Varjoelämää

Minusta tuntuu, että olen menettänyt kaiken.

Kaikki mahdollisuudet normaaliin elämään.

En tiedä, kuinka kestän sen... Miten tulen jaksamaan itseäni päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen kun tilanne näyttää pysyvän tällaisena loputtomiin.

Kaikki ovet, jotka vielä kymmenisen vuotta sitten näyttivät olevan avoinna, ovat sulkeutuneet yksi toisensa jälkeen ja minä olen jäänyt yksin kellumaan jonnekin nimettömään paikkaan, eräänlaiseen ei-elämään, jossa en ole täysin elävä, mutta en myöskään kuollut. Minä vain olen ja katson sivusta, kun tavalliset ihmiset elävät elämäänsä ja oma elämäni jää elämättä.

Aivan kuin minut olisi leikattu irti "normaalien" ihmisten todellisuudesta ja elämästäni muodostui eräänlainen varjoelämä, kalpea aavistus kaikesta siitä mitä joskus kauan sitten haaveilin että elämäni tulisi vielä jonain päivänä olemaan.

Minä kuljen hiljaa nurkissa ulkopuolisena, osattomana. Minä en kuulu minnekään, en kenellekään, eikä kukaan kuulu minulle. Olen niin yksin, vaikka minulla on läheisiä. He eivät voi poistaa tätä suunnatonta yksinäisyyden tunnetta, joka on sisäsyntyistä ja tuhoaa minua pala kerrallaan.

Olen menettänyt kaikki unelmani ja se tuska repii sydämeni kappaleiksi. Järkenikin luultavasti lentää pellolle ennen pitkää. Mieleni taitaa olla liian hauras ja pirstaleina jaksaakseen todellisuuden raakaa painolastia.

Tulevaisuus näyttää niin kovin mustalta. En rehellisesti sanottuna tiedä, tuleeko sitä edes olemaan.

Mitä se voisi olla, kun kaikki mahdollisuudet normaaliin elämään on menetetty?

Oli minulla vielä vuosi sitten unelmia. Uskoin silloin ihan oikeasti, että minustakin voi joskus tulla jotain. Että jopa minulla on realistiset mahdollisuudet saada työura ja opiskelupaikka, ehkä jopa parisuhde. Että kyllä tämä vielä niin sanotusti tästä lähtee.

Nyt en enää jaksa uskoa.

Hain palkkatukipaikkaa viime vuoden keväällä, koska minua oli kovasti kehuttu silloisessa työharjoittelupaikassani ja melkein lupailtiin, että tulisin saamaan sen palkkatukipaikan. Menin haastatteluun, joka sujui mielestäni hyvin, mutta vastausta jouduin odottamaan viikkokausia ja viimein sain kuulla välikäden kautta, oman työkkärityöntekijäni suusta sanan: "ei. "

Petyin. Minua ei otettukaan siihen palkkatukipaikkaan.

Eivät edes vaivautuneet minulle itselleni ilmoittamaan asiasta, vaan laittoivat työkkärin asialle. Kokemukseni tilanteesta: minulla ei ole sen vertaa arvoa ihmisenä, että minulle viitsittäisiin suoraan kertoa, mikä on tilanne. 

Silloin tajusin, että tämä oli tässä. Minä olen niin huono, etten kelpaa edes puoli-ilmaiseksi työntekijäksi. En kelpaa mihinkään muuhun kuin ilmaistöihin, kaiken maailman turhiin harjoitteluihin, joista ei makseta palkkaa ja joista potkitaan määräajan päätyttyä pihalle ja otetaan uusi ilmainen orja tilalle.

 Täytän pian 30 eikä minulla ole minkäänlaista oikeaa työuraa, ei edes ammattitutkintoa. Ei tällä CV:llä päästä ikinä palkkatöihin. Joten se siitä sitten.

Ainoa lohtuni on, että en ole yksin tässä tilanteessa. Ja aina voisi mennä huonomminkin.

Silti se sattuu niin perkeleesti, kun katsoo ystäviään, katsoo ja tajuaa, mitä kaikkea heillä on, että he ovat saaneet kaikki ne asiat, joista minä haaveilin. Jotka olisivat kuuluneet myös minulle.

Ehkä vielä jonain päivänä lakkaan välittämästä?

Persona non grata

Tänään sattui eräs ikävä tapahtuma.

Kävin töiden jälkeen kaupassa ja yllättäen näin siellä erään työkaverin, joka lopetti jokin aika sitten hommat samassa paikassa, jossa itse olen.

Tiedän, näin satavarmasti, että hän tunnisti minut. Silti tämä ihminen ei tervehtinyt, niinkuin voisi olettaa, vaan käänsi päänsä äkkiä pois, eikä ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi matkaa kadoten seuraavan hyllyn taakse.

Itselleni tuli aika paha mieli tästä.

Ei sen takia, että tuo ihminen sinänsä olisi minulle mitenkään erityisen tärkeä. En pahoittanut mieltäni hänen itsensä takia, vaan paha olo tuli siitä, kun mietin, kuinka tyypillinen hänen reaktionsa on, kun minusta on kyse.

Olen aina tuntenut itseni ei-toivotuksi henkilöksi niin kouluissa kuin työpaikoillakin. Minuun suhtaudutaan eri tavalla kuin muihin.

Esimerkiksi nykyisessä harjoittelupaikassani. Minulle ei tulla puhumaan oma-aloitteisesti koskaan mitään. Kukaan ei myöskään istu viereeni. Olen vähän kuin näkymätön kaikille.

Olen persona non grata. Ei-toivottu henkilö. Tai ainakin koen vahvasti itseni sellaiseksi.

Työkaverini on toista maata. Tuntuu joskus niin pahalta seurata sivusta, kuinka hänelle ollaan kohteliaita ja tervehditään ja tullaan juttelemaan. Häntä kohdellaan aivan eri tavalla kuin minua.

Tiedän, että mitä suurimmassa määrin tämä kahtiajako johtunee omasta käytöksestäni. Olen alusta asti inhonnut nykyistä harjoittelupaikkaani ja se varmasti näkyy minusta. Olen ollut käytökseltäni viileä ja olemukseltani suoraansanottuna vittuuntunutkin joskus.

 Silti tuntuu pahalta, että minut ignoorataan niin täydellisesti.

Kyllä minäkin haluaisin olla ystävällinen, sosiaalinen ja pidetty henkilö. Haluaisin ihan oikeasti. En valinnut itse itselleni tätä sulkeutunutta ja töykeää persoonaa. Minusta vain tuli aikojen saatossa tällainen, eikä kukaan taida tajuta todellista syytä.

Että se johtuu vuosikausien kiusaamisesta ja eristämisestä. Että sellainen muuttaa ihmistä. Ja etenkin sitä persoonaa, joka näkyy ulospäin. Ja kun tämä toistuu ja toistuu kerta toisensa jälkeen, niin usko ihmisiin alkaa hiipua ja lopulta sammuu ja sitä käpertyy itseensä, eikä jaksa olla ystävällinen kenellekään.

En ole ihmisvihaaja, en todellakaan. Mutta sellaisen kuvan minusta kai saa. Ja se on niin vitun masentavaa.

En tiedä, mitä tehdä sille. Miten voisin muuttaa omaa persoonaani helpommin lähestyttäväksi? Ja toisaalta, miksi pitäisi? Enkö ole jo taistellut itseni kanssa tarpeeksi, jotta tulisin hyväksytyksi muille?

Enkö ole ottanut henkisesti turpaani lukemattomia kertoja, kun olen halunnut tulla hyväksytyksi omana itsenäni ja minut on lyöty maahan yhä uudelleen ja uudelleen? Eikö se jo riitä? Pitääkö minun loppuikäni pyydellä anteeksi sitä, että olen tällainen? Ulospäin sulkeutunut ja jopa passiivis-aggressiivinen?

Ajatus herättää silkkaa vihaa. En halua pyydellä anteeksi keneltäkään. Haluaisin vain olla niinkuin muutkin ihmiset ja kyetä reagoimaan normaalisti asioihin.

Tosin olen jo heittänyt toivoni sen suhteen, että minusta koskaan normaalia tulisi...

Mieleni älä kiduta minua

Huono olo, ahdistaa.

Aloin taas miettimään vanhoja asioita, enkä saa unta, vaikka väsyttää. Kello on 01.30 ja jouduin äsken ottamaan toisen Ketipinorin, että saisin nukahdettua edes johonkin aikaan yöstä.

Asioita ei koskaan pitäisi miettiä yksin pimeässä illalla sängyssä maaten. Takuuvarma unenkarkottaja.

Olen huomannut, että lapsuudenaikaiset muistot ovat kipeydestään huolimatta siedettävämpiä kuin ikävuosiin 13-15 liittyvät, jolloin elin elämäni ehkäpä helvetillisintä aikaa. Se ajanjakso oli niin täynnä pimeyttä, että pelkään psyykeni oikeasti hajoavan, jos joudun kohtaamaan ne asiat uudelleen.

En halua muistaa. En halua tuntea niitä tunteita, kokea uudestaan sitä häpeää, joka kahlitsi minut tähän sisäiseen vankilaan.

Mieleni kiduttaa minua muistoilla, jotka tuottavat liikaa tuskaa. Haluaisin vain sulkea silmät, vaipua uneen ja unohtaa kaiken tapahtuneen lopullisesti.

Mutta eihän se mene niin. En voi unohtaa ja siksi olen tässä tilanteessa. Tiedostan, että nämä asiat on pakko käsitellä, tai muuten en pääse koskaan niistä irti ja loppuelämäni on pilalla (tosin taitaa se kyllä olla sitä joka tapauksessa...)

Itsemurha tuntuisi tuhat kertaa helpommalta vaihtoehdolta.

Mutta en halua kuolla (ainakaan vielä). En vain kertakaikkiaan tiedä, miten minusta on kohtaamaan ne asiat, jotka ovat tähän mennessä olleet aivan liian tuskallisia muisteltaviksi, saati käsiteltäviksi.

Palleaa alkaa puristaa heti, kun alan miettimään vuosia 1998-2000.

Elämäni pahinta aikaa.

Murrosikäni oli vaikea ja suhteet molempiin vanhempiin myrskyisät. Riitelin äitini kanssa jatkuvasti ja isän kanssa tulin toimeen vielä vähemmän. Kavereita oli tasan yksi ja hänkin siirtyi jossain vaiheessa uuteen kouluun, toiselle paikkakunnalle.

Yläaste oli minulle vankila, jossa piti pakosta lusia se kolme vuotta, joka päivä yksin ja ilman kavereita, kiusaajia peläten. Vihasin sitä paikkaa täydestä sydämestäni. Ja vihaan sitä paikkaa edelleen.

Kuristaisin itseni mieluummin kuin muistelisin vapaaehtoisesti noita vuosia. Mutta minä en teekään tätä muistamisprosessia vapaaehtoisesti, vaan pakon edessä.

Vanhat haavat pitää repiä auki, jotta ne voisivat umpeutua kunnolla.

Kaikkeni olen tehnyt unohtaakseni

Irrationaalinen kauhun tunne valtaa mieleni. Se ei sijoitu aikaan eikä paikkaan, se vain on. Kohoaa hiljaa, kuin
varkain jostain syvältä mieleni syvyyksistä ja puristaa rintakehän tiukaksi palloksi.

Voin vain hengittää, rukoilla ja odottaa että se menisi ohi. Vaikeroin ja nyyhkytän, kyyneleet vierivät pitkin kasvojani, enkä tiedä enää, mitä minussa tapahtuu.

Pelkään niin kovin, että minulta viedään pois se viimeinen suojakeino, jolla olen yrittänyt pitää itseäni kasassa kaikki nämä vuodet. En halua, en pysty, en voi luopua siitä.


Suojaavat kuvat.

Se on kaikki, mitä minulla on. Ei ole mitään, eikä ketään muuta, johon turvautua.

 Minä olen yksin.

Yksin menneisyyteni ja tämän kauhun kanssa. En ole koskaan pelännyt mitään näin paljon kuin tähän prosessiin lähtemistä. Muistamista. Ja ennen kaikkea tuntemista.

Minä en halua muistaa, en missään nimessä. En, en, en. Jos olisi jokin pakokeino, olisin turvautunut siihen jo ajat sitten. Mutta en pääse pakoon, en pääse karkuun omaa mieltäni, omaa menneisyyttäni ja näitä tunteita, jotka olivat niin kauheita, että työnsin ne piiloon, lukitsin alitajuntani ovet ja luulin olevani sinut niiden kanssa.

Se oli kaikki valhetta.

Koko tämä saatanan elämä on ollut yhtä valhetta. Pelkkää pakenemista, karkuun juoksemista, muistojen ja
tunteiden piilottamista. Kaikkeni olen tehnyt unohtaakseni ja silti menneisyys sai minut lopulta kiinni.

Pelkään, että en selviä itseni kanssa. Miten kukaan voi selvitä tällaisen kauhun kanssa järjissään?

Jos tuntisin tätä joka hetki niin sekoaisin aivan varmasti.

Olen elänyt pelon kehässä suurimman osan elämästäni. Pelännyt toisia ihmisiä, mutta ennen kaikkea itseäni. Olen niin väsynyt jatkuvaan pelkäämiseen, etten enää kertakaikkiaan jaksa.

Mieleni on ylikuormitettu pelolla, se on kuin vanha, natiseva lato, joka uhkaa sortua hetkenä minä hyvänsä. 

Olen vihainen ja katkera. Millainen minusta olisi tullut, miten eri tavalla tämä elämä olisi voinut mennä ilman kiusaamista ja syrjityksi tulemista.

Olen edelleen järkyttynyt siitä, miten voimakkaasti reagoin muistoihini.

En voi ymmärtää, miksi pelkään niin kovin. Mitä minulle oikein tapahtui silloin lapsena, mistä tämä kauhu tulee? Ei lapsuuteni ollut mitenkään erityisen traumatisoiva. Minua kiusattiin kyllä, mutta en muista, että olisin koskaan joutunut pelkäämään henkeni edestä. Eihän minua hakattu tai raiskattu. En ole kokenut niitä pahimpia kokemuksia.

Miten olen voinut unohtaa, mistä tämä tunne tulee? En pääse muistoon käsiksi, en tiedä, mitä minulle silloin tapahtui, kun tämä kauhu sai alkunsa, mutta sen on täytynyt olla traumatisoivaa.

En olisi voinut uskoa, että olen kantanut tällaista kauhua mukanani. Nyt en enää pääse sitä karkuun ja pelkään, että edessä on jotain vieläkin pahempaa.

Ja kysyn itseltäni yhä uudestaan:  kuinka syvälle olen valmis menemään? Ja mieleni vastaa:

Pohjaan asti.

Ei ole vaihtoehtoja.

En tunne itseäni, vaikka luulin tuntevani

Tämä aamu oli outo. En osaa kuvailla sitä millään muulla sanalla.

Heräsin aikaisin aamulla väsyneenä ikävän unen jäljiltä (olen alkanut nähdä painajaisia viime aikoina) ja maattuani puolisen tuntia sängyssä jaksoin nousta ylös ja alkaa tekemään aamutoimia.

Olo oli jollain tapaa turta. Katsoin itseäni vessan peilistä, katsoin silmiäni ja kasvojani, ihoani ja mietin, että kuka tuo ihminen on? "En tunne sinua, vaikka kuvittelin tuntevani. Kuka oikein olet ja mitä teet täällä? "

Tarkastelin itseäni ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Tajusin olevani samalla kertaa pieni lapsi ja teini-ikäinen aikuisen naisen ruumiissa. Koskettelin käsivarsiani ja hyväilin käsiäni ajatellen samalla: "Tällaiset kädet minulla on. Nämä ovat minun käteni." Tähän asti kaikki tuollainen on aina ollut itsestäänselvää.

Kokemus oli hämmentävä. En muista koskaan aikaisemmin tunteneeni tällä tavalla, en ole ikinä ennen epäillyt itseäni näin syvästi. Olin minä ja samalla en ollut, tarkastelin itseäni ulkopuolisena kuin jotain muukalaista.

Tämä "tila" meni ohi noin tunnin kuluessa ja muutuin jälleen omaksi itsekseni.

En ymmärrä, mikä aiheutti tuon aamuisen oudon olon. Olisiko pitkään jatkunut stressi ja menneiden kaiveleminen yhdistettynä eiliseen, äärimmäisen pahaan ahdistukseen, saanut mieleni jotenkin hetkellisesti pois raiteiltaan?

Tajusin, että saatan tulla hulluksi tässä prosessissa. Mennä psykoosiin tai jotain. Ajatus on pelottava, mutta ei minulla ole enää vaihtoehtoja. Pakko selvitä tästä, tuli mitä tuli.

En kertonut aamuisesta olostani mitään psykiatrilleni, jonka tapasin tänään. Hän suostui kirjoittamaan B-lausunnon Kelan kustantamaa kuntoutuspsykoterapiaa varten. Toivottavasti hakemus menee läpi ja pääsisin jatkamaan tätä itse aloittamaani prosessia ammattilaisen luona.

Jotain on nousemassa esiin

Jotain on tapahtumassa minulle. Jotain on nousemassa esiin, jostain syvältä sisältäni, alitajunnan hämäristä sokkeloista.

Alan taantua pienen lapsen tasolle.

Haaveilen pehmoleluista. Ostin itselleni vaaleanvihreän käärmepehmon, jota tykkään halia ja silitellä. Olen myös alkanut tuntea äärimmäisen syvää ahdistusta, joka kumpuaa kaukaa menneisyydestä, vaikka en pysty sijoittamaan tunnetta aikaan enkä paikkaan.

Sain eilen illalla hysteerisen itkukohtauksen, jota ennen koin hyvin voimakasta ahdistusta, valtavaa turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Itkin kuin pieni lapsi 5 minuuttia ja sitten se loppui. Ahdistus väheni hieman, vaikka sitä jäi runsain mitoin jäljelle. En muista koskaan ennen itkeneeni tuolla tavalla, suurta hätää ja
turvattomuutta tuntien. Tätäkö on se paljonpuhuttu regressio?

Tuntuu, että huolella rakennetut puolustusmekanismini alkavat rakoilla. Henkiset suojamuurini murtuvat yksi kerrallaan ja se herättää minussa sanoinkuvaamatonta kauhua, pienen lapsen kauhua ja syvää ahdistusta.

Ja mietin: minulle on täytynyt tapahtua jotain kamalaa lapsena. Muuten en kai oireilisi tällä tavalla?

Olen varma, että kyse ei ole mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaan tämä tuska liittyy jollain tavalla kiusaamiskokemuksiini tai vanhempieni minua kohtaan osoittamaan väkivaltaan.

Tiesin, että tämä prosessi ei tulisi olemaan helppo, mutta olen silti järkyttynyt siitä, kuinka olen alkanut oireilla näin rajusti jo näin varhaisessa vaiheessa. Vastahan vähän aikaa sitten tajusin, että olen pahasti traumatisoitunut...

Murenen pala palalta

Kuolen. Tulen hulluksi. Kuolen. Tulen hulluksi. Jne jne...

Ajatukset takovat päässäni, moukaroivat minua painollaan. En tunne olevani toimintakykyinen tällä hetkellä.

En mennyt tänään töihin, vaan lintsasin hyvällä omallatunnolla. Olo on niin väsynyt, kyllästynyt, masentunut, saamaton ja epätoivoinen.

Mietin taas itseni tappamista. Tuntuu, että voimat alkavat olla lopussa. Pelkään, etten selviä ikinä täysjärkisenä, että tulen oikeasti hulluksi kun joudun miettimään menneisyyttäni. Ahdistus on taas niin käsinkosketeltavaa...

En minä ole itseäni tappamassa, ainakaan vielä, mutta täytyy myöntää, että ajatus houkuttelee jälleen. Täytän pian 30 ja elämäni on ollut yhtä alamäkeä. En tiedä, kuinka kauan tällaista voi jaksaa, jos mikään ei muutu ja minusta tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään koskaan muutu, kaikki on aina tätä samaa paskaa ja minä olen niin kurkkuani myöten täynnä, että pelkään välillä, että päässäni joskus naksahtaa ja teen jotain lopullista, kuten hyppään junan alle.

29 vuotta pelkkää epäonnistumista.

Miten voinkin olla näin surkea tapaus? Miten elämä voi mennä näin totaalisesti pieleen? Miksi minulta viedään aina kaikki? Kohta en enää kestä, tunnen että pääni alkaa olla hajoamispisteessä. Minä murenen pala palalta ja katoan jonnekin sairaan mieleni sokkeloihin, enkä ikinä tule löytämään tietä sieltä ulos.

Jotkut hetket ovat niin mustia, ettei toivoa näy.

Tuska kasvaa kasvamistaan, tuska siitä, että olen niin totaalisen yksin  ja onneton ja samaan aikaan läsnä on suunnaton pelko, että näin on oleva aina ja ikuisesti. En kestä ajatusta, että tulevaisuuteni on yhtä kauhea. En kestä, jos tämä tuska ei mene koskaan pois. En jaksa uskoa, että niin voisi käydä minulle. Menetänhän aina kaiken minulle tärkeän.

Ei parisuhdetta, ei perhettä. Ei koskaan, ei minulle.

Ei näin hullu ihminen voi ikinä perustaa perhettä. En kestäisi lapsia, eikä kukaan varmasti kestäisi minua, kun olen niin ailahtelevainen, aina menossa äärilaidasta toiseen. En itsekään kestä itseäni.

Pelkään jatkuvasti, että tapan tai satutan muuten seurustelukumppaniani, jos joskus sellaisen saisin. Kun saan niin äärettömän pahoja raivokohtauksia, että kontrolli menee täysin. Silloin lähelläni ei ole turvallista olla ja tiedän, että saattaisin tehdä jotain peruuttamatonta joko itselleni tai toiselle.

Olen varma, että tämä menneisyyden muisteleminen tappaa minut vielä, mutta miten voisin enää perääntyä?

Taidan olla mennyttä joka tapauksessa.

Tämä yhteiskunta on minulle velkaa

Riehuin taas tänään kunnolla.

Paiskoin kännykkää lattialle, hakkasin itseäni käsiin ja jalkoihin, purin molempiin käsivarsiin kipeät
hampaanjäljet. Sydän hakkaa vieläkin täynnä tukahdutettua raivoa ja olo on oikeasti sellainen, että
tekisi mieli kuristaa joku...

Koko viikonloppu on mennyt päin persettä ja se johtuu perjantaista.

Jouduin käymään ammatinvalintapsykologin luona, jota en viitsinyt perua, kun aikoja on niin harvoin. Ei olisi yhtään kiinnostanut mennä, koska mielestäni siitä ei ole tähän asti ollut mitään hyötyä (työkkärin toimenpiteistähän tunnetusti harvoin on) mutta menin kuitenkin. Ja päivä, tai oikeastaan koko viikonloppu menikin sen seurauksena sitten pilalle.

Ammatinvalintapsykologini oli tilannut minun suostumuksellani neuropsykologisen kuntoutustutkimuslausunnon psykiatrian poliklinikalta, jossa minut testattiin kattavasti v. 2013. Nyt jälkeenpäin kaduttaa, että annoin luvan, koska kyseisessä lausunnossa minusta saa todella sairaan ja häiriintyneen kuvan.

Lausunnossa kerrotaan mm. itsetuhoisuudestani sekä läpi elämän kestäneestä aggressiotaipumuksesta ( esim. se, kun kerran koulussa kävin toiseen oppilaaseen käsiksi) ja muutenkin perhetaustastani niin arkaluontoisia asioita, että nyt harmittaa, kun ne ovat kenen tahansa työvoimavirkailijan nähtävillä...

Tunnen, että maineeni on tahriintunut lopullisesti ja nyt kaikki työkkärissä pitävät minua aivan varmasti sekopäänä ja muutenkin toivottomana tapauksena. Niillä on jopa uusimmat psykiatrin kirjoittamat B-lausunnot, joissa terveydentilaani kuvaillaan hyvin yksityiskohtaisesti.

Tuntui nöyryyttävältä, kun ammatinvalintapsykologi kyseli minulta kaikenlaisia henkilökohtaisia asioita, kuten olenko ollut viimeaikoina itsetuhoinen ja miten hallitsen aggressiivisia taipumuksiani nykyään. Olisi tehnyt mieli käskeä sitä tukkimaan turpansa, etteivät ne tiedot kuulu hänelle millään tavalla, mutta tietenkään en voinut sanoa mitään sellaista, joten tyydyin mumisemaan jotain ympäripyöreää ja sanoin, etten halua puhua sairaalaan joutumisestani, mitä tämä nainen yritti kovasti ottaa esille tapaamisemme aikana.

Olen niin kyllästynyt jauhamaan paskaa eri tahojen kanssa, jotka esittävät myötätuntoista ja kyselevät muka kiinnostuneena, miten minulla menee, vaikka heitä ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Olen heidän silmissään varmasti toivoton tapaus (olenhan sitä myös omissa silmissäni), josta ei koskaan tule
yhteiskuntakelpoista työtä tekevää ja veroja maksavaa kunnon kansalaista.

Miksi minua edes yritetään kuntouttaa, kun en koskaan kuitenkaan pääse työelämään, vaikka tervehtyisin heti huomenna? Laittaisivat vaan suoraan eläkkeelle. Ei tällaisesta sekopäästä koskaan tule normaalia.

Olen menettänyt uskoni paranemiseen. Olen myös menettänyt uskoni tähän järjestelmään, jossa me elämme.

Tuntuu, ettei minun kaltaisellani ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Tämä yhteiskunta on nuorten, kauniiden, terveiden, sosiaalisten menestyjien yhteiskunta. Henkisesti sairaat eivät siihen kuulu. Meidän paikkamme on marginaalissa, niinkuin on aina ollut.

Olen luopunut siitä toivosta, että voisin joskus elää normaalia elämää. Ehkä kohtalonani on vain olla sairas?

Elättäköön yhteiskunta minut ja muut kaltaiseni.

Koulu ja kiusaajat siellä rikkoivat minut, tekivät minusta häiriintyneen. He selvisivät ehjin nahoin, he menestyivät koulussa ja pääsivät opiskelemaan ja saivat oikeita töitä ja perheen ja ystäviä, kun taas minut on näköjään tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen.

Ainoa lohtuni on, kun kuvittelen, kuinka nämä entiset kiusaajani  raatavat uraputkessa, taiteillen perheen ja työn ristipaineessa kun taas minä vedän lonkkaa kotona ja nostan sossusta rahaa joka kuukausi.

Tämä yhteiskunta on minulle ikuisesti velkaa tuhotusta mielenterveydestä.

Liian helppo satuttaa

Olen hakemassa Kelan kustantamaa kuntoutuspsykoterapiaa.

En todellakaan tiedä, tuleeko hakemukseni menemään läpi. Toisaalta toivon, että se ei menisi, toisaalta taas haluaisin hyödyntää vielä tämän mahdollisuuden, jos yhteiskunta sen on minulle valmis tarjoamaan.

Sekä psykiatrinen sairaanhoitaja, että ammatinvalintapsykologi suosittelivat molemmat minulle terapiaan hakeutumista. Heidän silmissään taidan olla aika lailla häiriintynyt tapaus...

Soitin tänään sekä sossuun, että hammaslääkärin ajanvaraukseen ja tarvitsin 4 Diapamia, että ylipäätään uskalsin tarttua luuriin. Vihaan soittamista virastoihin/lääkärille/ihan mihin tahansa. Tähänkin jouduin keräämään monta viikkoa rohkeutta, että uskalsin ottaa edellä mainittuihin tahoihin yhteyttä ja sain kerrottua asiani.

Nyt on helpottunut olo. Samaan aikaan kuitenkin pelottaa.

Pelkään niin paljon sitä, kun joudun itse etsimään itselleni terapeutin ja maksamaan myös itse siitä aiheutuvat kustannukset (näitä käyntejä Kela ei korvaa). En tiedä, onko minulla varaa siihen. Ja entä jos en löydäkään sopivaa? Tai joudun ravaamaan monella eri terapeutilla ennenkuin löytyy joku, jonka kanssa kemiat kohtaavat?

Olen niin täynnä pelkoa, että prosessi ahdistaa tosi paljon jo näin etukäteen. Taas on tavattava uusia ihmisiä ja kerrottava heille samat jutut, mistä olen avautunut jo niin moneen kertaan eri tahojen ammattilaisille.

Jaksanko sitä? Olenko oikeasti valmis siihen? En tiedä, en todellakaan tiedä.

Ja olisiko siitä oikeasti edes hyötyä? Entä jos en pysty avautumaan kiusaamiskokemuksistani kenellekään?

Kirjoittaminen auttaa, mutta kuitenkin tuntuisi parhaimmalta vaihtoehdolta kertoa nämä kokemukset toiselle ihmiselle. Mutta en tiedä...Kun on tukahduttanut tunteitaan ja muistojaan näin kauan, onko niitä kaikkia edes mahdollista saada esiin?

Tänäänkin olen itkenyt sitä, millaisessa umpisolmussa elämäni on. Miksi sen kaiken piti tapahtua, miksi sen piti ajaa minut tähän pisteeseen, lähelle hulluuden reunaa?

Minua on liian helppo satuttaa.

Vihaan tätä piirrettä itsessäni, tätä sairaalloista herkkyyttä, joka on ajanut minut reunan yli monta kertaa.

Joskus en vaan jaksaisi elää itseni kanssa.

Ne onnistuivat rikkomaan minut sittenkin

En vieläkään tajua, mitä on todella tapahtunut.

En voi vieläkään täysin käsittää, mitä minulle on tehty. Että kiusaaminen todella tuhosi elämäni. En haluaisi myöntää sitä itselleni. Oloni on edelleen hieman epäuskoinen.

Kun on viisitoista vuotta vakuutellut itselleen valheellisesti, että oikeasti minuun ei jäänyt traumoja niiltä
ajoilta niin mieli lopulta uskoo sen valheen, eikä enää ymmärrä, mikä on totta ja mikä illuusiota. Tuskallinen totuus on se, että kiusaamisella ja porukoista eristämisellä oli vaikutusta ja kyllä, minä todella traumautisoiduin niiden vuosien aikana.

 Minua on satutettu¨niin pahasti, minun luottamukseni toisia ihmisiä ja maailman hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan rikottiin ja minä ihan oikeasti menin rikki kaikista niistä sanoista ja jatkuvista hylkäämisistä.

Totuus oli liian tuskallinen ääneen lausuttavaksi tai edes hiljaa itselleen myönnettäväksi. En koskaan olisi halunnut antaa niille kusipäille sitä nautintoa, että myöntäisin itselleni, että he onnistuivat tavoitteessaan. Että ne onnistuivat rikkomaan minut sittenkin.

Koska minähän en suostuisi menemään rikki heidän käsissään, perkele. Minä olisin vahvempi heitä ja nousisin heidän yläpuolelleen. En suostuisi olemaan uhri, en suostuisi myöntämään tapahtunutta vahinkoa. Enkä ymmärtänyt, että tällä tosiasioiden kieltämisellä sidoin menneisyyden ja näiden ihmisten muiston itseeni ja varmistin, että menneisyyden tuska ja torjutut tunteet hallitsisivat minua jatkossakin.

Tukahdutettu tunne ei ole käsitelty tunne, eikä se häviä kieltämällä. Minä en halunnut uskoa tähän vaan päätin tietoisesti unohtaa kaiken ja jatkaa eteenpäin. Onnistuihan sen jotenkuten, aina edelliseen vuoteen asti.

Kunnes lopulta ymmärsin, että näin ei voi elää. En jaksa kantaa tätä helvetillistä taakkaa, joka painaa harteillani kuin betonisäkki. En voi, en kestä, en jaksa.

Voimani ovat lopussa. On pakko palata menneisyyteen vielä kerran ja käytävä läpi ne kammottavat kokemukset ja tunteet, jotta minulla voisi olla minkäänlaista tulevaisuutta.

En halua loppuikääni elää menneisyyden sanelemaa elämää. Minun tarvitsee eheytyä, koska muuten en tule jaksamaan tätä elämää ja joku päivä menisin ja tappaisin itseni ihan oikeasti.

Valittavana vain huonoja vaihtoehtoja

Ahdistaa taas niin pirusti huominen työharjoitteluun meno.

Joka hemmetin ilta tulee se sama tuskainen olo, kun tietää, että seuraavana aamuna täytyy mennä työpaikalle.

Teen ns. töitä vain kahtena päivänä viikossa, mutta silti ne illat ovat vaikeita, kun aamulla on mentävä ja tekisi mieli vain jäädä pois jonkun tekosyyn varjolla.

Ilmapiiri minua kai eniten ahdistaa ja ne ihmiset siellä. Jo tutustumiskäynnillä tiesin, että tulen inhoamaan kyseistä paikkaa ja joka ikinen viikko toivon, että voisin lopettaa, mutta se ei ole vaihtoehto.

Työkkäristä sanottiin suoraan, että mitään muuta minulle ei ole enää tarjota (olen siis virallisesti niiden kirjoissa "toivoton tapaus") ja jos lopetan tuolla niin muutakaan paikkaa en saa. Joten kituuttelen päivä kerrallaan ja toivon, että jospa huominen olisi edes vähän helpompi.

Nukkuminen kärsii, koska jännitän varsinkin näin sunnuntai-iltaisin alkavaa "työviikkoa" niin kovasti, etten pysty menemään ajoissa nukkumaan ja herään aina rättiväsyneenä. Luojan kiitos, että töitä ei ole se normi 5 päivää viikossa...Olisin saanut hermoromahduksen ja jättänyt harjoittelun siinä tapauksessa kesken jo alkumetreillä.

Tämä ilta-ahdistus tuo liian hyvin mieleen varsinkin yläkouluajat, kun joka ikinen ilta pelotti jo etukäteen seuraava koulupäivä. Etenkin sunnuntait olivat vaikeita, koska taas oli uusi loputon viikko edessä sitä helvettiä. Kiusaamista ja ulkopuolelle jäämistä.

Minua ei ole kiusattu enää viiteentoista vuoteen, mutta jonkinlainen sisäinen ohjelmointi jäi automaattisesti päälle. Se aktivoituu aina, kun tiedossa on epämiellyttäviä tilanteita ja/tai tuntemattomien ihmisten kohtaamista. Odotan ja pelkään alitajuisesti, että minulle tehdään pahaa, vaikka järki hokee, että se oli menneisyyttä ja nyt on nyt eikä kukaan enää halua satuttaa minua.

Järki ymmärtää tosiasiat, mutta sydän ei suostu uskomaan. Se on jäänyt kiinni menneisyyteen tiukemmin kuin uskoinkaan.

En oikein kestä huonoa työilmapiiriä. Mutta tuntuu, etten pääse sitä pakoonkaan ja on pakko vain purra hammasta ja jaksaa, vaikka tekisi mieli kirkua, että ei enää yhtäkään päivää tässä paskapaikassa.

Toisaalta, minulla on yksi mukava työkaveri ja hänen ansiostaan olen jaksanut näinkin pitkään. Mutta hänen sopimuksensa loppuu pian ja sitten jään aivan yksin.

Muiden työkavereiden kanssa en juurikaan edes puhu. En osaa ottaa kontaktia näihin ihmisiin ja etenkin miespuoliset työkaverit nostavat pulssini ennätyskorkeisiin lukemiin. Olenhan aina pelännyt miehiä ja tuolla se tunne vain korostuu.

Vaikka inhoan sydämeni pohjasta tuota paikkaa niin silti minun täytyy myöntää, että sillä on hyvätkin puolensa. Saanpahan itseni liikkeelle ja näen ihmisiä edes kahdesti viikossa. Ilman harjoittelua en ehkä jaksaisi sosialisoida tätäkään vähää ja hautautuisin sängyn pohjalle masentumaan entistä enemmän.

Kun valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja, niin täytyy valita se vähemmän huono. En vain tiedä, kauanko mieleni jaksaa tätä ainaista jännittämistä...