Aina askeleen muiden alapuolella

Mikä depressiossa on pahinta?

Itselleni nämä kaksi asiaa: täydellinen toivottomuus oman elämän suhteen sekä tunne siitä, että on täydellisesti epäonnistunut ihmisenä.

Niistä seuraa, ettei jaksa edes yrittää mitään, kun on niin täydellisen, ehdottoman, sataprosenttisen varma siitä, että lopputulos on yhtä kuin pyöreä nolla. Ettei yrittäminen lopulta johda mihinkään ja kaikki se paska jatkuu iäti samanlaisena.

Elämä ei voi muuttua paremmaksi, päinvastoin sitä on varma, että kaikki muuttuu ajan myötä vain entistä pahemmaksi, teki mitä tahansa tai jätti tekemättä. Pää hokee, että ei voi onnistua, minä en kertakaikkiaan voi onnistua, ei minunlaiseni ihminen. Olen kadotettu, tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen ja hulluuteen, seurana vain omat tuskalliset ajatukset, jotka juoksevat samaa vanhaa, kulunutta rataa. Depressio murskaa voimallaan kaikki positiiviset ajatukset, joista yritän epätoivoisesti pitää kiinni ja jättää minulle vain loputtoman tyhjyyden ja kivun, joka ei laimene.

Tunnen tällä hetkellä epäonnistuneeni täydellisesti kaikessa. Koen olevani arvoton ihmishylkiö, jolla ei ole kunnon ihmisarvoa. Joskus jopa mietin, ansaitsenko edes olla elossa.

Olen niin hirveä, kamala, ruma, tyhmä, vastenmielinen jne (lisää haluamasi adjektiivi) että oikeasti koen, ettei minusta voi tulla ikinä yhtään mitään. Olen epäonnistunut kaikessa: ihmissuhteissa, opiskelussa, työelämässä. En ole älykäs, en ole kaunis, en edes siedettävän näköinen. Päinvastoin olen oksettava rumilus, jota kaikki miehet erityisesti kavahtavat ja halveksuvat. Koin tämän jo pienenä tyttönä koulussa, koska pojat olivat aina niitä, jotka kävivät ulkonäköni kimppuun julmasti haukkumalla ja arvostelemalla. Heille en ollut ihminen, vaan pelkkä esine, leikkikalu jolla leikittiin niin, että "haukutaan sitä porukalla ja yritetään saada se itkemään tai suuttumaan."

Minua oli lupa kiusata ihan opettajan taholta, koska olin todella herkkä lapsi. Sitä ei vaan ilmeisesti ymmärretty. Kaikki tuntuivat pitävän minua jonain kiusankappaleena, kun en ollutkaan samanlainen, "normaali" lapsi kuin muut ja reagoin usein poikkeavalla tavalla tilanteisiin (esim. kiljaisemalla kivusta, kun sain kerran sähköiskun opettajan villapaidasta.) Lisäksi olin vähän tyhmä ja yksinkertainen, enkä osannut tulkita muiden ilmeitä ja aikomuksia, en osannut lukea tilanteita enkä oikein tullut toimeen kenenkään kanssa.

Suutuin helposti, olin todella äkkipikainen ja sen lisäksi purskahdin itkuun helposti. Karkailin myös koulusta vähän väliä, kun tuli joku ongelmatilanne ja menin piiloon läheiseen metsikköön, josta minua sitten etsittiin niin toisten oppilaiden kuin opettajienkin toimesta.

Olin siis kaikilla tavoilla ns. epänormaali ja tottakai on loogista, ettei minua hyväksytty koskaan joukkoon. Sen vielä ymmärrän ja hyväksynkin, mutta sitä en voi koskaan hyväksyä, kuinka opettajat sulkivat silmänsä systemaattiselta kiusaamiselta, eivätkä kokemukseni mukaan edes yrittäneet
puuttua kiusaamiseeni, vaikka tasan tarkkaan tiesivät ja näkivät. Alle 40 oppilaan koulussa se ei olisi voinut jäädä huomaamatta.

Koulunpihalla muun muassa heiteltiin naamaani lumipalloja, piiloteltiin tavaroita (kerran löysin reppuni tiehiekoitusastiasta), huudeltiin ja haukuttiin, jne jne. Muistan, kun erään kerran koulumme pihassa eräs luokkalaiseni tyttö kaatoi minut ja istui mahani päällä, enkä päässyt hänen altaan pois ja olin lähellä mennä paniikkiin. Kukaan ei todellakaan puuttunut tilanteeseen, kaikkein vähiten opettaja. Minua päin myös syljettiin, mutta tähänkin eräs nuori opettajasijainen suhtautui lähinnä huvittuneena hymyillen.

Niin, sellainen minä kai olin muiden silmissä. Huvittava. Tyhmä, yksinkertainen pikkutyttö, joka oli hauska nolata ja joka myös toistuvasti nolasi itsensä. Eihän sellainen lapsi ole kuin ivanaurun arvoinen. Ei sellaista lasta tarvitse suojella, koska hän on kaikkien yhteistä omaisuutta, tyhmä pieni lelu, jonka kanssa on hauska leikkiä, joka on aina askeleen alapuolella muita, joka on erilainen ja ärsyttävä ja sen takia hänen mielenerveytensä on oikeutettua pilata.

Mutta eihän se ole kiusaamista, mehän pidetään tässä vaan vähän hauskaa, eix niin? Hyökätään porukalla verbaalisesti toisen kimppuun, nöyryytetään julkisesti ja saadaan toinen itkemään, mutta eihän tässä mitään, vähän vaan hauskaa pidetään porukan idiootin kustannuksella, mitäs väärää tässä nyt muka voisi olla? *sarcasm*

Ja opettajat mukana. Eivät verbaalisesti, mutta antamalla hiljaisen hyväksyntänsä tapahtumille.

Muistan erään kerran, kun meille annettiin luokassa tehtävä ja kaikkien piti esittää siitä oma versionsa ääneen. Aiheena oli käsienpesu. Minä olin kirjoittanut vihkooni, että "huuhtele ensin käsiä hanan alla n. 5 minuuttia" tai jotain vastaavaa. Koko luokka räjähti nauramaan, kun sanoin tämän kohdan ääneen (sillä ei kai kukaan oikeasti pese viittä minuuttia käsiä?) Itselläni oli aikakäsitteet ilmeisestikin hakusessa ja en ollut tajunnut, mitä 5 minuuttia todellisuudessa tarkoittaa. Muistan vain sen äärettömän, syvän nöyryytyksen tunteen ja häpeän punan, joka nousi poskille. Kyyneleetkin taisivat nousta silmiin silkasta noloudesta.

Opettaja ei torunut luokkaa, vaan taisi itsekin hymyillä siinä muiden mukana. Ja hän sanoi jopa ääneen vitsailevasti jotain (jota en kykene muistamaan), joka vain lisäsi häpeääni. Olin tullut täydellisesti nolanneeksi itseni, olin täydellisesti naurunalainen kaikkien, jopa opettajan silmissä. Ja minun julkiselle nöyryytykselleni vain hymyiltiin.

Ei kai mikään ihme, että tänä päivänä en kestä minkäänlaista nöyryytetyksi tulemista, vaikka se olisi kuinka pientä, vaan tunnen silmitöntä raivoa, jos koen, että joku yrittää nöyryyttää minua, etenkin julkisesti. Silloin vastareaktiona on välitön hyökkäys (verbaalisesti), joka on usein johtanut väärinymmärryksiin ja toisen osapuolen loukkaantumiseen. Sekä tietysti siihen, että ylireagoimalla nolaan itse itseni läsnäolijoiden silmissä.

Muistan myös elävästi, kuinka kerran sain tappelussa ns. selkään eräältä luokkamme pojalta ja lähdin nöyryytettynä itkien kävelemään kotiin. Odotin ja toivoin vanhemmilta ymmärrystä ja lohdutusta, mutta sen sijaan isäni suuttui ja alkoi huutaa minulle, kun olin sillä tavalla nolannut itseni julkisesti. Tytön osallistuminen tappeluun, ennenkuulumatonta! (Koska isäni mukaan vain pojilla on oikeus tapella keskenään). Isäni ei siis tippaakaan välittänyt siitä, että olin itkuinen ja nöyryytetty, vaan nöyryytti minua vielä lisää huutamalla ja syyllistämällä.


Voisi kai sanoa, että ensimmäiset neljä vuotta ala-asteella menivät omalla kohdallani päin helvettiä. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja sitä tapahtui myös koulumatkoilla. Joskus äitini tuli hakemaan minut kävellen koulusta kotiin koulun päätyttyä, jotta olisin ollut turvassa kiusaajilta.

Ja meidän koulun rehtori kehtasi vielä leveillä lehdessä, että "meidän koulussa ei kiusata."

Eipä.

Viides ja kuudes luokka oli vähän helpompi kestää, sain jopa muutamia kavereita eikä minua kiusattu enää niin räikeästi, mutta siltikin nämä samat pikku paskiaiset jatkoivat huutelua ja nöyryyttämistäni edelleen, ja mukaan liittyi myös muutama uusi kiusaaja. Pelkäsin edelleen kouluun menoa, koulussa
oloa ja koulusta lähtemistä.

Yläasteelle siirryin kokonaan uudelle paikkakunnalle kouluun, mutta kiusaaminen jatkui edelleen, nyt aivan uusien ihmisten toimesta. Ja ne kolme vuotta olivat kaikkein pahimmat. Minut jätettiin täydellisesti ulkouolelle kaikista porukoista ja yläasteen viimeisellä luokalla kukaan luokkakaveri ei puhunut minulle sanaakaan, ellei pakollisia koulutehtäviä laskettu. Ryhmätyöt tein muistaakseni useimmiten yksin, koska kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olin aivan yksin (ainoa kaverini oli muuttanut pois edellisvuonna) ja se oli ehkä pahempaa kuin mitkään minua kohtaan osoitetut haukkumasanat. Minut oli eristetty täydellisesti luokan muista ihmisistä.

Olin ihmishylkiö, ei-toivottu, ei-kaivattu. Kaikille oli ihan sama, olinko olemassa vai enkö ollut. Minua ei yksinkertaisesti noteerattu millään tavalla. Toisaalta se oli hyvä, koska ysiluokalla en enää joutunut verbaalisen pilkan kohteeksi (kiusaajani olivat siirtyneet amikseen toiselle paikkakunnalle) mutta oli tuskallista tuntea olevansa niin kokonaisvaltaisella tavalla yksin.

Yläasteen päättötodistuksen saaminen kevätjuhlassa oli varmasti elämäni onnellisimpia päiviä.

Kuvittelin, että lukiossa olisin turvassa, eikä minua enää kiusattaisi (mikä olikin totta, kiusaajat olivat siellä amiksessa) ja sain jopa muutaman kaverin, mutta silti olin viimekädessä yksin, koska en koskaan tuntenut kuuluvani siihen porukkaan, jonka kanssa hengailin lukiovuodet. Tunsin aina olevani jollain tapaa ulkopuolinen ja että kaverini eivät täysin pystyneet hyväksymään minua sellaisena kuin olin. Koin, että puhuin liian kovaan ääneen, vääränlaisia asioita ja jopa pukeuduin väärällä tavalla.

Joten yritin sopeutua, hiljensin puheääntäni, aloin pukeutua samalla tavalla kuin kaverini ja lopetin
tietyistä aiheista puhumisen. En siis tullut näillekään ihmisille hyväksytyksi omana itsenäni, vaan jouduin esittämään toisenlaista kuin oikeasti olin, koska pelkäsin niin kovasti yksinjäämistä ja hylkäämistä.

Sama kuvio on toistunut kaikissa kouluissa ja työkokeiluissa aikuisiällä: en koskaan, edelleenkään tule hyväksytyksi omana itsenäni. Tai näin ainakin koen. On kuin pitäisi vetää joku naamio kasvoille, joka kätkee sen todellisen minän, jotta tulisi edes jollain tapaa hyväksytyksi. Koska todellinen minä ei ole koskaan kelvannut kenellekään. Tämä todellinen minä on jotain niin sairasta, pahaa, kuvottavaa ja vastenmielistä, että se pitää piilottaa. Koska kukaan ei voi rakastaa näin ällöttävää ihmisjätettä.

Tiedostan jollain tasolla, että ajatusmaailmani ja omakuvani ovat vääristyneet, että se on vuosien kiusaamisen ja laiminlyöntien tulos, että alkaa vihata itseään niin paljon, että ei koe olevansa ihmisenä minkään arvoinen. Tiedostan, ettei ole normaalia viillellä ja hakata itseään ja tuntea jatkuvaa, syövyttävää häpeää kaikesta mahdollisesta.

Tiedostan olevani sairas ja että omaan sairaita, vääristyneitä ajatusmalleja, mutta silti jokin minussa hokee, että ansaitsen tämän kaiken paskan, että minulla ei ole oikeutta olla onnellinen, että minun täytyy satuttaa itseäni, koska olen niin huono ja paha.

Täytyyhän minussa olla jotain pahasti pielessä, kun kaikki ne ihmiset kävivät kimppuuni peruskoulussa. Täytyyhän minun olla vastenmielinen ja kuvottava, kun kiusaamisen annettiin jatkua niin kauan. Joten kai minä sitten ansaitsin sen kaiken?

Ja koska en edelleenkään tule hyväksytyksi tällaisena niin eikö se ole merkki siitä, että olen viallinen yksilö, sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluta olla tekemisissä, sellainen jota kaikki karttavat, joka ei koskaan kelpaa kenellekään. Ei kunnon ystäväksi eikä seurustelukumppaniksi.

Olen ikäni ollut ulkopuolella lähes kaikista sosiaalisista kuvioista (lukunottamatta pientä luokioaikaista porukkaani) ja koen, ettei minusta ole enää toimimaan yhteisön joukossa sosiaalisia normeja noudattaen, koska en ole koskaan varsinaisesti ollut osa mitään yhteisöä, vaan aina se ulkopuolinen hylkiö.

En ole koskaan osannut toimia sosiaalisissa tilanteissa, koska en edelleenkään osaa hahmottaa niitä tilanteita kunnolla ja tulee liian usein väärintulkintoja. Joten olen antanut periksi ja luovuttanut.

En koskaan ajatellut, että elämäni tulisi olemaan tällaista, että olen hylkiö lopun ikääni. Nuorempana jaksoin kaikesta huolimatta uskoa ja toivoa, että selviäisin tästä kaikesta, että saisin vielä joskus hamassa tulevaisuudessa normaalin elämän niinkuin muutkin ikäiseni. Että saisin aitoja, oikeita
ystäviä, jotka hyväksyisivät minut kunnolla, että saisin sen miesystävän, josta haaveilin jo pienenä, että saisin opiskelut opiskeltua ja oikean työn ja että viimeinkin sopeutuisin joukkoon.

Olen koko elämäni yrittänyt löytää sitä joukkoa, porukkaa jossa minut hyväksyttäisiin kunnolla ja että olisin oikeasti osa sitä yhteisöä, enkä ikuinen ulkopuolinen, joka hyväksytään joten kuten, mutta ei koskaan täydellisesti.

Olen kadottanut kyvyn uskoa, että joskus minunkin elämästäni vielä tulee jotain. Olen yrittänyt viisitoista vuotta tehdä tästä elämästä jotain, uskonut ja toivonut että minäkin voisin olla joskus jotain, mutta enää minulla ei ole voimia siihen.

Välillä pelkään, että en tule jaksamaan kovin kauaa. Voimani ovat ehtyneet reilusti tässä matkan varrella ja kamppailen joka päivä löytääkseni edes pienen ripauksen toivoa, jotta en hukkuisi siihen mustaan tunneliin, pimeään kaivoon, syvään, lohduttomaan toivottomuuteen.

Olotilaan, joka myös masennuksena tunnetaan.