En tekisi sitä, mitä normaalit ihmiset tekevät, kun jokin ulkoinen vaara uhkaa.
Ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että toivottaisin luodin tervetulleeksi nahkaani. Ehkäpä sanoisin ampujalle, että anna mennä, tee se, päätä kärsimykseni. Kaikki on joka tapauksessa yhdentekevää.
Tämä elämä on ollut minulle yksi iso pettymys ja lopulta on aivan sama, olenko elossa vai kuollut.
Tänään istuin bussipysäkillä ja katselin ohiajavia autoja. Mietin aivan tosissani, miltä tuntuisi hypätä ohiajavan auton alle. Sattuisiko minuun, ehtisinkö tuntea mitään?
Olisiko se hetkessä ohi vai jäisinkö kitumaan? Kuinka kovaa auton pitää ajaa, jotta kuolema olisi varma?
Elämäni tuntuu niin turhalta ja tyhjältä. Aivan täysin mitättömältä. Koska minä olen turha ja mitätön. Ei ole edes sanoja kuvailemaan tätä tunnetta, kun kokee kaiken niin saatanan merkityksettömänä.
En ole koskaan ollut mitään, vaikka joskus virheellisesti kuvittelinkin, että minusta vielä joku päivä tulisi jotain. Ei tullut eikä tule. Olin niin väärässä kuin ihminen voi olla. Miksi ihmeessä menin koskaan kuvittelemaan itsestäni yhtään mitään? Miten voi olla mahdollista, etten nähnyt omaa surkeuttani, omaa mitättömyyttäni? Miten saatoin olla niin itserakas, niin täynnä itseäni?
Ei näillä kysymyksillä saati vastauksilla ole oikeasti mitään merkitystä. Ei millään ole.
Masennukseni näkyy minusta varmasti jo ulospäin. Töissä olen hiljainen ja omissa oloissani. En halua puhua yhtään mitään yhtään kenellekään. Haluan vain, että minut jätetään rauhaan.
En enää jaksa välittää tippaakaan siitä, mitä minusta ajatellaan. Aina ennen se on merkinnyt minulle suunnilleen kaikkea: mitä muut ajattelevat minusta? Nyt sillä ei ole enää mitään väliä. Harjoittelulla ei ole väliä, toisten ihmisten mielipiteillä ei ole väliä, millään ei ole väliä.
Minut on vallannut samea välinpitämättömyys.
Jossain aivojeni sopukassa pieni osa minusta jaksaa vielä miettiä sellaisia asioita kuin sopiva käyttäytyminen työpaikalla ja muuta yhtä merkityksetöntä. Suurin osa minusta ei enää jaksa välittää.
Koska tämä arki on merkityksetöntä.
En minä ole elossa, minun ruumiini on elossa ja kulkee ja liikkuu ja tekee asioita, niinkuin asioita kuuluu tehdä.
Oikea minä elää jossain syvällä pääni sisäisessä hulluudessa, omassa mielikuvitusmaailmassaan ja pakenee realiteetteja minkä ehtii. Se haluaa hukuttautua koko ajan yhä syvemmälle. Niin syvälle, että kadottaa lopulta realiteetit kokonaan.
Kuinka ihanaa, kuinka suloista olisikaan lopullinen, täydellinen unohdus!
Ehkä minun pitäisi tulla oikeasti hulluksi ja päästää itseni kellumaan, irti tästä maailmasta, irti kaikista realiteeteista ja antaa mieleni kadota jonnekin, mistä se ei löytäisi enää ikinä takaisin tähän kylmään todellisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti