En tiedä, miten selviän huomisesta

Olo ei ole yhtään parempi. Päinvastoin, se tuntuu pahenevan entisestään. Masennus valtaa aivoissa lisää tilaa, itsetuhoiset impulssit haluavat ottaa vallan ja minä yritän kestää itseäni ja näitä oloja, vaikka haluaisin vain jäädä peiton alle nukkumaan seuraavaksi talveksi.

Fyysiset vieroitusoireet Cymbaltasta ovat hellittäneet, enää ei huimaa eikä okseta ja sähköiskumaiset tuntemuksetkin ovat selvästi vähentyneet. Isompi ongelma on nyt tämä mieliala, joka laskee kuin lehmän häntä alaspäin.

Masentaa. Itkettää. Ahdistaa. Vituttaa. Koko tunneskaala on läsnä ja välillä tuntuu, että voisi räjähtää jatkuvasta, pidätellystä raivosta. Olen niin täynnä vihaa koko ihminen, etten oikein tiedä, miten tulla toimeen tämän tunteen kanssa. Se on ihan helvetin pelottavaa, kun on jatkuvasti se tunne, että pelkää romahtavansa tai sekoavansa jostain pienestäkin ärsykkeestä.

Tänään rehellisesti sanottuna lintsasin töistä, koska huomenna on toisella paikkakunnalla lukioaikaisen kaverin häät, joihin on pakko mennä ja tänään täytyy vielä pakata ja psyykata itseään henkisesti, että kestää junamatkan toiselle paikkakunnalle, kaikki ne vieraat ihmiset siellä häissä ja ystävät, joita ei ole nähnyt moneen kuukauteen ja morsian on ilmeisesti vielä raskaanakin.

En tiedä, miten selviän huomisesta, en todellakaan tiedä. Pelottaa, että jotain menee vikaan, minä saan jonkun kohtauksen siellä ja pilaan koko häät tai jotain. Olo on tällä hetkellä niin epävakaa, että pelkään todella, mitä voi tapahtua.

Pelkään, että alan itkeä vollottaa, jos joku kysyy jotain veljestäni tai siitä, mikä minun elämäntilanteeni tällä hetkellä on. Tai sitten alan parkua morsiamen ja sulhasen kävellessä alttarille tai ihan mistä vaan eikä minulla ole edes vedenkestävää ripsaria, koska ne maksavat ihan vitusti...

Ja kirsikkana kakun päällä, morsiamen polttarit menivät erinäisistä syistä aivan perseelleen ja polttarit järkänneen kaverin ja tämän morsiamen välit ovat kärsineet sen seurauksena aika jäätävästi, joten draamaa voi olla odotettavissa siltäkin suunnalta.

Minkä helvetin takia senkin piti tapahtua ja sekoittaa tilannetta ja ihmisten välisiä suhteita entisestään?

Pelkään menettäväni kontrollin itsestäni. Entä jos eteen tulee sellainen tilanne, että mopo lähtee käsistä ja minä sekoan totaalisesti ja romahdan kaikkien niiden ihmisten keskellä? En todellakaan halua pilata kenenkään häitä, mutta entä jos en kertakaikkiaan pysty hallitsemaan itseäni?

En viitsisi ottaa Diapamia, koska jouduin ottamaan sitä jo tänään kaksi tablettia (ja olo on tällä hetkellä yllättävän rauhallinen) eikä lääkettä ole enää paljoa jäljellä. Tämänhetkinen lääkärini vastustaa bentsoja, joten ei ole mitenkään varmaa, että saisin pameja enää tulevaisuudessa...

Kaiken tämän keskellä on alkanut tuntua siltä, että olen menetetty tapaus isolla M:llä. Minua ei voi enää auttaa, olen liian sairas, liian pilalla ja turmeltunut parantuakseni.

Työllä, jota teen, ei ole mitään merkitystä, koska se ei auta minua millään tavalla eteenpäin elämässäni. Jos joskus palaan koulunpenkille, silläkään ei ole merkitystä, koska en kuitenkaan tule koskaan työllistymään, en ainakaan vapaille markkinoille.

En ole koskaan tullut toimeen toisten ihmisten kanssa, koska omaan vaikean ja vittumaisen luonteen ja heikot sosiaaliset taidot, joten ystävyyssuhteitakaan on ilmeisen turha odottaa miltään suunnalta.

Mitä siis elämältäni odotan? Rehellisesti sanottuna, en enää yhtään mitään. Mitä vähemmän odottaa, sen vähemmän satuttaa itseään, kun toiveet eivät kuitenkaan koskaan toteudu.

Pidän sormia ristissä, ettei masennukseni pahenisi siihen pisteeseen, että joutuisin taas osastolle.

Ei osastossa sinänsä mitään vikaa ole, mutta sinne pääsemiseen/joutumiseen liittyy aina niin järkyttävä romahdus, etten jaksaisi sellaista enää kolmatta kertaa.