Sinä vuonna minut vaiettiin kuoliaaksi

Tämän postauksen kirjoitin joskus lokakuun alussa erään painajaisten täyteisen yön jälkeen ja ajattelin jakaa sen nyt teidän kanssanne.

                                                          
                                                         UNI 4.-5.10. 2015:

                                                  
Näin painajaista. Kamalaa unta, jossa jouduin tahtomattani luokkakokoukseen, jossa tapasin vanhoja yläaste-aikaisia luokkatovereita. En ole yläasteaikoja juuri muistellut ja ihmettelen, mistä tämä uni yhtäkkiä putkahti. En ole muistaakseni kertaakaan ennen nähnyt unta yläaste-ajoista.

Tunnelma unessa oli hyvin ahdistava ja taisin siinä itkeäkin. Aamulla herätessä itketti myös, samoin tätä kirjoittaessa.

Olen jossain hiihtoladulla, lunta on maassa. Yhtäkkiä olen jossain vanhan punaisen rakennuksen edessä ja katson ikkunasta sisään. Lasin takana on valokuvia luokkatovereista yläaste-iässä sekä aikuisina. Katson näitä kuvia ja minua ahdistaa. Sitten jostain tulee eteeni keski-ikäinen nainen,
vanha luokanopettajani. Puhumme jotain ja kerron, että en halua osallistua luokkakokoukseen, koska yläasteaikani oli yhtä helvettiä ja en halua nähdä niitä ihmisiä, jotka aiheuttivat minulle niin paljon tuskaa. Opettaja vaikuttaa surulliselta ja ehkä hieman hämmentyneeltä.

Kävelen poispäin talosta ja nieleskelen kyyneleitä. Sitten minua vastaan tiellä tulee yksi entisiä luokkalaisiani, poika josta on kasvanut mies. Yllätyn siitä kuinka erilaiselta hän näyttää nyt, aikuisena. Sydäntäni koskee, kun hän kysyy, mitä teen työkseni. Valehtelen olevani graafinen suunnittelija ja alan kertomaan jostain töistäni, joita olen mukamas tehnyt jollekin yritykselle.

Muistan voimakkaan häpeän tunteen: enhän voi kertoa kenellekään, etenkään vanhalle yläasteaikaiselle tutulle, että ei minusta tullutkaan mitään, että ne ihmiset saivat mielenterveyteni siihen jamaan, ettei minusta todennäköisesti koskaan enää tulekaan yhtään mitään.

Seuraavaksi kävelin jossain tiellä etsien bussipysäkkiä, jotta pääsisin pois paikalta. En halua nähdä muita, en kestä nähdä heidän kasvojaan, heidän jotka kääsivät minulle selkänsä ja hylkäsivät, eristivät joukostaan täydellisesti. Taisin itkeä siinä samalla. Ja siihen uni kai päättyikin tai loppu on
niin sekava, etten sitä muista.

Tämä uni oli niin ahdistava, että oli aivan pakko saada kirjoitettua se heti muistiin. Ilmeisesti vanhoja asioita alkaa palautua mieleen ja kun en niitä kaikkia jaksa valvetilassa käsitellä niin ne purkautuvat alitajunnan kautta mitä erikoisimmissa muodoissa.

Uni oli ahdistava, koska tunnelma siinä oli niin samanlainen, mitä ollessani aikanani yläasteella. Silloin koulussa oli kaikkein vaikeinta. Joka aamu ahdisti mennä kouluun ja lintsasinkin paljon, joskus lähes viikonkin putkeen, koska en vain pystynyt menemään siihen laitokseen. Isäni syyllisti ja haukkui minua, kun olin luvatta pois ja joskus menin vaatteet päällä reppuni kanssa sängyn alle piiloon, jos isä tuli käymään yllättäen kesken päivän töistä kotiin ja minä olin ilman lupaa pois koulusta. Siellä sitten piilottelin. Joskus isä huomasi läsnäoloni ja joskus ei.

Pelko ja epämääräinen ahdistus oli aina läsnä. Pelkäsin jatkuvasti isää, hänen suuttumistaan ja sitä mitä siitä seuraisi. Isä on aina ollut pelottava ja erityisen pelottava hän oli suuttuessaan. Ollessani ala-asteella jopa naapurin lapset pelkäsivät isää, mikä kai kertonee ihmisestä jotain...

Yleensä huonolla tuulella ollessaan isä murjotti hiljaa ja saattoi mulkoilla meitä kiukkuisesti, mutta jos hänet onnistui suututtamaan kunnolla, niin isä kohotti ääntään tavalla, joka yltyi lähes huudoksi ja en vieläkään halua suututtaa isää näin aikuisena, koska pelkään edelleen hänen vihaansa ja sitä
huutoa, joka sai minut lähes kyyristelemään kauhusta ja pidättelemään kyyneleitä. 

On edelleen vaikea myöntää itselleni, että meillä kotona on ollut väkivaltaa. Että isä on oikeasti ollut väkivaltainen minua kohtaan. Olen näin aikuisena yrittänyt ajatella asian niin, että se mitä isä teki, oli normaalia kurittamista ja lapsia kuuluukin kurittaa, että ne oppisivat tavoille. Meidän perheessä luunapit, tukistamiset ja risulla pelottelu olivat aivan arkipäivää. Koska usein olin vanhempieni mielestä "tuhma" ja minua kuului "opettaa."

Ollessani alle kouluikäinen isä tukisti minua niin, että päänahka oli hellänä monta päivää. Muistan vieläkin hämärästi sen kivun ja kuinka aloin itkeä hysteerisesti. Kerroin tästä terapeutille ja hänen mukaansa tuollainen on lapseen kohdistuvaa ruumiillista väkivaltaa, eikä missään nimessä hyväksyttävää.


Välillä huomaan puolustelevani isää (vaikka en koskaan ole antanut hänelle anteeksi hänen tekojaan) ja melkein suutun, jos terapeutti mielestäni arvostelee isää liikaa. Korostan, ettei hän oikeasti ole paha mies, hän on vain olosuhteiden uhri kuten niin monet meistä. Samalla olen todella raivoissani isälleni, kun ymmärrän, että hän on pahoinpidellyt minua lapsuudessani sekä fyysisesti että henkisesti.

Olen aina näihin päiviin asti korostanut sitä, ettei meidän perheessä ollut väkivaltaa. Minua ei ole hakattu remmillä mustelmille niinkuin isä hakattiin lapsena ja minun pitäisi olla kiitollinen, ettei isä sentään ollut yhtä väkivaltainen kuin omat vanhempansa.

Minua on syyllistetty, että valitan turhasta. Vanhempani ovat edelleen vakaasti sitä mieltä, että fyysinen kuritus on täysin hyväksyttävää ja että se mitä minulle tehtiin, oli oikein, koska olinhan ollut "tuhma" ja tuhmia lapsia pitää rangaista.

Minut on siis aivopesty uskomaan, että väkivalta on normaalia ja hyväksyttävää, etenkin lapsiin kohdistettuna, kasvatukseksi naamioituna. Ja että olen vain ollut liian herkkä lapsi kun olen "ottanut siitä itseeni."

Joskus isä uhkaili minua lapsuudessa ärähtämällä, että "pitääkö taas vähän kolauttaa" jos olin tehnyt jotain väärin. Kerran hän laittoi minut talvipakkasella terassille pelkissä pitkissä kalsareissa, eikä päästänyt sisään ennen tiettyä määräaikaa. En muista, kauanko istuin siinä terassilla, mutta muistan tunteneeni voimakasta vihaa molempia vanhempiani kohtaan.

Minut on myös pakotettu metsään poimimaan marjoja rangaistukseksi ja kielletty tulemasta takaisin, ennen kuin puolen litran astia on vähintään puoliksi täynnä.

Isän rangaistukset olivat usein paitsi kivuliaita, myös nöyryyttäviä ja siksi vihasin isää teininä niin paljon, että toivoin oikeasti hänen kuolemaansa. Silti on edelleen, kaikista muistoista ja häpeästä huolimatta, vaikeaa ja tuskallista myöntää itselleen se tosiasia, että minä olen ollut pahoinpidelty lapsi. Eikä pahoinpitelijä ollut pelkästään isä, vaan myös äiti syyllistyi siihen toisinaan. Siis molemmat vanhemmat, mitä on vielä tuskallisempaa ajatella.

Että molemmat vanhemmat ovat minua pahoinpidelleet, mutta kumpikaan ei tunnusta eikä suostu myöntämään mitään, koska he oikeasti ajattelevat, että se mitä he tekivät, oli moraalisesti oikein ja niin kuuluu toimia, viis siitä mitä lainsäädäntö sanoo.

Fyysinen kurittaminen kiellettiin rikoslaissa syntymävuotenani 1985 joten se on ollut vanhempieni taholta paitsi moraalisesti väärin myös lainsäädännön mukaan rikos. Mutta mistäpä lapsi olisi sen tiennyt?

Ja mitä tulee kouluun, niin siellä en ollut yhtään sen paremmassa turvassa kuin kotona. Koulussa vasta sainkin pelätä, jos en nyt henkeni niin terveyteni ja fyysisen koskemattomuuteni puolesta.

Kahdeksas luokka varsinkin oli kärsimystä alusta loppuun. Ysiluokalla oli vähän helpompaa, koska pahimmat kiusaajani olivat siirtyneet toiselle asteelle ja näinollen en joutunut enää huutelun ja häiriköinnin kohteeksi. Mutta kiusaaminen jatkui edelleen,  hamaan loppuun asti.

Viimeisenä peruskouluvuotenani minut vaiettiin käytännössä kuoliaaksi. Kukaan ei puhunut minulle, ellei se ollut pakollista esim. jonkun koulutyön takia. Kukaan ei tervehtinyt minua aamulla, kun menin kouluun eikä moikannut kotiin lähtiessä, kun koulupäivä päättyi.

Olin täydellisesti yksin.

Kun yläaste loppui, olin niin iloinen, kun tiesin, että viimein pääsisin pois siitä kolme vuotta kestäneestä helvetistä (oikeastaan yhdeksän, kun muistelee koko peruskoulutaivalta) ja voisin kääntää elämässäni uuden lehden. Enpä silloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä pois, uudelle paikkakunnalle lukioon ja kiusaaminen loppui siihen. Sain uusia kavereita ja minun ei tarvinnut olla enää yksin. Silti olin henkisesti edelleen yksin, tunsin jatkuvasti oloni huonoksi ja masennuin uudelleen lukion toisena vuonna ja meinasin jättää koko koulun kesken. En tiedä vieläkään, mikä minut sai jaksamaan lukion loppuun, vaikka se oli rankkaa ja kärsin motivaatiopulan lisäksi masennuksesta ja unettomuudesta sekä jatkuvasta lamaavasta väsymyksestä.

Varmaankin pelko siitä, että jäisin taas yksin ja menettäisin uudet kaverini. Enkä missään tapauksessa halunnut enää koskaan jäädä yksin.

Silti olin koko ajan henkisesti yksin ja jollain tasolla erillinen muista. Sitä on äärimmäisen vaikea selittää, mutta tuntuu kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi joku lasiseinä tai näkymätön muuri, joka eristää minut ja tekee minusta jollain selittämättömällä tavalla erilaisen kuin kaikki muut.

Minussa on jokin vamma, näkymätön vika, sairaus ja stigma, jonka muut kykenevät näkemään, mutta jota itse en näe (vaikka tunnistan sen) ja se pitää minut ikuisesti erillisenä, joukkoon kuulumattomana yksilönä, jonka kohtalona on ikuinen ero muista ihmisistä ja heidän rakkaudestaan.

En koskaan tule kuulumaan mihinkään joukkoon, koska toista samanlaista ihmistä ei ole. Huolimatta vanhemmistani ja ystävistä, joita minulla on vuosien varrella ollut, olen silti aina ollut pohjimmiltani yksin ja tämä loputon yksinäisyys tuntuu määrittävän elämäni jokaista osa-aluetta.

En osaa enää kuvitella elämääni ilman sisällä kaihertavaa onttoa tyhjyyttä, koska tunnen, että se on jo osa minua, syöpynyt persoonaani, enkä jaksa uskoa, että siitä voisi päästä milloinkaan eroon.

Only in my dreams...