Olen sairastanut 15 vuotta, eikä paranemista näy näköpiirissä. Olen jo luovuttanut sen suhteen, että koskaan selviän tästä paskasta. Olen kai tämän ikäisenä toivoton tapaus.
Psykoterapiaa on taustalla 6 vuotta, sen lisäksi olen käynyt nuorisopsykiatrisen poliklinikan ryhmissä, valokuvaterapiassa ja ns. tavallisessa terapiassa pari vuotta. Tätä nykyä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran, pari kuukaudessa.
Mikään edellämainituista ei ole parantanut minua.
Ajattelen kuolemaa päivittäin.
En taida olla työkykyinen tällä hetkellä, mutta silti pitää raahautua sinne saatanan työpaikalle kolmena päivänä viikossa. Voisin hakea sairaslomaa, mutta Kelan mukaan en ole oikeutettu sairaspäivärahaan, koska en ole ollut vuotta yhtäjaksoisesti työkykyisenä. Tiedossa olisi siis taloudellisia ongelmia enkä jaksaisi niitä juuri nyt.
Päässä soi koko ajan sama levy, uudelleen ja uudelleen.
Olet surkea. Olet arvoton. Olet tyhmä, ruma ja mitätön. Et osaa mitään, sinusta ei ole mihinkään. Et osaa edes kirjoittaa kunnolla.
Tapa itsesi. Hyppää vain sen auton alle, mitä maailma siinä menettäisi?
Se elämänhaluinen osa on tähän asti ollut vahvempi, se haluaa pitää minut hengissä ja yrittää taistella tuota itsetuhoista osaa vastaan. Mutta kuinka kauan se jaksaa?
Laskin äsken kaikki pillerini. Yli 60 Ketipinoria yhdessä pienessä purkissa. Mitä tapahtuisi, jos nielisin ne kaikki? Lähtisikö henki vai onnistuisinko vain saamaan maksani paskaksi?
Se itsetuhoinen puoleni haluaa minun nielevän kaikki nuo pillerit. Se haluaa tuhota minut, tehdä minusta selvää. Se ei halua elää tässä maailmassa, se ei halua minun selviytyvän.
Kuuntelen nykyään pelottavan paljon tätä sairaan mieleni osaa, vaikka jollain järjellä ymmärrän, että se on väärässä ja valehtelee, tekee mitä vain, että satuttaisin itseäni. Se haluaa nähdä minut kuolleena.
Ja ajatus kuolemisesta tuntuu jotenkin niin luonnolliselta.
Olenhan miettinyt itsemurhaa 13-vuotiaasta asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti