Häpeätrauman aktivoituminen

Tänään sattui terapiassa nolo juttu, joka sai aikaan niin voimakkaan häpeäntunteen, että en muista sellaista kokeneeni pitkään aikaan suhteessa toiseen ihmiseen.

Sosiaalitoimi maksaa terapiani omavastuuosuuden, koska olen oikeutettu kuukausittain joka tapauksessa toimeentulotukeen (vaikka saan myös asumistukea ja sairaspäivärahaa) ja tähän asti se on maksanut normaalisti kuukausittaisen omavastuun, joka on n. 300€, joka on siis niin kutsuttua harkinnanvaraista tt-tukea.

Tänään heti terapiaistunnon aluksi terapeutti otti esiin, että tämän kuun lasku on myöhässä (eräpäivä oli 30.9) ja ihmetteli, mistä se johtuu. Häpeillen jouduin myöntämään, että vein tt-hakemuksen vasta 7.10 sossuun, kun yleensä olen vienyt sen joka kuun viimeinen päivä ja terapian omavastuu on maksettu sossusta suoraan terapeutille. Nyt siis laskun maksu on myöhässä ja syynä tähän on todennäköisesti se, että vein tämän kuun hakemuksen, jonka liitteenä kyseinen lasku oli, vasta tuona mainittuna seitsemäntenä päivänä sosiaalitoimeen.

Syynä tähän se, että sossusta pyydettiin syyskuun tiliotetta lokakuun hakemukseen ja tämä tiliote postitettiin minulle vasta tuolloin 7.10, aikaisemmin en sitä olisi voinut saada ja ilman tätä tiliotetta tt-tukihakemus olisi puuttellinen, eikä tukea näinollen maksettaisi. Ennen sossulle kelpasi, kun toimitin edellisen kuukauden tiliotteen jälkikäteen seuraavan kuun hakemuksessa, mutta nyt on kai käytäntö muuttunut ja vaativat edellisen kuun tiliotteen heti seuraavassa kuussa.

Lasku on siis n. 2 viikkoa myöhässä eräpäivästä ja luoja, että hävetti kun terapeutti kysyi, että mikähän tähän mahtaa olla syynä ja jouduin myöntämään, että toimitin laskun ja tt-hakemuksen vasta 7. pvä ja siksi on varmaan myöhässä. En uskaltanut aiemmin kertoa terapeutille, että joudun viemään laskun sosiaalitoimeen vasta tämän kuun puolella, koska pelkäsin hänen reaktiotaan.

Pelkäsin hänen suuttuvan/loukkaantuvan. Onhan hän ns. auktoriteettiasemassa oleva henkilö suhteessa itseeni ja jännitän tätä naista vieläkin aika tavalla, enkä koe voivani luottaa häneen joten miten olisin uskaltanut kertoa, että nyt on tällainen tilanne? Mietin kyllä jo aiemmin, että pitäisi varmaan kertoa terapeutille, että laskun maksu tulee tod.näk viivästymään, mutta en vain pystynyt siihen.

Koska hieman ehkä pelkään terapeuttiani. Koen hänet tietyllä tapaa tunnekylmänä ja sellaisena, että hän tosiaan on lähinnä rahan perässä eikä ole oikeasti kiinnostunut minusta ja ongelmistani. En voi sille mitään, että en luota tähän ihmiseen.

Nyt tiedän, että olisi vaan pitänyt kertoa. Hävettää, että oman toimintani takia lasku on myöhässä ja terapeutti joutuu nyt odottelemaan, milloin saa sen 330€ joka hänelle kuuluu. Minun toimintani takia (kun en uskaltanut puhua). Olen syyllinen, olen idiootti. Olen ihan vitun tyhmä ja säälittävä lammas, kun en tuollaista asiaa pysty ottamaan esille itse. Koen nyt nolanneeni itseni todella pahasti terapeutin silmissä. Ja nyt on lisäksi pelko siitä, että jos tämä vielä toistuu niin terapeutti irtisanoo koko terapiasopimuksen, jos ei saa rahojaan ajoissa (itsehän en pysty omavastuuosuutta mitenkään maksamaan) ja terapiani loppuu siihen.

Huomenna täytyy käydä henkilökohtaisesti heti aamusta sosiaalitoimistossa ja puhua suoraan jonkun virkailijan kanssa, voisiko hakemuksen käsittelyä kiirehtiä, koska terapeutti haluaa rahansa mahdollisimman pian. Täytyy myös selvittää, miten tulevat terapian omavastuuosuuslaskut hoidetaan jos hoidetaan: eräpäpäivä niissä on aina kuun viimeinen päivä ja terapeutti odottaa, että rahat ovat hänen tilillään n. viikon kuluttua kyseisestä päivämäärästä.

Entä jos sossu vaatii jatkossakin edellisen kuun tiliotteet heti seuraavan kuun hakemukseen ja tiliote tulee joka ikinen kuukausi vasta 7-8. pvä ja näinollen terapialaskut tulevat olemaan jatkuvasti myöhässä? Käsittelyaikahan tt-hakemuksissa on täällä n. kaksi viikkoa. En usko, että tämä terapeutti kauan sellaista katselee (koska minusta tosiaan tuntuu, että hän on lähinnä rahan perässä).

Pelkään siis, että tilanne tulee toistumaan jatkossakin ja näinollen terapeutti potkaisee minut pellolle vastaanotoltaan. Eihän kukaan pelkkää hyvää hyvyyttään ketään terapoi, vaan he tekevät sitä työkseen ja myös odottavat saavansa palkan työstään, kuten kuka tahansa työntekijä.

Kun terapeutti otti asian esille ja jouduin myöntämään, että hänen rahansa ovat tod.näk. myöhässä minun takiani niin koin aivan valtavaa, murskaavaa häpeää. Se oli niin voimakasta, että menin ihan lukkoon, vaikka terapeutti olikin asiallinen, eikä syyllistänyt minua millään tavalla.

Koin häpeää koska minä, aikuinen ihminen, en pysty itse maksamaan terapiaani vaan omavastuun maksaa minun sijastani sossu ja se on aina heidän päätöksestään kiinni, maksavatko omavastuun ja milloin maksavat. Joudun joka kuukausi jännittämään, hoituuko maksu ajallaan ja se kieltämättä stressaa. Tunnen itseni kelvottomaksi, kun olen niin köyhä, ettei minulla olisi tähän terapiaan varaa ilman yhteiskunnan tukea.

Tiedän olevani tosi etuoikeutettu, kun sosiaalitoimi  maksaa terapiani, läheskään kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta. Silti hävettää kiikuttaa joka kuukausi hakemus soskuun. Se on ikuinen muistutus köyhyydestäni ja siitä, että tunnen olevani totaalinen luuseri kun joudun olemaan ns. yhteiskunnan hyväntahtoisuuden varassa.

Koin siis sanoinkuvaamattoman voimakaan häpeän, joka vyöryi ylitseni, kun jouduin terapeutille myöntämään, että tämä tilanne on tod.näk. omaa syytäni ja että selvitän heti huomenna asian. Hävettää, kun tuotan vaivaa terapeutille ja hän, ammatinharjoittaja, joutuu odottamaan palkkiotaan työstään ja 330€ on aika iso rahasumma. Millä hän maksaa omat menonsa, kun joutuu odottelemaan laskua, joka on myöhässä?

Menin häpeästä niin lukkoon, että istuin hetken aikaa aivan hiljaa tuolissani, enkä saanut sanaa suustani. En voinut kertoa, että nyt hävettää tosi pahasti tämä tilanne. En voinut sanoa mitään, olin vähän niinkuin halvaantunut, en vain kyennyt puhumaan. Noin minuutin hiljaisuuden jälkeen (terapeutin toimintatapa on sellainen, että hän odottaa aina, että itse aloitan puhumaan) sain sanotuksi, että pää on aivan tyhjä enkä keksi nyt mitään puhuttavaa.

Sitten aloin kuitenkin puhumaan, mutta en tästä kiusallisesta laskutusasiasta vaan ihan muista asioista. Istunto sujui siis suht normaalisti, mutta oma voimakas häpeäntunteeni oli koko ajan läsnä. Niin kovana, että teki mieli paeta ja purskahtaa itkuun jossain katseiden ulottumattomissa. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja en näyttänyt häpeääni ulospäin (yritin ainakin olla näyttämättä, tiedä sitten miten hyvin onnistuin).

Häpeä on minulle tunteista yleensä kaikkein tuskallisin ja sitä on tavattoman vaikea sietää. Koulussa minut häpäistiin toistuvasti kiusaajien toimesta ja samaten kotona isä käytti sen laatuista henkistä väkivaltaa, osin myös fyysistäkin, että sitä voisi jo kutsua lapsen tarkoitukselliseksi häpäisemiseksi.
En siis ole koskaan kestänyt häpeää kovin hyvin ja siksi tämänpäiväinen tilanne olikin itselleni kovin tuskallinen.

Lähdettyäni terapiasta tunsin edelleen valtavaa häpeää, sydän hakkasi tavallista lujempaa ja posket varmaankin punoittivat. Mietin, että miten kestän tämän tilanteen, en voi alkaa itkemään tässä kadulla, vaikka itkettää. Päätin siis, että minun on pakko kestää tämä tunne, ei sitä pääse pakoonkaan.

Sitten aloin tietoisesti ajattelemaan, että ei tässä nyt mitään kauheaa ja peruuttamatonta ole tapahtunut, tämä on vain tunne ja se menee ohi. Yritin hengittää syvään sisään ja ulos ja rauhoittaa itseni hokemalla itselleni mielessäni, ettei ole mitään hätää, että tämä menee pian ohi ja voin kertoa, että se oli vaikeaa. Häpeä poltti niin voimakkaana mielessäni, että  tuntui mahdottomalta rauhoittua.

Kuljin kaupungilla ja yritin sietää sitä tunnetta, vaikka se olikin tuskallista. En yrittänytkään tavalliseen tapaani työntää häpeää pois, vaan annoin sille tunteelle luvan olla ja yritin järkeillä rationaalisesti, miksi tunnen näin rajua häpeää.

Päädyin siihen lopputulokseen, että se tod.näk. johtuu lapsuuden traumoistani, jotka aktivoituivat uudelleen tuossa terapiatuolissa, kun koin häpäisseeni itseni toisen ihmisen silmissä. Häpeän tausta ei siis varsinaisesti ollut tässä hetkessä, tässä päivässä vaan sillä on juuret paljon kauempana, lapsuudessa koetussa häpeässä.

Muistan, kuinka paljon häpesin niissä tilanteissa, kun koin nolanneeni itseni luokkatovereideni silmissä ja kuinka polttavan kirvelevää se häpeä oli, miltei mahdotonta kestää. Ne tilanteet toistuivat aina uudelleen ja uudelleen, samaten kun isäni kasvatusmetodeillaan häpäisi minut toistuvasti ja niinpä persoonani onkin täynnä häpeää tänä päivänä.

Tänään voin sanoa kuitenkin olevani ylpeä itsestäni, kun en paennut häpeää, kuten yleensä olen  tehnyt: en rynnännyt kauppaan ostamaan herkkuja ja alkanut ahmimaan (kuten joskus teen), en mennyt kahvilaan ja tilannut sitä isointa leivosta, en alkanut viiltelemään/hakkaamaan itseäni, en muuntanut häpeää vihaksi (kaikkein yleisin toimintamekanismini jo lapsuudesta) vaan tein tietoisen päätöksen sietää häpeäntunnetta, kunnes se menee ohi ja lopulta se meni kuin menikin.

Siihen meni lähes tunti ja tuo tunti oli valehtelematta vaikea kestää, mutta lopulta häpeä laimeni ja nyt tätä kirjoittaessani se on jo melkein poissa. Vielä on pikku hippunen jäljellä, mutta nyt tunnen oloni kuitenkin lähinnä väsyneeksi. Häpeä ei enää tässä hetkessä lävistä koko olemustani. Minä voitin häpeän, selvisin siitä tunteesta ja kerrankin voin olla edes vähän ylpeä itsestäni!

Erilaisten voimakkaiden tunnetilojen sietäminen on sittenkin mahdollista ilman itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Mikä oivallus! En tällä kertaa tarvinnutkaan sijaistoimintoja, oheiskorvikkeita kääntämään ajatukset pois häpeästä, vaan kykenin kohtaamaan sen tunteen eläen sen läpi ja näin vapautuen siitä. Ehkä en olekaan täysin toivoton tapaus? Ehkä vielä joskus kykenen kohtaamaan vihanikin niin, etten ole enää sen vanki?

Eteenpäin on siis menty, ainakin hieman.