Sinulla ei ollut oikeutta

On epätodellinen olo. En vieläkään tajua kaikkea, mitä minulle on tapahtunut.

Ensimmäinen ajatus: Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että minusta tuli tällainen? Mieleni haluaisi kieltää kaiken, mutta eihän se enää onnistu, kun totuus on jo rävähtänyt silmille.

En olisi koskaan, ikinä uskonut, että näin käy juuri minulle. Klassinen, kulunut ja kliseinen sanonta kaikkien niiden suusta, jotka ovat joskus joutuneet tilanteeseen, jollaiseen kenenkään ei pitäisi joutua.

On vaikeaa ymmärtää, että kiusaamisella on ollut omaan elämään niin kokonaisvaltainen vaikutus. Tuntuu kuin silmäni olisivat vasta nyt auenneet ja pystyn vihdoin näkemään koko totuuden. Totuuden siitä, että kaikki mitä olen itselleni nämä vuodet uskotellut, on valetta.

En selvinnytkään niin vähällä kuin halusin itselleni uskotella.

Päinvastoin, koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja syrjintä ovat vaikuttaneet kaikkeen, aivan kaikkeen elämässäni. Haaveet, tehdyt päätökset, tuskalliset ihmissuhteet, vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, itsetunto, oma identiteetti ja sen hahmottamisen vaikeus, masennus, persoonallisuushäiriö jne jne...Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta jokainen teistä varmaan ymmärsi idean.

Koko minuuteni on rakentunut sairaalle pohjalle. Luulin olevani vahva, mutta oikeasti olin heikko. Luulin selvinneeni, mutta todellisuudessa jämähdin jonnekin lapsuuden ja nuoruuden väliin enkä koskaan päässyt kasvamaan oikeasti aikuiseksi. Olen edelleen henkisesti teini-iässä. Olen jäänyt kiinni siihen ikävaiheeseen enkä tunnu pääsevän irti.

Aivan kuin jalkani olisi upotettu mutaan ja minä yritän ja yritän eteenpäin, mutta pysyn tiukasti paikoillani. Menneisyys pitää minua pihtiotteessa, enkä rimpuilustani huolimatta pääse siitä irti. Kuvat tunkevat mieleeni jatkuvalla syötöllä enkä pysty olemaan, ajattelemaan enkä hengittämään ilman niitä.

Olen elänyt seitsemäntoista vuotta sumussa enkä osaa enää elää ilman tätä mekanismia, joka on ohjelmoitu aivoihini niin perusteellisesti, että irtipäästäminen tuntuu samalta kuin päästäisi irti elämästä itsestään.

Haluan päästä muistoihini käsiksi, mutta mieleeni palailee vain pätkiä sieltä täältä, enimmäkseen ikävuosien 9-12 väliltä. Tietyt kuvat kelautuvat silmieni eteen yhä uudelleen: minä vitos- ja kutosluokkalaisena odottamassa luokkatovereideni kanssa bussia, joka tulisi pian hakemaan meidät koulupäivän jälkeen. Tämän muistan selkeästi: koko ajan täytyy pelätä ja olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, keitä bussissa on ja mitä ilkeyksiä he keksivät huudella.

Yläasteelaisia pelkään kaikista eniten. He ovat isoja, vahvoja ja ilkeitä. He hallitsevat koko kuviota, heitä pelätään ja ihaillaan. Erityisesti inhoan ja pelkään erästä paria vuotta vanhempaa tyttöä, joka on ottanut minut jostain syystä silmätikukseen.

Eräänä päivänä istuessamme bussissa hän kysyy minulta "Haluatko kortsuja?" Vastaa, että en. "No haluatsä sit tulla raskaaks". Naurua. En vastaa mitään, en osaa. Hämmennyn ja nolostun. Paljon myöhemmin tajuan, että ei minulla olisi ollut mitään syytä hävetä, vaan kyseisellä tytöllä. Silti häpeä oli siinä hetkessä yksin minun.

Moni ei pitäisi tuota edes kiusaamisena, mutta minä itse koin sen sellaisena. Tämä tyttö halusi loukata ja nöyryyttää minua. Ehkä hän ei tajunnut, miltä tuollainen lapsesta tuntuu tai sitten hän ei vain välittänyt. Kai se oli hänen ja kavereidensa mielestä hauska pila tai jotain. Minä en osannut ottaa sitä sillä tavalla, kuin aikuinen.

Minä otin sen kuin lapsi, joka vielä olinkin siihen aikaan ja minä häpesin. Syvästi. Koska kaikki bussissa olijat kuulivat ja näkivät. Kaikki varmasti nauroivat juuri minulle. Minut oli häväisty ja nöyryytetty julkisesti.

Ja tuo oli vielä todella kesyä moniin muihin tilanteisiin verrattuna.

Tulen kirjoittamaan vielä paljon samanlaisista tilanteista. Se on ehkä minun ainoa pelastukseni: yrittää muistaa ja kohdata menneisyys sellaisena kuin se oli. En tiedä, pystynkö siihen, mutta lupaan yrittää.

Tiedän, että kirjoittaessani näistä muistoista joku voi tunnistaa minut. Aiemmin pelkäsin sitä mahdollisuutta, enää en oikeastaan välitä. Tunnistakoon jos tunnistaa, mitä sitten? Pahin on minulle jo tehty. Jos joku ex-kiusaajistani tai tutuista nyt sattuisi lukemaan tätä, niin ainoa asia mitä heille haluan sanoa on tämä:

 Häpeä!

 Sinä, joka tunnistat itsesi: häpeä kaikki niitä sanoja ja tekoja, jotka sait tietoisesti aikaan. Häpeä itseäsi sen tähden, että menit ja tuhosit erään lapsen elämän. Sinulla ei ollut oikeutta. Sanon tämän vielä kerran: sinulla EI ollut oikeutta. Mene itseesi ja mieti edes hetki, mitä teit ja miksi.

Minä en suostu elämään katkeruudessa ja vihassa loppuikääni sen tähden, mitä ne kusipäät minulle tekivät. Olen kurkkuani myöten täynnä sitä paskaa.

Annan häpeän heille, kenelle se kuuluu: kiusaajilleni. Teen tietoisen päätöksen ja lakkaan kantamasta tätä häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani, koska minä EN ollut vastuussa niistä yhdeksästä kiusaamisen täyteisestä vuodesta.

Mä haluisin ampua ne kaikki

Helvetin itserakkaat, kusipäiset narsistit.

Ettäs kehtasitte. Ettäs kehtasitte tehdä tämän minulle! Kiusata, nöyryyttää, haukkua, pelotella. Ja nauraa vielä räkäisesti päälle. Teitte pilaa minusta, kävitte persoonaani käsiksi mitä julmimmalla tavalla, murskasitte haaveeni ja hajotitte koko elämäni.

Kuinka vihaankaan teitä kaikkia! Jokaista yksitellen ja kaikkia yhtä aikaa.

Millä oikeudella? Millä helvetin oikeudella te sen teitte? Kuka teille antoi luvan pilata toisen ihmisen, toisen lapsen elämän?

Tällaisia ajatuksia päässäni pyörii, kun mietin kiusaajiani. Vihaa, tuskaa, koettuja pelkoja ja nöyryytyksiä, tuntemuksia epäoikeudenmukaisuudesta.

"Mä haluisin ampuu ne kaikki." Joku vanha Tehosekoittimen kappale. Olen monta kertaa samaistunut tuohon lauseeseen. Minun vihani on ollut todellakin niin vahvaa, että olisin varmaan ampunut joka ikisen niistä kakaroista silloin, jos olisin jostain ampuma-aseen käsiini saanut.

Onneksi sellaiseen ei ollut koskaan mahdollisuutta. 

En kannata väkivaltaa, enkä missään nimessä hyväksy kenenkään ampumista, millään perusteilla. Mutta ihmismieli on arvaamaton ja synkkä ja myös minä, niinkuin varmasti moni muukin koulukiusattu, on joskus haaveillut, että kiusaajille tapahtuisi jotain pahaa.

Mikään ei tuo kenellekään oikeutta tuhota toisen yksilön elämää.

Opettajani oli sitä mieltä, että syy kiusatuksi joutumiseen oli yksin minussa. Hänen mielestään olin "ärsyttävä" ja "provosoiva" joten olin kai ansainnut kohtaloni.

Ilkeä narttu. En varmaan ikinä anna anteeksi tälle naiselle. Hän olisi voinut tehdä paljon, mutta ei tehnyt mitään. "Ei meidän koulussa kiusata" tuo ämmä antoi ymmärtää jopa lehtihaastattelussa. Aivan kuin kaikki olisi yhtä onnea ja auvoa vaan.

Ei, ei todellakaan. Meidän koulussa kiusattiin joka ikinen päivä. Ja tämä ihmisenkuvatus tiesi sen. Kaikki aikuiset tiesivät, mutta kukaan ei puuttunut. Ehkä se on niin, että "ärsyttävällä" tai muuten vain "oudolla" lapsella ei ole toisten mielestä lupaa kasvaa rauhassa ja turvassa.

Tosin en ole itsekään viaton. Myönnän olleeni kiusaaja myös ja se hävettää niin kovin tänä päivänä. Jos voisin, pyytäisin anteeksi häneltä, jolle olin julma. Ei se hänen vikansa ollut, ei millään tavalla. Minä itse olin syyllinen ja tulen kantamaan tätä syyllisyyttä mukanani ikuisesti.

Miksi aiheutin toiselle, viattomalle lapselle sen saman tuskan, jota itse jouduin kantamaan? Miten saatoin olla niin kylmä? Miksi en osannut asettua tämän toisen ihmisen osaan, olinhan kokenut saman?

Vastausta en tiedä tänäkään päivänä. Kai minä yritin kostaa kokemani vääryyden tai jotain. En ehkä tajunnut, että se oli kiusaamista. Enkä varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet se jättäisi tähän toiseen.

Vittu että olen ollut itsekäs paska. Minäkin. Vaikka yritin olla kiusaajieni yläpuolella, parempi kuin he. Silti olin yhtä itsekäs, yhtä ajattelematon, yhtä kostonhimoinen. Yhtä paha.

Minusta kuitenkin tuntuu, että olen rangaistukseni saanut. 

Se on tähän asti eletty elämä.

Pimeä puoleni on todella pimeä

Minussa on jokin osa, joka haluaa, että tuhoan itseni.

Jotain synkkää ja sairasta, joka haluaa ottaa kontrollin ja saada minut tekemään pahoja asioita itselleni ja toisille. Aivan kuin sisälläni olisi erillinen mieli, joka on sidoksissa ns. normaaliin mieleeni ja yrittää kaikkensa, jotta elämäni menisi piloille.

Tunnen olevani paha ja sairas. Huono ja syntinen. En tiedä, ansaitsenko elämältä mitään hyvää. Ehkä minä synnyin häiriintyneenä? Sillä häiriintynyt minä olen ja pahasti. Mieleni valtaavat niin synkät ajatukset tuon tuostakin, etten tiedä, voinko niistä ikinä edes kirjoittaa.

Kuinka paljon toivonkaan pahaa toisille ihmisille. Niille oikeasti tärkeille, lähimmille ja rakkaimmille. Kuinka haluaisinkaan satuttaa heitä ja panna heidät kärsimään tekojensa tähden. Kuinka vahingoniloinen olenkaan, jos jollain menee huonosti. Kuinka nauran ja riemuitsen salaa mielessäni toisten onnettomuuksista.

Miten minusta tuli näin ilkeä ja raadollinen? Halveksin itseäni ja toisaalta nautin näistä mustista ajatuksista, jotka valtaavat mieleni ja pumppaavat katkeraa kalkkia sisuksiini.

Viha ja katkeruus vievät mennessään pelottavan helposti. Ei saisi antaa tuumakaan periksi, ei antaa mustille ajatuksille valtaa. Pitäisi sanoa itselleen joka ikinen päivä, että ei, en suostu tähän, en suostu katkeroitumaan, en halua vihata lopun ikääni, koska menneisyys on jo tapahtunut eikä sille enää voi mitään.

Silti teen sitä, joka päivä. Tiedostan, miten pitäisi toimia, mutta toimin juuri päinvastoin. Se paha minussa on niin voimakas, niin hirvittävän suuri ja vahva. Se pirstoo hyökyaallon lailla kaiken tieltään, myös moraalin ja järkevän ajattelun. Se on jotain niin alkukantaista, ettei sille löydy sanoja.

Sitä ei voi sanoittaa, sen voi vain tuntea.

Se haluaa elää synkkyydessä ja löytää voimansa pimeydestä. Se rakastaa tuskaa ja pelkoa, se janoaa epäonnistumisia ja kuilun reunalla kulkemista. Ennen kaikkea se rakastaa kuolemaa ja haluaa minun kuolevan.

Se on osa minua ja tekee kaikkensa, että noudattaisin sen tahtoa ja vaipuisin unohduksiin.

Minun pimeä puoleni on todella pimeä.

Ja minä samaan aikaan sekä pelkään että rakastan pimeyttäni.

Ne pettävät sinut kuitenkin

Älä usko. Älä toivo. Älä luota.

Sulje silmäsi ja sydämesi maailmalta, käperry itseesi ja leiki kuollutta. Koska ne pettävät sinut kuitenkin.

Elämäni ohjenuora. Polttoraudalla kaiverrettu sydämeeni, jotta en unohtaisi, kuinka minua satutettiin. Kuinka luottamukseni rikottiin ja uskoni elämää kohtaa lyötiin palasiksi.

Vannoin itselleni, etten enää koskaan, ikinä anna sen tapahtua itselleni. Ei enää valheellisia sanoja ja tekoja, ei enää tuskaa ja pelkoa, ei enää luopumisia. Ei enää riskejä.

Mutta niin ei voi elää. Minä en voi elää loppuikääni peläten jokaikistä ihmistä, epäillen kaikkea ja kaikkia. Minä haluan avata sydämeni ja ottaa vastaan rakkautta.

Sitähän olen aina janonnut. Rakkautta ja pyyteetöntä hyväksytyksi tulemista. Mutta se pelottaa. Rakkaus ja välittäminen tekevät kipeää sellaiselle, joka ei ole tottunut niitä saamaan.

Onnellisuus pelottaa, koska sekin on itselleni tuntematon käsite. On eräs ihminen, joka ehkä haluaisi olla ystäväni, ainakin luulen niin. Saatan kyllä olla väärässäkin ja ehkä hän oikeasti inhoaa minua ja olen saanut aivan virheellisen käsityksen hänestä. Ei voi tietää. En ole koskaan osannut lukea ihmisiä, en koskaan ja siksi minua onkin satutettu lukemattomat kerrat.

Pelkään, että se tapahtuu uudelleen. Että taas minua satutetaan. Juuri kun alan uskoa ja luottaa, matto vedetään taas jalkojeni alta ja käsiini jää pelkkää tuhkaa. Niinkuin aina.

En halua maalata piruja seinille, mutta minä pelkään niin kovasti hylätyksi tulemista, että se sattuu fyysisesti. Toisaalta jokin osa minusta selvästi haluaa tulla hylätyksi, koska on jo tottunut siihen. Koska se on tuttua ja turvallista. Olenhan koko elämäni ollut yksin. Mitä siitä tulisi jos yhtäkkiä en enää olisikaan yksin?

En enää halua, että minuun sattuu ja toisaalta taas haluan, että minua satutetaan. Olen masokisti, rakastan kipua. Se on ainoa selitys tälle kaikelle.

Miksi ihminen on niin onneton, että pelkää onnen mahdollisuuttakin, silloin kun sitä hänelle tarjotaan?

En ole velkaa menneisyydelleni

Kello on 0.15 sunnuntain ja maanantain väliseä yönä. En saa unta, joten päätin tehdä jonkinlaisen postauksen.

Kuuntelin kerran töissä Kaija Koon "Vahva"-biisiä ja yllätyksekseni se nosti melkein kyyneleet silmiini. Sanat tuntuivat olevan juuri minun elämästäni.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, ettei minun ole pakko jäädä ikuisesti rypemään tähän paskaan, että mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.

Vähän ja hiljaa kerrallaan.

Jotain on lähtenyt liikkeelle sisälläni, tunnen sen. Kuin menneisyys alkaisi pikkuhiljaa, pienenpienin askelin hellittää otettaan.

Ehkä minun ei tarvitsekaan kuolla.

Ehkä en olekaan toivoton tapaus, vaikka luulin olevani.

"Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää". 

Minä en ole enää velkaa menneisyydelleni. Se on saanut minusta jo liian suuren otteen, se on pitänyt minua vankinaan kaikki nämä vuodet ja minä haluan vihdoinkin päästää siitä eroon ja alkaa elää.

Elää oikeaa elämää ja lakata kulkemasta varjoissa.

Niin paljon kuin pelkäänkin, aion kohdata menneisyyteni, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

Niin paljon kuin pimeyttä rakastankin, en halua antaa sille lopullista voittoa.

Haluan olla vahva. Haluan olla selviytyjä ja jättää vielä jonain päivänä kaiken tämän taakseni.

PMS tekee hulluksi

Etova olo. Jäi eilen Ketipinorit saamatta, kun sähköinen resepti unohtui uusia...Minulla ei ole ainoatakaan pilleriä jäljellä ja oksettaa.


En käsitä, miten saatoin olla niin huolimaton. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Muistini on mennyt pelottavan huonoksi viime vuosina. Unohtelen asioiden ja ihmisten nimiä, en muista kunnolla mitä olen tehnyt edellispäivänä, saati sitten edellisellä viikolla. Pelkään jo tuhonneeni aivoni kaikenmaailman lääkkeillä (laillisilla) joita olen joutunut vetämään vuosien mittaan. Mutta ei auta, syötävä on tai muuten ei uni tule kunnolla.

En tiedä, miten jaksan ensi viikolla töissä. Viime yönä nukuin 4 tai 5 tuntia ja sama voi hyvinkin toistua tulevana yönä. En vaan pärjää näin lyhyillä yöunilla kun töihin pitää nousta jo varttia vailla seitsemän.

Töistä puheenollen, taisin nolata itseni perjantaina duunissa aika perusteellisesti ja nyt hävettää.

Menkat olivat alkamassa ja mulla on pirun paha PMS ollut jo vuosia. Kuukautiskiertoni heittelee aika tavalla joten en taaskaan tajunnut, mitä on tapahtumassa.

Heräsin normaalisti aamulla ja olin pahalla tuulella ilman mitään varsinaista syytä. Vointi oli vielä ihan ok kävellessäni työpaikalle (se vituttaa kaikista eniten, kun bussi kiertää niin kaukaa) mutta sitten alkoi kiehua yli, kun huomasin, että paikkani oli varattu, ohjaaja häipynyt tapansa mukaan jonnekin ja en tiennyt yhtään, mihin istuisin tai mitä seuraavaksi pitäisi tehdä (työtehtävät vaihtelevat paljon)

Yritin pitää itseni kasassa, mutta suunnaton vitutukseni välittyi varmasti kaikille. Olin hetkessä kiukkuinen kuin perseelle ammuttu karhu ja hyvä, etten paiskonut tavaroita. Ensimmäisen tunnin aikana jouduin pari kertaa sulkemaan silmäni ja kokeilemaan turvapaikkaharjoitusta (kyllä, käytän sitä joskus) huolimatta siitä, että ympärillä olevat työkaverit saattoivat katsoa vinoon.

Harkitsin hetken aikaa tosissani töistä lähtöä kesken päivän kun tunsin, etten kestä eikä diapamejakaan ollut mukana (tästä lähtien aion pitää aina vähintään pari laukussa!) mutta jotenkin kestin.

Miksi pitää olla tällainen raivohullu, josta näkee jo kilometrin päähän, kun se kuuluisa paha päivä osuu kohdalle? PMS todellakin tekee minut hulluksi.

Pelkään jo tulevaa maanantaita...

Olisiko parempi unohtaa menneisyytensä?

Kävin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, kuten kerran, pari kuukaudessa olemme sopineet.

Kerroin, että tajusin vasta hiljattain, kuinka pihalla olen ollut kaikki nämä vuodet, kuinka hämmentynyt olen siitä, että vasta hetki sitten ymmärsin, kuinka koko mennyt elämäni on ollut yhtä muistojen tukahduttamista.

Kävin aikoinani läpi pitkän terapian, enkä tiedä, kuinka paljon siitä oikeasti on ollut hyötyä. Olin niin nuori sen aloittaessani, vasta 18 täyttänyt enkä ollut vielä valmis purkamaan traumojani, jotka olivat liian tuoreita ja kipeitä työstettäviksi.

Edelleen menneisyyden kipu on vahvasti läsnä, edelleen tukahdutan muistojani edes tiedostamatta sitä, mutta jollain tapaa minusta tuntuu, että nyt voisi olla aika aloittaa uusi elämänvaihe ja koittaa pala palalta eheytyä läpikäymällä edes joitain tapahtumia menneisyydestä, sikäli kuin se ylipäätään on mahdollista.

Mutta ajatus pelottaa niin helvetisti. Minusta tuntuu, etten pelkää mitään niin paljon tässä elämässä kuin menneisyyteni kohtaamista. Kaikki se tuska ja häpeä ja nöyryytys...En tiedä. En oikeasti tiedä, onko minusta siihen.

Tästä olemme puhuneet paljon sairaanhoitajani kanssa, kuinka haluaisin vihdoinkin päästä menneisyydestäni eroon ja tervehtyä henkisesti, mutta se vaatisi todellakin uskallusta mennä syvälle lapsuuteen, sinne missä traumat saivat alkunsa.

Psykoterapiassa yritimme käydä yhdessä terapeutin kanssa menneisyyttäni läpi siinä juurikaan onnistumatta. Olinkin aika yllättynyt, kun tänään sairaanhoitaja ehdotti, että "mitä jos yksinkertaisesti unohtaisit menneisyyden?"

Hänen mielestään stressaan itseäni ihan liikaa sillä, että otan paineita, että minun täytyisi saada puhuttua, kerrottua niistä tapahtumista, kerrottua siitä kiusaamisesta, jota koin, kun selvästikään en ole siihen valmis.

"Hyväksy, että menneisyydellä on sinuun tiettyjä vaikutuksia, mutta yritä samalla ymmärtää, että se on ollutta ja mennyttä ja keskity mieluummin tulevaisuuteen." Sitten hän antoi pari vinkkiä, miten voi rauhoittaa itseään kun pahat ajatukset ja olotilat valtaavat mielen. "Kuvittele itsesi veden äärelle. Kuvittele veteen puun lehti ja ajattele, että kaikki kipu ja tuska on siinä lehdessä ja se purjehtii vettä pitkin pois eikä sitä enää ole."

Ei aivan noilla sanoilla, mutta perusidea oli kuitenkin tämä. Hmm, en osaa yhtään sanoa, toimisiko tuo kohdallani, mutta ainahan voi kokeilla...

Olen kovin epävarma siitä, mitä minun tulisi tehdä menneisyydelläni. Avatako sitä enemmän vai sulkeako se kokonaan mielestä pois?

Olenhan yrittänyt puolet elämästäni unohtaa ja maksanut siitä kovan hinnan...

Ehkä puhuminen ei olekaan minulle se juttu vaan kirjoittaminen? Ehkä sanojen kautta saan tuotua tuskaani paperille ja sitä kautta oksennettua sen lopulta mielestäni pois?

Yritin selittää hoitajalle tätä "sumussa elämistä" mutta selvästikään hän ei tajunnut, mistä on kyse.

Turhauttavaa.

Suojamuurit mieleni ympärillä

Minulla on koko ajan suojamuurit mieleni ympärillä. Niin tiukasti, ettei mikään pääsisi ulos, ettei yksikään tuskallinen muisto vuotaisi läpi ja palauttaisi mieleeni sitä helvettiä, minkä keskellä jouduin elämään vuosia.

Muurit ovat aina läsnä. Kun kävelen kaupungilla, kun istun bussissa, jopa kun istun tässä koneella ja kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni suojelee minua aivan huomaamattani, niin etten useinkaan edes tunnista, mistä on kyse.

Olen yrittänyt laskea suojaustani ohimeneviksi hetkiksi ja yllätyin siitä, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Toisaalta, ihmekös tuo, kun on käyttänyt yli puolet elämästään itsensä ja muistojensa tukahduttamiseen.

Eilen kirjoitin siitä, kuinka yläastevuoteni kuluivat ikäänkuin jonkinlaisessa sumussa. En ollut täysin läsnä, olin vähän väliä muissa maailmoissa ja minulta meni koko ajan asioita ikäänkuin "ohi." Oli vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen, siihen mitä parhaillaan tapahtui. Olin omissa ajatuksissani suurimman osan aikaa. Ja silloin kun olin läsnä, mieleni täytti sokaiseva raivo, jota purin niin itseeni kuin läheisiinikin tajuamatta yhtään, miksi niin tapahtuu.

Olen tajunnut, että se oli minun ikioma defenssimekanismini, mielen oma puolustuskeino hallitsevia vihamielisiä olosuhteita kohtaan. Kuten kerroin, en muista noista ajoista paljoakaan (koska en anna itselleni lupaa muistaa) mutta se tunne minulla on, että olin jossain syvällä pääni sisällä, omassa todellisuudessani, vaikka samalla havainnoinkin ulkopuolista maailmaa normaalisti. Olin myös jatkuvasti äärettömän vihainen, mutta en osannut kertoa, että miksi.

Muistaakseni olin 12-vuotias, kun kehitin itselleni selviytymiskeinon vailla vertaa.

Olen täyttänyt mieleni erilaisilla suojaavilla "kuvilla" (joita en lähde tässä sen enempää purkamaan) ja noita kuvia pyörittelen mielessäni lähes koko valveillaoloaikani. Ne ovat auttaneet minua kestämään, ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja suojelleet minua kun kukaan muu ei sitä tehnyt, niiden ansiosta olen  todennäköisesti säästynyt täydelliseltä sekoamiselta ja ne ovat minulle rakkainta tässä elämässä, rakkaampaa kuin mikään muu.

"Kuvat" ovat mielessäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ne tuovat minulle turvaa enemmän kuin mikään muu. Tunnen itseni edes hieman vähemmän yksinäiseksi, kun voin luottaa siihen, että "kuvat" suojelevat minun herkkää sisintäni ja tukahduttavat sen osan mieleni sisällöstä, jota en kykene tuomaan tietoisuuteeni.

Kukaan ei varmaankaan ymmärrä, mistä puhun, mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Yritän vain sanoa, että tämä on ollut minun keinoni selvitä, minun pelastukseni vahingollisissa olosuhteissa ja tästä luopuminen tuntuu pelottavammalta kuin itse kuolema. Menen lähes paniikkiin heti jos mietinkin, että joutuisin luopumaan näistä "kuvista".

Jos yritän olla pienenkin hetken ilman "kuviani", minut valtaa ahdistus ja pohjaton yksinäisyyden tunne, jota on vaikea kestää. Jos ajattelen jotain "vaarallista", "kuvat" ovat hetkessä läsnä silmieni edessä ja saavat pahat muistot katoamaan.

Mikä tässä on ongelmana? Se, etten ole täysin läsnä. En havainnoi kunnolla ympäristöäni ja tämän vuoksi olen joutunut useisiin "läheltä piti"-tilanteisiin. En jaksa kiinnittää kunnolla huomiota muihin ihmisiin ja meneillään olevaan hetkeen, kun "kuvat" ovat aina silmieni edessä ja ikäänkuin sumentavat reaktiokykyni pysyvästi.

Ja tietenkin se, etten pysty kohtaamaan tuskallisia muistojani ja pääsemään niistä yli, koska "kuvat" estävät sen.

Olen ohjelmoinut itseni täydellisesti ja ovelasti. Niin ovelasti, että kesti seitsemäntoista vuotta huomata tämä ohjelmointi, joka minussa on ollut koko ajan käynnissä, mutta jota olen koko ajan pitänyt ikäänkuin normaalina.

Joku sanoi kerran, että alitajunta on tietoista mieltä paljon viisaampi ja keksii keinot selvitä, ohjelmoi yksilön toimimaan tietyllä tavalla ilman, että tämä edes tajuaa sitä.

Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.

En halua muistaa

Myönnän, että minua pelottaa. Pelottaa aivan helvetisti.

Pelkään palaamista menneeseen, muistoihini. Niihin, jotka tuntuvat liian tuskallisilta käsiteltäviksi. Eilen illalla tajusin, että minähän olen koko ajan sekä tietoisesti että tiedostamattani tukahduttanut kaiken, mitä silloin aikoinaan tapahtui. Kaikki muistot, kaikki tunteet ja ajatukset, kaikkea mahdollista olen juossut karkuun edes tajuamatta sitä.

Suurin osa lapsuudestani ja yläaste-ajoista on hämärän peitossa. On kuin paksu sumukerros leijuisi kaiken yllä ja varjostaisi kaikkea mennyttä. Mieli suojelee minua, estää minua muistamasta, tekee kaikkensa jotta en kajoaisi kiellettyyn muistiainekseen, siihen mikä pitää työntää pois mielestä keinolla millä hyvänsä.

En ymmärrä, miten näin pääsi käymään. En vieläkään ymmärrä, että miksi. Miksi en uskalla muistaa, miksi en pysty käsittelemään niitä asioita edes viidentoista vuoden jälkeen? Mikä niistä muistoista tekee niin kamalia kestää?

Tästäkö kaikki vaikeudet elämässäni johtuvat? Pieleen menneet opiskelut ja työharjoittelut, katkenneet ihmissuhteet, jatkuva tyhjyyden ja yksinjäämisen tunne... Koko tämä paska, joka on seurannut minua niin kauan kuin muistan. Tekikö kiusaaminen minusta todella tämän heikon ihmisraunion, joka tänä päivänä olen?

Haluaisin niin kovasti, että vastaus olisi kieltävä, mutta eihän se taida olla. Kai se sitten meni niin, että koulu ja kiusaajat siellä koituivat minun kohtalokseni.

Vihan voimalla olen jaksanut näinkin pitkälle. Vain ja ainoastaan laantumaton, hellittämätön viha on auttanut minua pysymään järjissäni ja nousemaan maasta kerta toisensa jälkeen. En muista, milloin ensi kertaa tunsin sitä suunnatonta raivoa, joka suonissani jylisee, mutta se on jollain tavalla koitunut pelastuksekseni.

Koska mitä minä olisin ilman vihaani? Pieni, pelokas tyttö vailla suojaa. Otollinen uhri kenen tahansa tulla ja tehdä pahaa. Minun piti oppia suojaamaan itseäni jotenkin ja viha auttoi siinä. Tosin se on myös tuhonnut paljon ja rikkonut minua toisaalta entistä enemmän.

Eniten olen tuntenut vihaa ja katkeruutta yksinäisyydestäni. Kiusaaminen olisi varmasti tehnyt vähemmän tuhoa, jos minulla olisi ollut edes joku, johon luottaa, joku joka olisi pitänyt puoliani ja ollut minua varten. Jos minulla olisi ollut yksikin oikea ystävä, niin tämä elämä olisi voinut olla aivan toisenlainen.

En ole suostunut muistamaan. Olen tapellut kynsin ja hampain menneisyyttä vastaan ja yrittänyt tukahduttaa kaiken, aivan kaiken. Tietysti on muistoja, jotka ovat kulkeneet mukanani suostumatta pyyhkiytymään pois ja satunnaisia muistoja, jotka tulevat ja menevät. Mutta suurin osa on piilossa ja kutsuttaessa valmiita tulemaan esille, näin uskon. Mutta sitä minä en halua, en mistään hinnasta.

Tämä jatkuva viha kuluttaa minut loppuun ja tekee minusta katkeran. En halua sitä. Haluaisin vapautua vihastani, koska siitä on tullut minulle enemmän taakka kuin voimavara. Mutta minusta tuntuu, että hinta on liian korkea.

Joutuisin repimään auki kaikki haavani, joista suurin osa on jo ehtinyt arpeutua. En voi tietää, mitä kaikkea mieleni syövereistä purkautuu, jos alan siihen prosessiin, jos yritän aktiivisesti muistaa. Miten se edes voisi onnistua, kun on tukahduttanut itseään ja muistojaan puolet elämästään?

Pelkään muistojani aivan liikaa. Minä en halua muistaa. Piste.

Mieluummin kuolen kuin palaan takaisin helvettiin

Yritän olla vahva ja pärjätä, selviytyä parhaani mukaan. Silti minusta tuntuu, että olen kuin tuulessa värisevä yksinäinen haavanlehti. Niin haavoittuva ja suojaton.

Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyttäni, tehnyt tilintekoa tähän astisesta elämästäni. Näen siellä aivan liikaa virheitä ja epäonnistumisia. Suurimmasta osasta voin syyttää vain itseäni ja omaa typeryyttäni. Olisi pitänyt tehdä enemmän sitä ja vähemmän tätä.

Olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikella tapaa.

Tiedän, että jossittelu on turhaa, mutta silti sorrun siihen tämän tästä. Mietin, kuinka toisin asiat voisivat olla: miten erilaista elämäni olisikaan, jos minua ei olisi kiusattu, jos minulla olisi ollut oikeita ystäviä, jos olisin asunut muualla ja ollut erilainen, kaikella tapaa parempi. Kaunis, älykäs, sopeutuvainen. Sellainen nuori, jonka toiset olisivat voineet hyväksyä joukkoonsa. Sellainen nuori, joka olisi ollut osa jotain ryhmää, eikä jäänyt ikuiseksi ulkopuoliseksi.

Olen aina ollut muukalainen toisten joukossa. Se erilainen lapsi, jota kiusattiin koulussa ja joka hylättiin yksin leikkeihinsä kun toiset lapset leikkivät keskenään.

Se "omalaatuinen" nuori, josta kukaan ei oikein pitänyt ja joka sai kokea hylkäämisen toisensa perään. Nyt minusta on tullut aikuinen, joka on henkisesti niin rikkinäinen ja haavoilla, ettei osaa luottaa enää kehenkään, koska pelkää aivan liikaa hylätyksi tulemista.

Kiusaaminen tuhosi minut.

Olen aina yrittänyt taistella tätä raastavaa totuutta vastaan. Olen kieltäytynyt hyväksymästä asiaa, koska en ole halunnut antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että he onnistuisivat pilaamaan elämäni.

Mutta näköjään ne sittenkin onnistuivat tavoitteessaan ja saivat minut rikottua.

Joka ikinen ajatus tekee kipeää, kun mietin menneisyyttä. Miten toisin kaikki olisikaan voinut mennä. Ja nyt menetettyä aikaa ei saa enää takaisin.

Yritän olla vahva ja ajatella positiivisesti mutta pelkään, ettei minusta ole selviytyjäksi. Ehkä minulla ei vain ole tarvittavia henkisiä resursseja. Ehkä olen kertakaikkiaan liian heikko ihminen.

Olen tukahduttanut lähes kaikki kiusaamismuistoni, koska pelkään, että tulisin oikeasti hulluksi, jos kajoaisin mieleni mustaan sisältöön, jossa on säilössä kaikki koettu tuska ja nöyryytys.Olenhan jo tarpeeksi epävakaa muutenkin. Pelkään, että en ihan oikeasti kestä läpikäydä sitä helvettiä, ettei minussa ole voimia palata niihin aikoihin, kun kaikki oli mustaa.

Olen käynyt tiiviissä psykoterapiassa 6 vuotta ja juttelemassa erinäisten psykologien ja sairaanhoitajan luona vielä monia vuosia varsinaisen terapian loppumisen jälkeen, mutta en ole saanut purettua tuskallisia kokemuksiani. Kai minä häpeän niin paljon sitä, mitä aikoinaan tapahtui.

Aivan kuin se kaikki olisi ollut minun syytäni. Ehkä olin niin typerä, huono ja arvoton, että ansaitsin kaiken sen paskan?

Järki sanoo, ettei se ole totta, ettei kenelläkään ollut oikeutta kiusata. Mieleni ei vain suostu uskomaan.

Minua kalvaa vahva epäilys, että olen itse ainakin jollain tapaa syyllinen siihen, mitä ne minulle tekivät. Olisiko minua muka kiusattu 9 vuotta ilman mitään syytä?

Menneisyys on täynnä tuskaa. En jaksa kantaa sitä painoa enkä suostu muistamaan. En halua muistaa mistään hinnasta. Mieluummin kuolen kuin palaan mielessäni takaisin siihen helvettiin.

Vaikka muistaminen ja kiusaamiskokemusten läpikäynti olisi ainoa asia, joka minut voi parantaa, niin ei. En pysty siihen,en vain pysty. Kadehdin heitä, jotka pystyvät. He ovat vahvoja, oikeasti.

Minä en ole.

 

Mennyttä ei saa takaisin

Haluaisin välttää katkeruuden. En vain tiedä, miten.

Haluaisin säilyttää uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu vielä minulle. Haluaisin uskoa hyvään, olla hyvä. Ja haluaisin uskoa, että maailma on pohjimmiltaan hyvä paikka ja suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.

En halua muuttua vanhaksi katkeraksi akaksi, joka vihaa kaikkea ja kaikkia

On vain niin helvetin vaikeaa luottaa, kun on menettänyt uskonsa ihmisiin ja koko tähän maailmaan. Ja uskon itseensä siinä sivussa.

Olen katkera ja vihainen niin monesta asiasta, joihin en voi itse vaikuttaa.

En jaksa luetella kaikkia niitä asioita, joiden takia olen katkeroitunut, siitä tulisi pian romaani. Totean vain, että niitä asioita on paljon ja mielestäni olen oikeutettu tuntemaan vihaa ja katkeruutta. Ja tiedostan kyllä, että katkeroituminen on myrkkyä mielelle ja sitä tulisi pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Minusta vain tuntuu, etten ole tarpeeksi vahva taistellakseni tätä tunnetta vastaan. 

Miten jaksaisinkaan taistella? Olen aina ollut yksin ja minusta tuntuu, että juuri sen takia mieleni on murtunut.

Olen taistellut yksin omat taisteluni, seissyt kuilun reunalla, yksin koko maailmaa vastaan.Ystävistäni ei ole tässä ollut juurikaan apua, sikäli kun voin heitä ystävikseni edes kutsua. Ehkä he ovat pikemminkin kavereita. Ystävä on kai sellainen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja jolle voi kertoa kaiken? Sellaista ihmissuhdetta ei minun elämässäni ole koskaan ollut.

Koulukiusaaminen. Tuhosi enemmän kuin uskallan edes itselleni myöntää. Haavat eivät varmasti umpeudu koskaan. Mennyttä ei saa takaisin, ei aikaa eikä kadotettua mielenterveyttä.

En osaa ystävystyä ihmisten kanssa, seurustelusta puhumattakaan. Ja tämähän tarkoittaa sitä, etten voi koskaan saada perhettä, jos ei ole sitä miestä, kenen kanssa perheen voisi perustaa. Yksinhuoltajaksi minusta ei olisi. Ei sen puoleen, ei minusta taida olla minkäänlaiseksi huoltajaksi kenellekään.

Eilen illalla viimeksi itkin sitä, kuinka yksin olenkaan ja surin jo etukäteen sitä tosiasiaa, että vanhenen ja kuolen yksin ja unohdettuna, ilman miestä, ilman lapsia, ilman mitään. Todella säälittävää, vai mitä?

Työkyky on ollutta ja mennyttä, tod.näk.lopullisesti. Ja vaikka se palautuisi huomenna, en lähes olemattoman työkokemuksen ja cv:n takia pääse ikinä ns. oikeisiin töihin. En siis koskaan voi saada palkkaa, josta seuraa elinikäinen köyhyys ja loppuelämä vanhassa, kuluneessa asunnossa kaupungin vuokraslummissa. 

Olen yhteiskunnan, vanhempieni ja sukulaisteni silmissä menetetty tapaus. Pohjasakkaa, jota ei pitäisi olla. Jotain josta ei haluta puhua, joka halutaan painaa piiloon. Likainen salaisuus kaapin perukoilla. Ei-toivottu henkilö. Säälittävä luuseri ja ikuinen epäonnistuja.

"Rakkaalla" lapsella on monta nimeä ja minä olen ihan itse stigmatisoinut itseni ja hokenut näitä termejä pääni sisällä loputtomiin. Koska minusta tuntuu, että ne ovat totta, että ne kuvaavat minua parhaiten. Että minusta ei koskaan tule mitään ja kaikki ajattelevat minusta yhtä paljon pahaa kuin mitä itse ajattelen itsestäni.

Olen vainoharhainen ja voin sen myöntää. Sen lisäksi, että pelkään itseäni, pelkään myös kaikkia muita. Pelkään sitä pahaa, mitä he voivat minulle tehdä ja pelkään myös sitä pahaa, mitä itse kykenisin tekemään heille.

Yksin, työtön ja sairas. Ja tätä seuraavat 30-40-50 vuotta. Kuulostaako houkuttelevalta tulevaisuudenkuvalta? Ei minustakaan. En kylläkään usko, että eläisin välttämättä edes seuraavaa kymmentä vuotta enkä ehkä haluaisikaan.

Jos asiat eivät tästä ala pikku hiljaa paranemaan niin en tiedä, kuinka kauan tätä voi kestää hajoamatta lopullisesti.

En siis haluaisi olla katkera, mutta katkeruutta vastaan taisteleminen tuntuu ylivoimaiselta.

Itsekäs juoppo veli

Nyt olen todella vihainen.

Olen vähän aikaa sitten tullut sukuloimasta ja sain taas kuulla veljestäni huonoja uutisia.

Hän oli tosiaan karannut laitoksesta ryyppämään ja lopputuloksena mies oli viety poliisin toimesta putkaan, josta hänet oli toimitettu takaisin hoitokotiin. Ei ollut ottanut tarvittavia lääkkeitä ja jalat oli lähteneet juodessa alta, eikä todellakaan ollut ensimmäinen kerta...

Veljellä on lukuisia vakavia terveysongelmia, joita en viitsi tässä mainita ja silti hän ei muuta halua tehdä kuin juoda. Olen niin raivoissani, että on vaikea saada puretuksi tätä vyyhtiä.

Veljeni on suoraan sanottuna itsekäs paska. En tiedä, onko hän aina ollut tuollainen vai onko alkoholismi sen tehnyt, mutta hän ei tunnu välittävän kenestäkään ja ainut, mikä jotain merkitsee, on pullo.

Isäni oli pariin otteeseen yrittänyt soittaa veljelleni, mutta tämä itsekäs kusipää ei tietenkään vastannut puhelimeen. Olisiko vastaaminen ollut liikaa vaadittu? Veli taatusti tietää, että me kaikki olemme hänestä huolissamme ja vanhempani varmasti kaikkein eniten. Eikä häntä tunnu liikuttavan pätkän vertaa, kuinka paljon pelkoa ja tuskaa hän välinpitämättömyydellään meille kaikille aiheuttaa.

Siitä olen eniten vihainen. Ensin veli pistää 10 vuodeksi välit totaalisesti poikki vanhempiimme ja sitten, kun nämä yrittävät varovasti lähestyä häntä niin veli ei edelleenkään halua olla missään tekemisissä.

En tiedä, mitä veljeni ja vanhempieni välillä on oikein tapahtunut menneisyydessä, mutta mielestäni veljeni käytös on kohtuutonta. Olisiko ollut liikaa vaadittu jos hän olisi edes kerran vuodessa tavannut vanhempiamme? Miksi välit piti pistää kokonaan poikki? Miksi hän ei edelleenkään ole antanut anteeksi (jotain, mitä en tiedä) ja suhtautuu noin kylmästi meihin?

En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen ja se on raskasta, kun kukaan ei suostu kertomaan, mistä on kysymys, mistä tämä kaikki sai alkunsa. En saisi tuomita, kun en tiedä asioita, mutta en voi sille mitään, että tunnen vihaa veljeni käytöksen takia.

Olen vihainen myös itselleni, kun välitän. Tunnen itseni heikoksi ihmiseksi, koska itken veljeni takia, joka ei ole koskaan ollut minulle läheinen, mutta jonka käytös silti satuttaa.

Olen varma, ettei hän välitä minusta, omasta sisarestaan, tippaakaan. Miksi minun siis pitäisi välittää hänestä? Ei kai siihen ole mitään moraalista velvoitetta. Silti en osaa kovettaa itseäni, en osaa olla välittämättä.

On hetkiä, jolloin ihan oikeasti toivon, että veljeni kuolisi ja me omaiset pääsisimme eroon kaikesta tästä paskasta.

Veli ei enää koskaan voi elää ns. normaalia elämää, vaikka pääsisikin alkoholista eroon. Hän on menettänyt aivoverenvuotojen seurauksena terveytensä ja työkykynsä lopullisesti. Hänen vammansa ovat elinikäisiä ja niille eivät lääkäritkään pysty tekemään mitään.

Olisi mielestäni armeliasta, että veljeni kärsimykset päättyisivät.

Olisi myös armeliasta meille läheisille, ettemme enää joutuisi pelkäämään tämän ihmisen puolesta ja että taistelu vihdoin loppuisi.

Olisi niin paljon helpompaa olla välittämättä...