Oikea identiteettini

Jokin on muuttunut. Minussa, syvällä sisimmässäni. Olen ottanut askeleen eteenpäin, vihdoinkin kaikkien niiden yksi eteen, kaksi taakse-vaiheiden jälkeen.

En vieläkään ole onnellinen, mutta minussa on herännyt toivo, että ehkä jonain päivänä sellainenkin skenaario on mahdollinen? Että elämä ei olisikaan loputonta kärsimystä alusta loppuun, vaan minäkin voisin olla henkisesti vapaa ja oma itseni, paeta näistä kahleista, jotka ovat roikkuneet minussa iäisyyden.

En uskalla unelmoida suuria, olenhan tottunut siihen, että harvoin ne unelmat minun kohdallani toteutuvat. Mutta ehkä, ehkä minun elämässäni voisi olla sijaa myös valolle kaiken tämän pimeyden jälkeen?

Kun ystäväni tekivät minulle viime kuussa sen paskatempun, että peruivat kaikki yksitellen yöpymisen luonani, tajusin vihdoin lopullisesti sen totuuden, että minä olen yksin. Ei minulla ole todellisia ystäviä, ei ole koskaan ollutkaan. Olen yksinäinen susi, olen erilainen ja outo. Olen aina ollut sellainen.

Joukosta poikkeava yksilö. Se, jonka seuraa ei haluta, se jota karsastetaan. Se, joka ei oikeasti merkitse kenellekään mitään. Minä olen ja tulen ikuisesti olemaan se, joka ei kuulu minnekään.

Enää se ei kuitenkaan ahdista kuten ennen. Minä en tästä muutu, olen mikä olen.

Jos osakseni koituu sen takia ikuinen yksinäisyys, olkoon niin. Minä en voi muuttua, en osaa muuttua, en jaksa enää teeskennellä ja yrittää vimmaisesti olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olen. Jos en kelpaa tällaisena, niin unohtakaa minut sitten.

Ns. ystävieni teko sai minut miettimään, ymmärtämään ja vihdoin päästämään irti. En tule koskaan kelpaamaan heille oikeasti tällaisena, en voi ikinä saavuttaa niiden ihmisten täyttä hyväksyntää, koska minä en oikeasti kuulu heidän joukkoonsa. Se on sanaton totuus, josta kukaan ei puhu, mutta jonka kaikki aistivat.

Tämä asia tulee aina olemaan välissämme ja estää todellisen yhteyden saavuttamisen välillämme. En siis tässä elämässä voi koskaan olla niinkuin he ovat. Joten miksi en vihdoinkin olisi se mikä oikeasti olen, oma itseni?

Olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta valheellista elämää. Olen ollut epärehellinen itselleni ja kaikille muille, olen yrittänyt elää jonkun toisen elämää, teeskennellyt, että voin olla samanlainen kuin ystäväni, että en oikeastaan olekaan erilainen, että erilaisuuteni on vain kuviteltua ja että jos oikein kovasti yritän, jos vain yritän kaikkeni, niin joku päivä minä vielä sovin heidän joukkoonsa. Oikeasti.

Mutta sitä päivää ei tule, ei koskaan ja on ihan ookoo myöntää se, sanoa tämä kipeä totuus ääneen. Minä olin erilainen, olen erilainen ja tulen aina olemaan erilainen. Tottakai se sattuu, mutta olen tottunut kestämään henkistä kipua.

OIen ihmetellyt kaikki nämä vuodet, miksi olen voinut niin huonosti. Miksi minulla on koko ajan ollut sellainen olo, että jotain puuttuu, jotain minussa on vinksallaan, mutta en vain ole tajunnut, mikä.

Nyt luulen ainakin osittain ymmärtäväni. Olen voinut niin helvetin huonosti, koska en ole saanut koskaan todella olla oma itseni, olla oikeasti hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni. Olen hengannut vääränlaisessa seurassa, vääränlaisten ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka eivät koskaan voi hyväksyä minua todella.

Minä rakastan ystäviäni ja tiedän, että hekin välittävät minusta omalla tavallaan, mutta karu totuus on, että heidän seurassaan voin huonosti. Koska koen ikuisesti jääväni ulkopuolelle. Heillä on keskenään erityinen side, heillä on tietynlainen yhteys, he ovat osa kokonaisuutta, jota minä en koskaan voi olla.

Heillä tuntuu olevan omat juttunsa, joista minä jään ulkopuolelle. He ovat synnynnäisesti samanlaisia, minä taas olen synnynnäisesti erilainen. En kuulu heidän joukkoonsa. Kuinka paljon olenkaan yrittänyt, mutta enää en jaksa yrittää. En vain kertakaikkiaan pysty siihen.

En kykene enää valehtelemaan itselleni. Kipu on vahvistunut minussa koko ajan kun olen hakannut päätäni seinään ja yrittänyt tukahduttaa sisäisen minäni alistaen sen ulkopuolelta tuleville vaatimuksille.

Nyt se on perkele loppu. Minä en enää teeskentele kenenkään takia. Olen kyllästynyt nielemään sitä paskaa, olen kurkkuani myöten täynnä tätä valheellista minuutta, jonka alttarille olen lähestulkoon uhrannut mielenterveyteni.

Enää en koskaan, ikinä uhraa itseäni kenenkään takia. Hyväksynnän haku loppuu tähän. On tullut aika
riisua tämä valheellinen naamio ja olla vihdoin sitä, mitä olen aina salaisesti kokenut olevani, mutta jota en ole uskaltanut hylkäämisen pelossa tuoda esiin.

Oikealta identiteetiltäni olen jotain goottitytön ja rokkaripimun väliltä. Rakastan korsetteja, korkeita korkoja, violettia huulipunaa, mustaa pitsiä ja shokkivärejä hiuksissa.

Oikeassa elämässä pukeudun kuin kuka tahansa tavis. Kadulla minua ei katsota koskaan kahta kertaa. Tyylini on helvetin tylsä ja arkinen. Hukun harmaaseen massaan, vaikka en todellakaan koe olevani osa tuota massaa.

Kun oma ulkonäkö ei millään tavalla heijasta omaa sisintä, olo on aika ristiriitainen. Ei tunne itseään eheäksi, vaan koko ajan ikäänkuin puuttuu jotain.

Olen arka ja haluan piiloutua toisten katseilta. Toisaalta taas haluaisin olla oma itseni ja pukeutua niihin korsetteihin, joita salaa himoitsen.

Sitten alan miettimään, onko se kuitenkin typerää ja lapsellista. Olenko jo liian vanha? Minähän täytän ensi vuonna pyöreät 30 vuotta (mikä vitsi...) Näyttäisinkö vain säälittävältä ikiteiniltä etsimässä omaa kadotettua nuoruutta?

Haluaisin myös lävistyksiä. Mutta sitten mietin, mitä isäni sanoisi, hän kun ei voi sietää kyseisiä koristuksia ja sanoisi varmasti jotain ilkeää. Ja mitä kaikki muut sanoisivat?

Ongelmani on se, että mietin aina, mitä muut sanovat. Yritän oppia pois tästä ajattelutavasta, mikä ei todellakaan tule olemaan helppoa...

Olen päättänyt pikkuhiljaa, rahatilanteen mukaan, uudistaa tyyliäni. Huutonetistä ja H&M:n alesta olen ostanut jo pari korsettia ja mustan pitsimekon.

Ehkä jo ensi vuonna uskaltaudun myös käyttämään niitä?

Olen tainnut vihdoinkin löytää sen osan itseäni, joka on ollut kauan kadoksissa...

PS. Työharjoittelu alkaa ensi maanantaina. EVVK mutta katotaan nyt, mitä siitä tulee.