Syvissä, pimeissä vesissä

Käynti diakonilla meni aikalailla perseelleen.

Aika oli siis tänä aamuna klo 9. Ensin odotin 15 minuuttia yliaikaa, jotta pääsin vastaanotolle ja ennen kuin ehdimme kunnolla paneutua ongelmiini, puhelin soi vielä 2 kertaa ja siinäkin meni (turhaa) aikaa. Diakoni myös vaikutti aika kireältä ja stressaantunelta.

Hän katsoi tiliotteitani ja oli täten sitä mieltä, että olen "tienannut'" niin paljon (900€/kk) että en ole oikeutettu minkäänlaiseen rahalliseen tukeen. Huolimatta siitä, että vuokrani 430€ ja terapialasku 165€ ovat edelleen maksamatta. Diakonin mukaan "näillä tuloilla" pitäisi kuulemma olla varaa maksaa kaikki laskut.

Vaikutti siltä,  että hänen mielestään olen vain joku satunnainen onnenonkija, joka tulee turhaan ruinaamaan rahaa. Viis siitä, että en ole saanut ostettua masennus- enkä migreeninestolääkkeitä, kun tilillä on vain 230€ ja se pitää säästää tulevaa vuokranmaksua varten. Seuraava rahaerä 294€ tulee 15. päivä ja siitäkin suurin osa menee vuokraan.

Diakoni kysyikin minulta puolileikkisään sävyyn, että "oletko sellainen, että ostelet joskus vähän liikaa kaikenlaista ja sitten rahat ei riitäkään" suurinpiirtein noilla sanoilla. Pahoitin tästä todella mieleni, koska en ole mielestäni ostanut mitään ns. turhaa pitkään aikaan, vaan olen lähinnä koittanut selvitä niin, että saan välttämättömät lääkkeet, bussikortin ja ruoat ostettua sekä laskut maksettua.

Yhteenvetona, tunsin itseni todella nöyryytetyksi istuessani siinä tuolissa, kun minua vastapäätä istui henkilö, joka kyseenalaisti kaikki mitä kerroin ja sivuutti hätäni toteamalla, että "näiden tulojen perusteella sinulle ei tarvitsisi maksaa yhtään mitään."

En voinut estää häpeän ja nöyryytyksen kyyneleitä nousemasta silmiini ja tunsin, miten poskeni alkoivat punoittaa tukahdutetusta kiukusta. Ehkäpä diakoni huomasi tämän, koska tarjoutui lopulta antamaan minulle "joulun kunniaksi" 50 euron lahjasetelin ruokakauppaan. Parempi sekin kuin ei mitään ja olen kiitollinen tästä, mutta silti päällimmäisenä käynnistä jäi mieleen kirvelevä, polttava häpeä.

Niin, tunsin todella tulleeni häpäistyksi, kun minua ei otettu todesta ja diakonin huonosti peitelty asenne oli selvästikin, että "mitä tänne tulet itkemään, kun rahatilanteesi on näin hyvä." Jos se sitä olisi, olisinko ylipäätään mennyt sinne nolaamaan itseni? Minulle oli todella korkea kynnys hakea apua ja sitten kun avunpyyntöön suhtaudutaan tuolla tavoin, niin se syö kyllä uskon koko instituutioon.

Tämän johdosta päädyin sitten eroamaan kirkosta. En ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen henkilö ja en koe, että saisin mitään itselleni kyseiseltä organisaatiolta.

Ehkä olen kiittämätön, sainhan sentään sen 50€:n arvoisen lahjakortin? Kiitollisuus ei vain nyt ole päällimmäisenä mielessäni, kun koen tulleeni häpäistyksi ja nöyryytetyksi.

Lähdettyäni itkin avoimesti kadulla. En voinut estää itseäni, kyyneleet vain valuivat poskillani kävellessäni päämäärättömästi eteenpäin. Olin samaan aikaan vihainen, suorastaan raivoissani ja äärettömän pettynyt saamaani kohteluun. Onneksi kannoin laukussani Diapameja varalta ja jouduin ottamaan niitä 4 ja kävelemään pitkin katuja lähes tunnin, ennen kuin kykenin rauhoittumaan edes jotenkin.

Sitten menin kauppaan, ostin 2 siideriä ja join ne lähimmän kauppakeskuksen vessassa. Todella säälittävää, tiedän. Tuntui vaan, etten saa kontrollia itsestäni ja että on ihan sama, vaikka alkaisin ryyppäämään, mitä tässä on enää menetettävää.

Sorruin myös polttamaan, vaikka lopetin lähes 2 vuotta sitten. Ja olisi tehnyt lisää siideriä (tai mitä tahansa alkoholia) mieli, mutta onneksi sain estettyä itseäni. Tiedän, että jos nyt alkaisin juomaan, niin siitä ei seuraisi mitään hyvää (vaikka houkutus onkin suuri).

Terapiassa onneksi pystyin jo olemaan suht rauhallinen. Terapeutti onneksi ymmärtää tilanteeni ja antoi maksuaikaa terapialaskulle. Sovimme, että maksan 100€ tässä kuussa ja 65€ tammikuussa. Sitä en tiedä, miten käy joulukuun terapialaskulle, jos soskusta tulee hylkäävä päätös tällekin kuukaudelle...

Kotona ahmin suklaata, karkkia ja sipsejä niin, että tuli ihan oksettava olo. Jonkinlaista itserankaisua kai tämäkin (ja nyt poden loppuillan pahoinvointia). 

Olen itkenyt neljä päivää peräjälkeen tätä tilannetta. Joskus tuntuu niin pirun toivottomalta kaikki. Nousee taas niin helposti pintaan se ajatus, että miksi edes elän kun kaikki on näin helvetin vaikeaa? Raha-asioiden lisäksi kusee niin terveys kuin ihmissuhteetkin. Toivoa on joskus vaikea nähdä kun ui niin syvissä ja pimeissä vesissä...

Viiltely ja yliannostus sekä itsensä satuttaminen mitä moninaisimmilla tavoilla käy aina välillä mielessä, mutta yritän edelleen vastustaa näitä itsetuhoisia impulsseja minkä pystyn. Tosin eilen sorruin taas hakkaamaan ja puremaan itseäni, kun vihantunteeni otti vallan ja nyt on kädet aikalailla mustelmilla. Onneksi on tämä pimeä vuodenaika ja kukaan ei huomaa, kun voi pitää pitkähihaisia paitoja ihmisten ilmoilla...

Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että mulla tosiaan on se epävakaa persoonallisuushäiriö, niin pahoja mielialanheittelyni ja toistuvat raivokohtaukset ovat. Saatan pimahtaa ihan yhtäkkiä jostain pienestä, mitättömästä impulssista ja alkaa raivon vallassa hakkaamaan itseäni ja 5 minuutin päästä olen ihan suht ookoo ja iloisella fiiliksellä. Tunteet vaihtelevat saman päivän aikana lähes euforisesta olotilasta syvään ja toivottomaan masennukseen ja äärimmäiseen vihaan.

Virallisestihan epävakaata ei ole koskaan minulla diagnosoitu, mutta en oikeastaan tarvitse diagnoosia kun lähes kaikki oireet täsmäävät. Olen lähes sataprosenttisen varma asiasta ilman mitään testejä. Onhan tätä samaa hullunmyllyä jatkunut jo pitkälti yli 15 vuotta. Elän siinä toivossa, että terapian avulla voin vielä joskus ehkä hillitä näitä impulsseja sen verran, että voisin lakata satuttamasta itseäni, ainakaan toistuvasti.

By the way, Voxra on nyt loppu. Saa nähdä, miten selviän loppukuun ilman sitä ja kuinka pahat viekkarit tulee. Uskon ja toivon, että tulen selviämään järjissäni jotenkuten. Kunhan en nyt joutuisi osastolle tai mitään. Onneksi on vielä vähän rauhoittavia varastossa niitä kaikkein pahimpia hetkiä varten...