Pitkä matka edessä

Tajusin tässä erästä blogia lueskellessani, että sisälläni on valtava hylätyksi tulemisen tunne. Paljon ikäviä kokemuksia lapsuudesta lähtien, joita en ole koskaan pysähtynyt oikeasti miettimään vaan painanut vain menemään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

En pitkään, pitkään aikaan tajunnut tietoisesti, että paljonkin asioita on tapahtunut. Oikeasti tuskallisia, hajottavia tapahtumia. Mutta kuten sanottu, en koskaan halunnut ajatella enkä muistaa ja onnistuin jotenkin blokkaamaan suurimman osan pahoista muistoista tietoisesta mielestäni.

Harmi vain, että tunteita en saanut tungettua sinne komeroon suljettujen ovien taakse ikuisiksi ajoiksi, vaikka se oli silloin nuorudessa vakaa aikomukseni.

Tunnen kovasti häpeää siitä, millainen lapsi ja nuori olin. Ainakin muiden näkökulmasta olen ollut ärsyttävä, erilainen, tyhmä ja ruma. Ja varmaan kaikkea muuta mahdollista negatiivista.

Tätä en silloin aikanaan tajunnut, mutta nyt ymmärrän täydellisesti, millaisena muut ovat minut nähneet ja se on itsetunnolle todella murskaava kokemus kun silmät avautuvat vihdoin kunnolla ja voit oikein tuntea, kuinka häpeä suorastaan pursuaa ihohuokosista ulos ja hengitys salpautuu, kun mietit kaikkia tekoja ja tekemättä jättämisiä ja sanoja, mitä on tullut sanottua ja miten on tullut julkisesti käyttäydyttyä.

Koen, etten ollut tarpeeksi arvokas lapsi, jotta minua olisi haluttu suojella muilta. En ollut suojelun enkä välittämisen arvoinen.

Ala-asteen opettaja, samoin kuin koulutovereideni vanhemmat, eivät selvästikään välittäneet paskan vertaa siitä, vaikka olin jatkuvasti muiden oppilaiden hampaissa. Kaikki tiesivät ja monet näkivät omin silmin ja mitään ei silti tehty. Mieleni annettiin murentua kaikessa rauhassa 9 vuotta ja sinä aikana suurin osa aikuisista ei tehnyt mitään, vaikka kaikki tiesivät, mitä tapahtui.

Minun annettiin hajota kappaleiksi ja nyt olen tosiaan henkisesti aivan palasina kaikesta siitä paskasta, mitä on tapahtunut. Eikä ainoastaan lapsuus ja nuoruus. Aikuisiälläkin on tapahtunut sellaisia asioita, etten tiedä tulenko niistä koskaan pääsemään yli.

Tunnen toisaalta suunnatonta raivoa ja toisaalta murskaavaa syyllisyyttä siitä, että olen omalla toiminnallani ja olemuksellani aiheuttanut sen, että minua kiusattiin ja elämäni pilattiin. Järki sanoo, etten voi olla syyllinen, en ainakaan kokonaan syyllinen kaikkeen kokemaani, että ei kukaan lapsi voi olla syyllinen siihen, että joutuu kiusatuksi ja aikuiset eivät tee mitään, vaikka heidän kuuluisi kantaa vastuu.

Mutta jokin hyvin sinnikäs osa minussa haraa vastaan ja on aivan sataprosenttisesti sitä mieltä että kyllä, minä olen syyllinen osaani ja minut pitäisi suurin piirtein viedä teloituskomppanian eteen, kun olen niin huono ihminen, että hädin tuskin ansaitsen elää.

Muut eivät ole vastuussa, minä itse olen vastuussa kaikesta ja siksi ansaitsen tämän kaiken, eikä minulla ole oikeutta valittaa.

Miten mieli voikin olla näin sairas ja kahtiajakautunut?

Koen olevani noin kymmenen kertaa huonompi ihminen kuin suurin osa ihmiskunnasta.

Ehkä kaiken taustalla on se, etten koe koskaan tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni kenellekään. Tai no, ehkä yhdelle ihmiselle ja hänkin hylkäsi minut ollessani kuudentoista. Miten voisin pitää itseäni arvokkaana, kun en koe koskaan saaneeni toisilta ihmisiltä, en edes ns. ystäviltäni sellaista palautetta, että olisin arvokas ja haluttua seuraa ihan omana itsenäni?

Päinvastoin, suurimman osan lukioajastani yritin esittää jotain muuta kuin olin. Koskaan en uskaltanut olla täysin oma itseni, kun en tiennyt, miten minuun suhtauduttaisiin. Vielä tänäkin päivänä huomaan mukautuvani ystävien kaltaiseksi heidän seurassaan ja yritän olla vähemmän minä, koska se oikea minä on niin ruma ja vastenmielinen, ettei kukaan halua sellaiseen tutustua.

Ala-ja yläasteella minulla ei ollut yhtään oikeaa ystävää. Selkäänpuukotuksia tuli oikealta ja vasemmalta. Yritä siinä sitten olla vihaamatta itseäsi, kun toiset haluavat opettaa kädestä pitäen, kuinka inhottava, vastenmielinen ja halveksittava olet.

Järki tiedostaa ja ymmärtää, etten oikeasti voi olla niin kamala, mutta mieli tulee edelleen jossain kaukana perässä.

Nykyään kuitenkin yritän suurimman osan ajasta toimia myönteisellä tavalla, enkä itseäni tuhoten.  Yritän opetella antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään tapahtuneet asiat ja itseni sellaisena kuin olen.

Olen osittain edistynytkin tässä tavoitteessani.

Olen opetellut itkemään uudestaan aikuisiällä ja rohkaistunut tuntemaan kauan kahlittuna olleita pelottavia tunteita, surua ja häpeää, jotka opin tehokkaasti blokkaamaan nuoruusiässä. Olen uskaltautunut tarkastelemaan joitakin muistojani ja opetellut tiedostamaan toimintamekanismeja käyttäytymiseni taustalla.

Silti joka ikinen päivä tunnen itseni huonoksi ja likaiseksi, kun mietin itseäni ja kaikkea sitä, mistä minut on tehty.

Tiedän, että minulla on aivan helvetin pitkä matka edessä, mikäli aion koskaan parantua niistä lukemattomista arvista, jotka peittävät mieleni haurasta pintaa.