Älä luota katteettomiin lupauksiin

Tänään oli yksi pahimmista aamuista pitkään aikaan...

Menin joskus yhdeltä yöllä nukkumaan ja kännykkä herätti 6.45 aamulla, koska terapiani on ollut tähän asti torstaisin jo yhdeksältä ja bussi lähtee puolelta. En olisi millään jaksanut nousta, joten torkutin sinne puoli kahdeksaan asti. Sitten raahauduin väsyneenä suihkuun, jossa viivyin peräti puoli tuntia ja sen jälkeen piti vielä pukeutua ja jaksaa meikatakin vähäsen.

Pinna on ollut kireällä osittain huonosti nukuttujen öiden takia ja tänä aamuna meinasin räjähtää taas pitkästä aikaa ihan kunnolla. Olin niin pahantuulinen, että paiskasin vimmoissani luomiväripaletin lattialle, johon se hajosi pieniksi muruiksi. Sitten heitin käteeni osuneen lehden seinään ja kiroilin vähän aikaa itsekseni yrittäen rauhoittua.

Lopulta sain lähdettyä bussipysäkille. Pahaksi onnekseni törmäsin pysäkillä naapuriini (jonka kanssa olemme olleet tekemisissä pari kertaa aikaisemmin) ja vaikka en olisi  halunnut puhua kenenkään kanssa yhtään mitään, tervehdin häntä, kuten kai hyviin käytöstapoihin kuuluu...

Tämä kyseinen naapuri ei vastannut tervehdykseeni ja en tiedä, miksi otin sen niin raskaasti, mutta bussissa minua alkoi itkettää. En tosin näyttänyt sitä, onnistuin pysymään jotenkuten kasassa. Terapiassa en enää pysynyt, vaan aloin itkeä puolihysteerisenä, kun keskustelimme rahatilanteestani ja tästä naapurini käytöksestä.

Vähän aikaa siinä itkettyäni terapeutti kysyi, mikä tunne sai minut itkemään ja siinä sitten aloin avautua, miten väsynyt olen ainaiseen köyhyyteen ja rahaongelmiin, miten paljon harmittaa se, että joudun lopettamaan tämän terapian kesken, miten paljon minua hävettää se, että en pysty maksamaan hänelle, vaikka lupasin. 

Sitten avauduin tästä naapurista ja hänen tämän aamuisesta käytöksestään. En itsekään tajua, miksi se alkoi itkettää, miksi se loukkasi minua niin paljon se tilanne. Terapeutti arveli, että siinä tilanteessa aktivoitui joku aiempi trauma ja koin eräällä tavalla tulleeni hylätyksi, kun tervehdykseeni ei vastattu. Ja hylkäämiskokemuksia elämässäni on totisesti riittänyt...

Hävettää, että vielä tässä iässä otan itseeni näin voimakkaasti siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä väliä oikeasti, tervehtiikö naapuri vai ei? Hänen ongelmansa, ei minun. Näinhän se menee jos järjellä ajatellaan.

Tunteeni kuitenkin väittävät, että olen niin hullu, että sen täytyy näkyä minusta jo ulospäin. Hulluus varmasti paistaa silmistäni tai olemuksestani ja sen takia minulle ei haluta olla ystävällisiä tai sen takia kanssani ei kukaan ns. normaali ihminen halua olla missään tekemisissä.

Tunsin myös nolanneeni itseni tosi pahasti, etenkin kun siinä pysäkillä oli muitakin ihmisiä, jotka varmaankin panivat tilanteen merkille. Ketään ei varmaan oikeasti edes kiinnostanut se tilanne, mutta en silti pääse yli tästä valtavasta häpeän tunteesta.

Tiedän, että ylireagoin jälleen kerran tosi vahvasti ja ettei ns. normaali ihminen ota itseensä näin pahasti näin mitättömästä asiasta. Minä vaan satun olemaan paljon tavallista herkempi ihminen ja muutenkin aamu oli alkanut aivan helvetillisen huonosti. Olin jo valmiiksi ollut väsynyt ja itkuinen monta päivää peräkkäin ja tämä naapuri sai kupin ns. keikahtamaan nurin.

Koen siis voimakasta häpeää, kun minua ei tervehditty, vaikka itse tervehdin. Häpeän myös sitä, että menin sillä tavalla parkumaan terapeutin silmien alla (itkin siis lähes koko ajan) enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Kai se on ihan normaalia, mutta kun on melkein koko elämänsä tottunut siihen, että itkeminen etenkin toisten läsnäollessa on noloa ja hävettävää, niin se moodi jää hyvin herkästi päälle ja siitä häpeästä on aika vaikea päästä irti...

Ehkä se vielä joskus onnistuu?

Puhuimme terapeutin kanssa myös raha-asioista. Tuntuu niin pahalta ja hävettää, kun en ole vieläkään pystynyt maksamaan terapeutille sitä 165 euron laskua, jonka eräpäivä oli 30.11. Hän lupasi, että jos tekee liian tiukkaa, niin voin maksaa puolet siitä tässä kuussa ja puolet ensi kuussa. Reilu tarjous, mutta nyt näyttää siltä, etten pysty ehkä maksamaan sitä puolikastakaan :/
Saamani sv-päiväraha ja asumistuki menivät melkein saman tien pakollisiin laskuihin (erääntyneet vesi- ja sähkölaskut, lääkärinlausuntotodistus-lasku, jne) ja bussikorttiin. Vielä pitäisi hakea pari reseptilääkettä ja tosiaan maksaa se vuokra ja ainakin puolet terapialaskusta.

Seuraavan sv-päivärahan saan 15. päivä ja se on 290€. Tililläni on tällä hetkellä 240€ joten yhtälö on mahdoton.

Nielin siis ylpeyteni ja soitin diakonille, jotta saisin ruoka-apua ja ehkä avustusta myös lääkekuluihin.
Aika on ensi viikon tiistaina.

Pahoin pelkään, että toimeentulotukea ei tälle(kään) kuukaudelle myönnetä, koska sain veronpalautusta 95€ ja se on aina otettu ainakin omalla kohdallani tulona huomioon. Terapia jää siis maksamatta, samoin lääkkeet hakematta, mikäli en saa apua joko diakonilta tai sossusta.

Vähän kyllä pelottaa, että mitä jos diakoni ei avustakaan noissa lääke- ja terapiakuluissa, mitä sitten teen? Joudunko taas ottamaan pikavippiä, jolla saan pakolliset menot hoidettua?

Sen tiedän, että ruoka-apua on suhteellisen helppo saada, mutta muu avustus on tapauskohtaista. Riippuu siis täysin työntekijästä. En ole ikinä ennen joutunut asioimaan diakonin luona, joten en tunne käytäntöä, vain sen mitä olen netistä lukenut...

Terapiaa päätettiin nyt jatkaa sovitusti joulukuun loppuun, mutta toinen viikottainen terapiakerta jää pois, koska en tulisi selviytymään itse myöskään joulukuun terapialaskusta normihinnalla, joka on siis 270€/kk. Enää on jäljellä 4 käyntiä ja sekin tuntuu pahalta. Kuten olen aiemmin todennut, en haluaisi lopettaa, mutta rahatilanteen takia muuta vaihtoehtoa ei ole.

Tuntuu pahalta myös terapeutin puolesta. Häneltä jää nyt osa tuloista saamatta, kun tässä viime hetkillä joutuu yhtäkkiä tiputtamaan terapiakertojen määrää näinkin rajusti. Hän joutuu myös odottamaan ties kuinka kauan, että saan sen 165€ maksettua. On siis minun syytäni, että hänenkin taloutensa menee ehkä sekaisin...

Tai oikeammin, tämä on mielestäni eniten sosiaalitoimen syytä, kun lupasivat ja vannoivat silloin toukokuussa aloittaessani tämän terapian, että kyllä, he aivan varmasti tulevat maksamaan kuukausittaisen terapiani, olenhan ollut tt-tuen piirissä jo pitkään. Samoin ammativalintapsykologini vakuutti, että kyllä minun terapiani varmasti maksetaan ja ettei mitään ongelmia pitäisi tulla maksukäytäntöjen suhteen. Eipä...

Kukaan ei vaan sattunut mainitsemaan sitä faktaa, että jos jää kesken kuntouttavan työtoiminnan sairaslomalle, niin tuet menevät katkolle ja sitten kun niitä maksellaan jälkikäteen, niin tulee se tilanne, että tt-tuen omavastuu ylittyy, jolloin terapialaskua ei maksetakaan, mikäli kyseiselle kuukaudelle tulee kielteinen tt-tukipäätös. Ja näin on käynyt sekä loka- että marraskuussa.

Lokakuun terapialaskun tosin sosku maksoi pitkin hampain (ja vasta sen jälkeen, kun terapeutti soitti henkilökohtaisesti sosiaalityöntekijälle) mutta marraskuun laskua ei.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, etten ikinä, koskaan, missään tapauksessa enää luota yhdenkään sosiaalityöntekijän katteettomiin lupauksiin.

"No tottakai sä menet sinne terapiaan, jotta sinusta tulee joskus työkykyinen ja pystyt menemään töihin". Näin siis sosiaalityöntekijän omia sanoja lainaten.

Kannattiko uskoa? Ei olisi kannattanut. Olisin välttynyt tältä helvetilliseltä rahasotkulta, jos en olisi alunperinkään aloittanut koko terapiaa.

Terapeuttinikin on ollut ihmeissään sossun käytännöstä ja sanoi, että on kohtuutonta olettaa, että minä itse pienestä sairaspäivärahastani joudun maksamaan näin isoja terapiakuluja. Sen takia talous on nyt sekaisin ja joudun varmaankin leipäjonoon ihan näinä päivinä. Ja ettei hänkään olisi mitenkään osannut arvata, että tässä voisi käydä tällä tavalla...

Jatkossa tämän ei pitäisi olla enää mahdollista, koska sairaanhoitopiirin, eli kunnallisen puolen järjestämä terapia, on täysin ilmaista. Jonka siis pitäisi alkaa joskus tammikuussa. Eipä tarvitse enää ensi vuonna stressata ainakaan terapiamaksuista.

Kunhan nyt selviäisi jotenkin kunnialla tästä loppuvuodesta.