mutta sekään ei riitä loputtomiin. Todellisuutta ei voi paeta jatkuvasti... Tai ehkä joku voi, mutta minä en siihen pysty.

Ystävät? He asuvat kaukana ja tänä vuonna olen nähnyt heitä tasan kaksi kertaa. Heistä ei ole
minun pelastajikseni, eikä sitä voi heiltä (tai keneltäkään) vaatia.

Ammattia ei ole ja kaikki motivaatio opiskelua kohtaan on kadonnut, kun mietin, että se olisi aivan turhaa, kun en koskaan pysty kuitenkaan menemään töihin.

Parisuhdetta olen aina kaivannut, mutta koskaan en ole sellaista onnistunut löytämään, enkä enää usko sen olevan edes mahdollista, monestakin syystä (enimmäkseen, koska olen hullu).

Mitä siis jää jäljelle? Millä elämänhalun saa pidettyä yllä, kun tuntuu siltä, että on menettänyt jo melkein kaiken mahdollisen?

Käyn terapiassa kahdesti viikossa, mutta on vaikea uskoa, että edes se voisi minua parantaa, kun taustalla on niin vaikeita, syviä traumoja. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, ehkä ihmeitä tapahtuu?

Mutta pelkään pahoin, että joku kaunis päivä minä tulen häviämään tämän taistelun masennusta vastaan.