Hymyilin, juttelin ja jopa nauroin työkaverin kanssa. Jaksoin olla sosiaalinen ja mukava, toisin sanoen aivan erilainen mitä normaalisti. Mutta yksi hyvä päivä ei merkitse mitään sen rinnalla, että niitä huonoja päiviä on niin paljon enemmän.
Kukaan työkavereistani, saati sitten läheisistäni ei varmasti uskoisi, että haaveilen päivittäin itseni tappamisesta.
Pelkään, että voimani yksinkertaisesti loppuvat jossain vaiheessa kesken.
Tunnen olevani umpikujassa. Edessä ei näy valoa, ei toivoa. On vain pimeyttä, loputtomiin.
Ihailen syksyn kauneutta ja samalla ajattelen, ettei se ole minua varten. Tämän maailman kauneus on tarkoitettu eläville ihmisille ja minä en ole oikeasti elossa.
Olen vain kalpea aavistus, tyttö varjoisalta kujalta.
Murtunut mieleni ei jaksa kantaa tämän maailman painoa harteillaan.
Ihana kuulla, että sulla on ollu hyvä päivä töissä! :) Kyllä ne hyvät päivät siitä alkaa lisääntymään sullakin, usko vaan ;)
VastaaPoistaVoimia!<3
Isot kiitokset tästä sydäntälämmittävästä kommentista, tuli heti paljon parempi mieli :) Niin, kai niitä hyviä päiviäkin vielä tulee...
VastaaPoista