Mitä jää jäljelle?

Viime lauantai oli paha päivä.

Vaikea päivä, todella vaikea. Yksi pahimpia päiviä pitkään aikaan.

En tiedä, mitä tapahtui. Oli vaan niin pirun paha olla. Kaikki seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja  koko elämä luhistuvan kasaan. Ja minä itkin. Ja romahdin.

Ja tein sen, mitä mun ei enää koskaan pitänyt tehdä: sorruin viiltelemään. Ja nyt vasenta käsivartta "koristaa" viisi haavaa, viisi syvän punertavaa, ilkeän näköistä viiltohaavaa. Niistä jää varmasti pahat arvet, sellaiset arvet joita ei pysty piilottamaan ilman pitkiä paitoja, sellaiset jäljet joista näkee, että ne on tehty tahallaan.

Yritän etsiä asian positiivisia puolia. Onneksi en viiltänyt niin syvään, että olisin tarvinnut tikkausta. Pystyin lopettamaan ajoissa, vaikka se oli vaikeaa (olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa). Heitin terät välittömästi roskiin.

En uskalla tässä kunnossa säilyttää mitään liian terävää kotonani, koska pelkään alituisesti, että jokin päässä naksahtaa pian uudelleen ja seuraavalla kerralla en ehkä pystykään lopettamaan ennen kuin jotain oikeasti vakavaa tapahtuu...



On pelottavaa olla näin epävakaa. Koskaan ei tiedä, milloin ns. "sekoaa" ja satuttaa itseään joskus pahastikin. Tämä pää ei vain pysy kasassa.

Epäilen vahvasti, että pari viikkoa sitten aloittamani Triptyl on laukaissut tämän itsetuhovietin, josta jo välillä olin pääsemässä irti. Viime päivinä olen ollut tavallista ärtyisämpi ja aggressiivisempi. Ja ajatellut itseni vahingoittamista ja itsemurhaa jatkuvasti. Sanoista tekoihin siirtyminen, toisin sanoen terään tarttuminen, on asia joka säikäytti itseni pahanpäiväisesti, koska edellisestä viiltelykerrasta on lähes vuosi ja olin jo melko varma, että terät olisivat taaksejäänyttä elämää.

Mutta olen jo tottunut tähän, tällainen epävakaa hullu mä olen aina ollut, jo lapsena. Paremmat ja huonommat kaudet vuorottelevat ja nyt on taas huonompi kausi meneillään, mutta yritän uskoa, pitää toivoa yllä, että tästäkin vielä selvitään, jotenkin. Ehkä.

Eilen oli kaunis aurinkoinen päivä ja lenkkeilin tuttua järvenrantapolkua. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan kunnolla ulkoilusta, koska mieli hoki vain, millä tavalla voisin tappaa itseni ja milloin.

Katselin järven aaltoja ja tunsin voimakasta halua kävellä noiden tummien aaltojen kylmään syleilyyn ja lopettaa kaiken, kokonaan. Tässä ja nyt. Lopettaa tämän elämän, päästä lopullisesti eroon tästä tuskasta, joka on piinannut, kiduttanut minua niin kauan. Seitsemäntoista vuotta masennusta. Kuinka kauan jaksan kantaa tätä taakkaa?

On hetkiä, kun voimat tuntuvat olevan loppumaisillaan ja haluaisi vain kuolla siihen paikkaan. Haluaisi käpertyä kerälle ja nukahtaa, koskaan enää heräämättä. Halu päästä eroon tuskasta on niin suuri, että on valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta se loppuisi.

En kuitenkaan ole tappamassa itseäni, haluan ja aion pysytellä hengissä, mutta välillä tämä elo vain käy kovin raskaaksi. Niin raskaaksi, että väkisinkin alkaa miettimään niitä äärimmäisiä skenaarioita. Moni teistä lukijoista varmasti tietää, mitä tarkoitan.

Onneksi perjantaina on uusi aika varattuna psykiatrille ja täytyy kysyä, mitä mieltä hän on, kannattaako jatkaa lääkitystä vai olisiko paras lopettaa kokonaan, kun sivuvaikutuksena on tämä itsetuhoisuus.

Ehkä tämä menee pian ohi, mutta entä jos ei menekään? En haluaisi joutua enää osastolle...

Tajusin, että tarvitsen elämälleni tarkoituksen. Edes jonkinlaisen. Täytyy olla joku syy pysytellä hengissä. Mistä löytäisin sen syyn? Olen yrittänyt miettiä, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä.

Vanhemmat. Heidän vuokseen täytyy jatkaa. En voi tappaa itseäni niin kauan kun he ovat hengissä, se olisi heille liikaa. Mutta he ovat jo vanhoja, eivätkä ehkä elä enää montaa vuotta. Entä sen jälkeen, mikä olisi sitten syyni elää?

Veljilleni on varmaan aika lailla sama, olenko elossa vai kuollut. Emme ole koskaan olleet läheisiä, millään tasolla.

Onhan minulla toki harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita: lukeminen, valokuvaaminen, satunnainen runojen kirjoittaminen, musiikki, lenkkeily, muutamia mainitakseni. Rakastan elokuvia ja sarjoja, uppoutumista toiseen maailmaan.

Eskapismi onkin tähän asti ollut pelastukseni.

Mutta sekään ei riitä loputtomiin. Todellisuutta ei voi paeta jatkuvasti... Tai ehkä joku voi, mutta minä en siihen pysty.

Ystävät? He asuvat kaukana ja tänä vuonna olen nähnyt heitä tasan kaksi kertaa. Heistä ei ole
minun pelastajikseni, eikä sitä voi heiltä (tai keneltäkään) vaatia.

Ammattia ei ole ja kaikki motivaatio opiskelua kohtaan on kadonnut, kun mietin, että se olisi aivan turhaa, kun en koskaan pysty kuitenkaan menemään töihin.

Parisuhdetta olen aina kaivannut, mutta koskaan en ole sellaista onnistunut löytämään, enkä enää usko sen olevan edes mahdollista, monestakin syystä (enimmäkseen, koska olen hullu).

Mitä siis jää jäljelle? Millä elämänhalun saa pidettyä yllä, kun tuntuu siltä, että on menettänyt jo melkein kaiken mahdollisen?

Käyn terapiassa kahdesti viikossa, mutta on vaikea uskoa, että edes se voisi minua parantaa, kun taustalla on niin vaikeita, syviä traumoja. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, ehkä ihmeitä tapahtuu?

Mutta pelkään pahoin, että joku kaunis päivä minä tulen häviämään tämän taistelun masennusta vastaan.