Joskus toivon että aikani koittaa pian

En tiedä, mitä kirjoittaa, mitä sanoa. Olen turta, mutta samaan aikaan sisällä jyllää voimakas viha ja harmaa epätoivo, joka sumentaa mielen.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Tai lähinnä sitä, että tuntuu, ettei sitä tule minun kohdalla olemaan. Tämä elämä on ollut yhtä taistelua viimeiset 15 vuotta ja ylikin ja voimat alkavat kerta kaikkiaan loppua.

Itkin taas tänään kun tajusin, kuinka turhaa kaikki on. Miksi taistella, jos ei voi voittaa? Miksi olla elossa, kun kuolema olisi niin paljon helpompi parempi vaihtoehto? Mitä tällä elämällä on minulle enää annettavaa, eikö se ole jo näyttänyt tarpeeksi kauan rumia kasvojaan ja antanut ymmärtää uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen, että kaikki on jo minun kohdallani nähty ja että tulossa on vain lisää tuskaa ja kärsimystä?

Tuntuu, että minulta on viety melkein kaikki tässä elämässä. Ja se, mitä jäljelle jää...En kerta kaikkiaan tiedä, jaksaako sen avulla elää. Pieniä asioita, pieniä arkipäivän iloja on, mutta mitä ne merkitsevät sen rinnalla, kun ne isot, pahat, raskaat asiat ajavat kaiken muun ohi ja tekevät olemisesta tarkoituksetonta ja jokainen päivä on taistelua aikaa vastaan?

Joinain hetkinä toivon, että aikani koittaisi pian, että kuolema tulisi ja korjaisi minut pois. Tunnen niin vahvasti, ettei elämälläni ole tarkoitusta ja että olen loppujen lopuksi täysin turha ihminen. En ole saanut elämässä mitään aikaan ja olemassaoloni aiheuttaa kärsimystä muille.

Tuntuu, että kaikki rumat sanat, kaikki negatiiviset adjektiivit sopivat minuun. Huonot puolet murskaavat 6-0 alleen ne harvat hyvät ominaisuudet, joita minulla saattaa olla.

En usko, että kukaan, tai ainakin hyvin harva, voisi koskaan ymmärtää näitä tuntemuksiani. Olen ollut hyväuskoinen idiootti, kun joskus luulin, että olisin hyvä ja rakastamisen arvoinen. Tajusin eläneeni illuusiossa, sairaassa harhassa, jossa uskottelin olevani itselleni jotakin. En halunnut uskoa pahantekijöiden sanoja, yritin uskotella itselleni, että olisin viime kädessä heitä kaikkia parempi.

Ja uskokaa kun sanon, etten koskaan halunnut päätyä elämässäni näin alas, vajota tähän pisteeseen. Syvään masennukseen ja itsevihaan. Mutta tässä sitä ollaan ja en tiedä, onko täältä pohjalta enää poispääsyä.

Toissayönä oli taas paha ahdistuskohtaus ja tiedän, että niitä on tulossa lisää. Mieleni murenee pala palalta, enkä tiedä miten kestän sen. Voiko ihmisessä olla niin paljon voimaa, että tästä selviää? Varmasti joissakin yksilöissä on, mutta minä pelkään meneväni lopullisesti murskaksi kaiken paineen alla.

Joskus mietin, olisiko ollut kaikille parempi jos olisin silloin 18-vuotiaana onnistunut siinä ensimmäisessä itsemurhayrityksessä?