Paluu joulunvietosta

Tulin tänään tapaninpäivänä joulunvietosta veljen perheen luota.

Joulu oli henkisesti aika raskas. Aatto meni ihan kivasti, mutta lähes koko joulupäivän vain odotin, että pääsen takaisin kotiin.

Olen iloinen ja helpottunut saadessani olla jälleen yksin ja omassa rauhassa täällä asunnollani, mutta toisaalta taas surullinen ja pettynyt siihen, että joulu ei mennyt niinkuin olisin toivonut.

Veljen vaimo oli koko ajan kireä ja pahantuulinen ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän olisi halunnut minua ja vanhempiani sinne ollenkaan. Veljentytär pysytteli suurimman osan ajasta huoneessaan, koska ei selvästikään pidä minun ja vanhempieni läsnäolosta (hän kokee meidät kovin vieraiksi, kun tapaamme niin harvoin).

Veljien tapaamista jännitin jo etukäteen, varsinkin tämän alkoholisoituneen veljen ja en lopulta pystynyt puhumaan hänelle, vaikka mielessä olisi ollut paljonkin asioita, joita olisin halunnut sanoa.

Tuntuu pahalta, että molemmat veljet ovat minulle niin vieraita, etten koskaan keksi juuri mitään puhumista heidän kanssaan ja tunnelma on vaivautunut puolin ja toisin. En vaan pysty siihen, kunnolliseen vuorovaikutukseen kummankaan kanssa. Haluaisin niin kovasti, että mulla olisi normaalit sisarussuhteet ja että välillämme olisi edes jonkinlaista läheisyyttä, mutta kun ei niin ei.

Toisen veljen kunniaksi on sanottava, että hän on sentään vuosien varrella yrittänyt luoda jonkinlaista sisarussuhdetta, mutta nuorempi veli ei ole oikeastaan ottanut minkäänlaista kontaktia näin aikuisiällä ja kieltämättä tulee mieleen, onko hän edes millään tasolla kiinnostunut sisarensa olemassaolosta.

Olen monesti miettinyt, että tuntuu kuin mulla ei periaatteessa olisi sisaruksia ollenkaan. Kun vanhemmat joskus kuolevat, olen sitten kokonaan yksin, ilman sukua ja perhettä. Mutta toisaalta, olisiko se niin paha, suvun ja perheen tuntien? Olen aina ollut kaikessa se ulkopuolinen, myös perheen ja suvun kesken ja tuskin tulen kaipaamaan ketään heistä kovinkaan paljon vanhempiani lukuunottamatta. 

Silti...Kaipaisin jonkinlaista läheisyyttä, mutta en pysty tuntemaan väkisin jotain, mitä ei ole.

Itkin tänään(kin) kun mietin, että ei sen pitäisi näin mennä. Että näkee veljeä ja veljen perhettä pitkästä aikaa ja jo toisena päivänä on sellainen fiilis, että kunpa pääsisi täältä jo pois. En vaan tunne oloani mukavaksi enkä luontevaksi perheeni seurassa. Vanhempien seura on ihan ookoo, mutta muiden seuraa on vaikea kestää kovin pitkään.

Huoh...Kunpa olisi oma perhe. Mies ja ehkä lemmikki, joiden kanssa voisi viettää joulun ja muut juhlapyhät. Jotta en olisi yksin, mutta en myöskään seurassa, jonne minua ei kaivata ja jossa en tunne oloani mukavaksi.

No, saahan sitä aina haaveilla. Ensi joulun ajattelin joka tapauksessa viettää itsekseni (tai vaihtoehtoisesti pelkästään vanhempien kanssa).