Olen yrittänyt vältellä viilltelyä, koska siitä jää arpia, joten sen sijaan hakkaan ja puren itseäni. Aivan vitun sairastahan se on, mutta minulla ei ole muita toimivia selviytymiskeinoja sen vihan ja tuskan kanssa, joka iskee kuin pyörremyrsky ja kaataa minut henkisesti maahan voimallaan.
Olo on ihan vitun sekava ja pelkäänpä, etten ole kovin kaukana hysteriasta. Välillä naurattaa ihan hillittömästi ja samaan aikaan itkettää.
Nauran ja itken sitä, kuinka vitun sairas tämä maailma on. Kuinka vitun sairaita kaikki me ihmiset olemme. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta jollain tavalla me kaikki olemme hulluja. Ei kai maailma olisi muuten tällainen paskapaikka?
Keskivaikea jakso masennuksessani taitaa taas olla menossa. Itsetuhoiset ajatukset alkavat pyöriä mielessä tiheämmin ja olen itkenyt tässä kuussa enemmän kuin koko menneen kesän aikana yhteensä.
Päällimmäisenä mielessä on kaiken turhuus. Miksi yrittää, miksi vaivautua? En jaksa enää, en vain jaksa enää tätä taistelua. Minusta on imetty voimat tässä elämän mankelissa. En jaksa enää vaivautua, koska elämä on ikuisesti tätä samaa paskaa enemmän ja vähemmän.
Olen kerta kaikkiaan kyllästynyt koko ajan yrittämään ja yrittämään vielä enemmän, yrittämään hampaat irvessä ja oman hyvinvointini uhraten, vain jotta saisin taas lisää paskaa niskaani.
Äiti soitti tänään ja kyseli kuulumisia. Helvetin huono idea äidin puolelta. Yritin pysyä tyynenä ja ajattelin etukäteen, etten vuodata äidille tätä kaikkea paskaa, ettei hänen tarvitse tietää, miten kurjaa minulla on siellä harjoittelussa, mutta totta kai epävakaassa mielentilassani kerroin ja kiroilin samalla, miten paska koko työelämän systeemi on.
Että toiset laitetaan tekemään töitä ilmaiseksi ja kukaan ei arvosta sitä työpanosta tippaakaan, saati sinua työntekijänä tai ihmisenä. Olet vain yksi ilmainen orja lisää tämän paskasysteemin rattaissa. Et kelpaa minnekään, kukaan ei oikeasti halua sinua. Olet työelämän paarialuokkaa ja sen saat tuntea nahoissasi.
Kaiken lisäksi saat jatkuvasti kuulla joka puolelta, kuinka olet vain laiska paska ja arvoton yhteiskunnan elätti. Loinen, jonka pitäisi mennä töihin.
Kukaan ei tunnu ottavan huomioon, että sinä teet jo töitä, mutta siitä ei vain makseta palkkaa. Joten se on ilmeisesti täysin arvotonta ja yhtä tyhjän kanssa.
Minä teen valmiíksi tuotteita, jotka menevät myyntiin, jotka joku ostaa ja joiden avulla joku saa voittoa, mutta minä en saa siitä mitään, en niin vittu mitään. Pelkän työmarkkinatuen ja ylläpitokorvauksen, joka on melkein sama kuin makaisi himassa tekemättä yhtään mitään.
Vituttaa, etten saa minkäänlaista arvostusta osakseni. Vituttaa, kun työni on niin yksinkertaista, ettei se vaadi mitään. Vituttaa, että olen käynyt lukion ja oikeasti panostanut koulutukseeni, sikäli kuin olen siihen kulloinkin kyennyt, eikä siitä ole jäänyt käteen mitään. Ei niin vittu mitään.
Kaikki turhaa, kaikki yhtä tyhjän kanssa. Lopputulos on, etten kelpaa mihinkään muualle kuin johonkin saatanan työpajaan askartelemaan jotain vitun koristeita, jota voisi aivan hyvin tehdä pelkällä peruskoulupohjalla.
Okei, ymmärrän kyllä, että toisille tuo voi olla hyväkin paikka ja ehkä joku jopa hyötyy siitä jotenkin, mutta itselleni tulee lähinnä sellainen olo, että yhteiskunta potkii naamaan.
Minä yritin.Yritin todella parhaani, yritin kaikkeni. Mutta se ei vain riittänyt. Ei minun säälittävä, heikko panokseni riitä tässä yhteiskunnassa, joka vaatii koko ajan kaikilta yhä enemmän. Pitäisi olla kaunis, hoikka, älykäs, sosiaalinen, omata hyvät vuorovaikutustaidot ja suhteet sekä olla nopea oppimaan.
Minä en ole mitään edellämainituista. Ilman itsesäälin häivääkään voin sanoa aivan rehellisesti, että olen ruma (tästä olen saanut kuulla monta kertaa), tyhmä, epäsosiaalinen, hidas oppimaan, surkeilla vuorovaikutustaidoilla ja olemattomilla suhteilla varustettu nainen, joka ei ole koskaan kelvannut tälle maailmalle missään muodossa.
Toisin sanoen, minulla ei taida olla tulevaisuutta. Ei ainakaan työelämässä. Eikä kai missään muussakaan elämässä. Tai siis: missä vitun elämässä? Eihän minulla ole mitään oikeaa elämää, ei ole koskaan ollutkaan. Pelkkää tuskaa, pelkoa ja hulluutta tähän päivään asti.
Aivan kuin elämäni olisi ohjelmoitu menemään päin helvettiä.
Ensin jouduin pelkäämään 9 vuotta koulussa ja sitten sain lisää syitä pelätä kun kokeilin, millaista työelämässä on. Tapasin vain lisää kusipäitä, lisää selkään puukottavia ihmisiä. Ja kun lopulta uskaltauduin vuosien jälkeen kokeilemaan jälleen opiskelua, ensimmäinen koulu ajoi minut uuteen masennukseen ja toinen koulu (tai oikeastaan eräs ihminen sieltä koulusta) suljetulle osastolle.
En siis enää jaksa uskoa yrittämisen ihmeelliseen voimaan. Johan sitä on kokeiltu jo niin monta kertaa, ilman tuloksia.
Edellisen työharjoittelun sain läpi ja sitä voi kyllä pitää jonkinlaisena saavutuksena, mutta ei siitäkään ole ollut mitään hyötyä. Eivät edes ole vaivautuneet lähettämään minulle harjoittelutodistusta, vaikka tämän kokeilun loppumisesta on jo 6 (!!!) kuukautta ja työkkäriä on pariinkin otteeseen informoitu asiasta.
Joten haluan vain sanoa tämän: Haista vittu, yhteiskunta.
Minut pakotettiin kouluun yhdeksäksi vuodeksi altistumaan päivittäiselle kiusaamiselle ja tässä on sitten tulos.
Sairas yksilö, joka ei kykene tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.
Yksi menoerä lisää yhteiskunnalle. Yksi syrjäytynyt nuori (ok, ei edes enää nuori...) lisää rumentamassa tilastoja. Yksi sekopää lisää tässä loputtomassa sekopäiden armeijassa.
Yksi toivoton tapaus lisää muiden joukossa.
Olen aika varma, että olen epävakaa. Suurin osa persoonallisuushäiriön kriteereistä kohdallani täyttyy.
Vaikka virallinen diagnoosini onkin masennuksen lisäksi sekamuotoinen (blogin kuvauksessa virheellisesti määrittämätön) persoonallisuushäiriö, niin kyllä se taitaa kallistua epävakauden puolelle eniten.
Kai sen jo huomaa näiden kirjoitusten sävystä.
Olen vuoroin aggressiivinen, vuoroinen masentunut. Onpa minua kuvailtu passiivis-aggressiiviseksikin eräässä lääkärin B-lausunnossa.
Diagnooseista viis, hullu mikä hullu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti