Se asia, mitä on niin kovin vaikea myöntää

Tätä on hirveän vaikea kirjoittaa, saati sanoa ääneen. Olen halunnut kieltää itseltäni koko asian, vaikka jollain tasolla olen varmaan aina tiedostanut tämän. Ja osittain siksi tuntenut niin hirvittävää raivoa kaikki nämä vuodet.

Minua on pahoinpidelty lapsuudessani. Se on totta, vaikka osa minusta yrittää kieltää koko asian. Osa minusta uskoo edelleen, yrittää sitkeästi väittää, että mitään pahoinpitelyitä ei ollut, että liioittelen ja suurentelen asiaa, että vanhempani rakastivat minua ehdoitta ja tekivät kaiken vain omaksi parhaakseni.

Okei, kyllähän isällä keitti ns. välillä yli, mutta ei se mitään oikeaa väkivaltaa ollut, näin hoen itselleni ja siihen haluaisin myös uskoa.

Meidän perheessä sitä kutsuttiin kurittamiseksi ja sille oli aina syynsä. Koskaan ei mitään tehty ilman oikeaa syytä ja minähän ansaitsin rangaistukset, koska olin "tuhma."

Terapeuttini kanssa olemme käsitelleet aihetta ja hänen mukaansa se, mitä minulle tehtiin, oli paitsi pahoinpitelyä myös lain silmissä rikos. Olen siis joutunut vanhempieni, etenkin isäni taholta sekä pahoinpitelyjen että rikoksen uhriksi. Mutta en vieläkään osaa ajatella asiaa sillä tavalla.

Tekisi mieli väittää vastaan: Ei isä mikään paha mies ollut, hän teki niinkuin parhaaksi näki ja siihen aikaan 80- ja 90- luvuilla monessa perheessä kuritettiin lapsia (koska niin kuuluu tehdä) ja meidän perhe ei ollut mikään poikkeus.

Toisaalta jokin osa minusta ymmärtää, että se ei ollut oikein, miten minua satutettiin fyysisesti ja henkisesti ja sen takia olen niin kauan ollut raivoissani etenkin isälleni.

Toisaalta tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, miten edes kehtaan kutsua vanhempiani väkivaltaisiksi: hehän vain ajattelivat parastani, halusivat kasvattaa minusta ns. kunnon ihmisen. Miten se voisi olla väärin?

Ei minua hakattu joka viikonloppu eikä koskaan ajettu ns. pellolle keskellä yötä. Se, mitä tapahtui, ei siis voinut olla väkivaltaa, koska moni lapsi joutuu kokemaan paljon paljon pahempia asioita. Eikä pahoinpitelyistä edes jäänyt mitään fyysisiä jälkiä (henkisiä kylläkin).

Ärsyttää, kun terapeutti pitää sitkeästi kiinni käsityksestään, että minun vanhempani ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ja toimineet näin rikollisesti. En millään haluaisi uskoa sitä vanhemmistani, kukapa haluaisi? Hehän ovat aina rakastaneet minua ja tehneet kaiken minun parhaakseni jne jne...

Kuitenkin, voiko olla oikein, että lapsi joutuu pelkäämään omassa kodissaan niitä ihmisiä, joiden pitäisi suojella häntä kaikelta pahalta, joiden pitäisi olla turvallisia aikuisia, joihin pitäisi voida luottaa?

Paljon muistoja, paljon tilanteita joita olen unohtanut. Päässäni soi jatkuvasti "tuus vähän tänne, tuus vähän tänne, tuus vähän tänne." En tiedä, kumman se on, äidin vai isän, mutta sen tiedän, että pian tapahtuu jotain ikävää, jotain joka sattuu. Jotain, jota mieleni ei suostu muistamaan. Jota en edes halua muistaa, koska haluan säilyttää sen illuusion, ettei meidän perheessä käytetty väkivaltaa.

Minä pelkäsin välillä heitä molempia. Isää enemmän, koska hän oli yleensä se, joka kävi enemmän käsiksi minuun, mutta äitikin teki asioita, joita en voi antaa anteeksi.

Silti yritän hokea itselleni, että se ei ole totta, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, että ylireagoin, koska olen niin herkkä. Mutta mistä sitten kumpuaa tämä vuosia sisällä muhinut tolkuton viha, joka ei ota laantuakseen? Täytyyhän sille olla jokin järkevä selitys?

Ja se, että edelleen pelkään isää näin aikuisena, onko se normaalia? Joutua pelkäämään isäänsä vielä kolmekymppisenä? Että isä suuttuu ja se on edelleen äärettömän epämiellyttävää ja pelottavaa?

Nyt voin myöntää sen äärettömän tuskallisen tosiasian: Minun isäni oli väkivaltainen mies. Hänen käyttämänsä väkivalta ei kohdistunut vaimoon, mutta lapseen se kohdistui, useammin kuin kerran.

Ja äitikin teki minulle väkivaltaa. Kyllä, se on totta. Sitä ei voi muuksi muuttaa. Sen totuuden kanssa on vain kovin vaikea elää.