Olen kasa tuhkaa

VAROITUS: JOS OLET PAHASTI AHDISTUNUT, EN SUOSITTELE LUKEMAAN PIDEMMÄLLE!


Viimeiset 2 viikkoa olo on ollut suoraan sanottuna kauhea. Olen ollut niin ahdistunut, että hyvä kun pystyn hengittämään kunnolla ja itken joka päivä epätoivosta. Pelot hallitsevat elämääni varmaan pahemmin kuin koskaan ja kuoleman ajatus tuntuu lohdulliselta.

Mutta mitä kuoleman jälkeen? Entä jos kaikki ei lopukaan siihen? Entä jos helvetti on olemassa ja joudun sinne, ilman toivoa poispääsystä?

Helvetin pelko on alkanut hallita elämääni. Pelkään yli kaiken, että joudun siihen paikkaan, samoin kaikki rakkaani ja joudumme kärsimään ikuisesti.

En ole koskaan ollut varsinaisesti uskovainen, mutta en ateistikaan. Termi agnostikko kuvaa ehkä parhaiten maailmankatsomustani.

Muistan joskus aiemminkin miettineeni helvetin mahdollista olemassaoloa, mutta koskaan ennen se ei ole ahdistanut meikäläistä tällä tavalla. Tämä pelko, suorastaan kauhu, jota tunnen joka päivä ja lähes joka valveillaolohetki, on jotain niin hirveää, että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Pelkään myös kaikkea muuta mahdollista. Vanhempien vakavaa sairastumista/kuolemaa, omaa vakavaa sairastumista, sotaa, köyhyyttä, yhteiskunnan romahdusta jne jne. Aina löydän jostain pelonaiheita ja toinen toistaan pahempia.

Menetyksen pelko on valtava. Tuntuu, että multa viedään kaikki: terveys, ihmissuhteet, työkyky. Mitään ei jää jäljelle. Tuho on oleva totaalinen ja kuolema saattaisi olla parasta, mitä voi tapahtua.

Ikuinen pimeys ja olemattomuus ja olemattomuuden myötä rauha. Ei enää koskaan tuskaa, ei pelkoa, ei mitään. Kuinka lohdullista!

En vaan voi uskoa siihen. Helvetin pelko on kohdallani niin konkreettisen todellinen. Siihen kiteytyvät kaikki mahdolliset pelot, joita olen koskaan eläessäni tuntenut.

Tuntuu, etten saa hetken rauhaa. Ainoastaan unessa en tunne tuskaa. Mutta painajaisilta en ole turvassa.

En tiedä, kauanko kestän tätä. Pakko varata lääkärille aika ja pyytää jotain lääkitystä tähän. Ihan mitä tahansa, kunhan siitä on edes jotain apua.

Pelkään yksinoloa, koska silloin kauheat ajatukset valtaavat mieleni. Olen hengaillut päivisin kaupungilla ihan vaan sen takia, että saisin olla toisten ihmisten keskellä. Ahdistus on aina läsnä, mutta helpottaa edes vähän, kun näkee muita ihmisiä, vaikken heidän kanssa kommunikoi (paitsi terapeutin).

Terapiassa olen puhunut paljon pelostani ja terapeutin mukaan ankara isäsuhde ja pienenä koettu pahoinpitely olisivat helvetinpelon taustalla. En tiedä, paljonko siinä on perää.

En tiedä, mistä näin äärimmäinen pelko on saanut alkunsa. Tiedän vain sen, että en kestä tätä olotilaa enää kauaa.

Sisältä ruosteessa

Olo on jälleen todella huono.

Itsemurhan mahdollisuus lohduttaa: tätä paskaa ei tarvitse kestää loputtomiin. Toivo ja epätoivo taistelevat mielessäni ja tunnen käveleväni pettävällä jäällä. Pienikin lipsahdus ja syöksyn alas kuilun syövereihin, omaan tuhooni.

Toivoisin tietäväni tappavat annokset tulevaisuuden varalta. Etten ainakaan jäisi halvaantuneena henkiin kitumaan, mikäli joskus toteutan suunnitelmani.

Mietin usein, etten kestä tätä enää kauaa. Elämän/oman ajatusmaailman täytyy muuttua perusteellisesti, mikäli aion jatkaa hengissä pysymistä. Pelkään, että kaikki on pian loppu, että minulla ei ole enää montaa vuotta jäljellä.

Olen jo pitkään aavistellut kuolevani kohtalaisen nuorena ja nyt olen siitä lähes sataprosenttisen varma. Tätä elämää ei voi enää pelastaa. Odotan vain pahinta tapahtuvaksi ja tiedän, että se pahin tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin. Mun kohdallani asioilla on aina taipumus mennä pieleen isolla P:llä.

 Miksi edes kirjoitan tätä tekstiä? Saman jauhamista kuin ennenkin. Lukijatkin varmasti jo kyllästyvät ainaiseen valitukseeni. Mutta en osaa kirjoittaa iloisista asioista ja sitäpaitsi itselleni minä tätä enimmäkseen kirjoitan, tosin vähän teillekin, jotka näitä postauksiani vielä jaksatte lukea.

Tuntuu, että kaikki sanottava on jo melkein sanottu. 

Olen itkenyt, kiroillut, rukoillut, yrittänyt vaikka mitä, että elämä muuttuisi paremmaksi. Eikä se muutu. Alan olla niin kurkkua myöten täynnä ongelmiani, että välillä pelkään sekoavani.

Päivittäin mietin edelleen itseni tappamista ja sitä, kuinka se tuntuu olevan ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Toisaalta haluan elää, mutta en tätä elämää.

Jatkuva pelko, että kaikki tulee jatkumaan näin hamaan kuolemaan asti. En kertakaikkiaan kestä enkä jaksa. Masennus on vienyt multa melkein kaiken ja kuinka paljon lisää se tulee vielä viemään? Kunnes jäljellä ei ole enää mitään...

Olen sisältä mädäntynyt, ruosteessa ja rikki. Peruuttamattomasti hajalla, eikä minua voi korjata.

Synnynnäisesti viallinen yksilö, luonnonoikku terveiden ja ns. normaalien ihmisten keskellä. Syntymäni oli virhe ja kuinka toivoisinkaan, että ajassa olisi mahdollista mennä taaksepäin ja voisin deletoida itseni ja perua kaiken.

Minusta ei ole elämään. Ei normaalia elämää (jonka olen aina  tiennyt) eikä tällä menolla minkäänlaista elämää. Olen harkinnut jopa masennuslääkityksen aloittamista, kun olot ovat niin vaikeita, mutta en jaksa alkaa ravaamaan lääkärissä asian takia. Inhoan psykiatreja ja tk-lääkärit taas eivät ymmärrä hevonvittua mt-ongelmista...

Onneksi terapia on 2 kertaa viikossa. Se auttaa pysymään järjissään, kun on ihminen, jolle voi oikeasti kertoa asiat niinkuin ne on. Olen puhunut paljon siellä itsemurha-ajatuksista ja näin pysyn edes jotenkin pinnalla.

Tosin pessimistinä uskon, ettei terapia minua pelasta, vaikka kävisin siellä 10 vuotta. En todellakaan tiedä, mikä pelastaisi.

Elämän varjokuva

Tällä hetkellä voin taas huonosti. Syysmasennus on kohdallani pahimmillaan aina tähän aikaan vuodesta ja se saa miettimään vakavasti, kuinka monta tällaista masennuskautta ihminen voi ylipäätään kestää.

Olen aika varma, että joku päivä vielä joudun sen lopullisen ratkaisun tekemään, kun voimavarani kertakaikkiaan loppuvat. Tuntuu, että kaikki menee koko ajan vain huonompaan suuntaan ja loppu lähenee vääjäämättömästi. Kuin olisin auton kyydissä pimeällä ja sateisella moottoritiellä ja tuo auto on ajamassa täysillä kohti betonivallia, mutta en saa sitä pysähtymään, en vaikka mitä tekisin. Voin vain katsoa lähestyvää kuolemaa ja rukoilla, että loppu tulisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Olen kuin sivustakatsoja omassa elämässäni. Joku, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka katsoo avuttomana vierestä, kuinka kaikki menee päin helvettiä.

Haluaisin vain herätä aamulla ja olla suht terve ja normaali. Mennä kouluun, töihin, harrastuksiin. Olla miettimättä itsemurhaa. Tavata ystäviä ja olla iloinen ja tehdä asioita, joita tavalliset ihmiset tekevät. Tiedän, ettei sellainen elämä tule koskaan kohdallani toteutumaan ja masennus, joka tästä oivalluksesta seurasi, kun ensimmäisen kerran tajusin koko skenaarion lohduttomuuden...En ole vieläkään päässyt siitä yli enkä tiedä, tulenko koskaan pääsemään.

Olen sairastanut masennusta pian parikymmentä vuotta ja se on pitkä aika elämässä. Paras selviytymiskeinoni tähän mennessä on ollut kirjallisuuden harrastaminen. 

Olen aina rakastanut lukemista ja kirjasto kuuluu ehdottomasti lempipaikkoihini. Nautin kirjaston hiljaisuudesta ja päämäärättömästä hyllyjen välissä vaeltelusta. Nautin selailla kirjoja, ottaa niitä käteen, kosketella niiden kansia ja miettiä, minkälainen seikkailu odottaa kunkin kansien välissä. Erityisesti kauhu-ja fantasiagenret ovat mieleeni ja Stephen King kuuluu kaikkien aikojen lempikirjailijoihini.

Lukuharrastukseni on kuitenkin muutaman viime vuoden aikana suorastaan romahtanut keskittymiskyvn puuteen takia ja se on ollut minulle henkilökohtaisesti suuri menetys.

Tunnen suurta surua sen tähden, ettei keskittymiskykyni enää oikein riitä varsinkaan paksujen kirjojen lukemiseen. Ajatus harhailee jatkuvasti ja joskus joudun lukemaan saman lauseen monta kertaa, ennenkuin ymmärrän kunnolla, mitä siinä sanotaan. Koen tavallaan menettäneeni mielikuvituksen maailman kirjojen myötä, joka ennen oli minulle niin rakas. Pelkään, etten koskaan enää saa sitä takaisin...

Kirjat ovat olleet itselleni musiikin ohella pakokeino ankeasta todellisuudesta niin pitkään kuin muistan. Niiden avulla pääsee toiseen maailmaan ja voi edes hetkeksi unohtaa tämän paskan, jota elämäksikin kutsutaan.

Tajusin hiljattain, että mielikuvituksessa eläminen on ollut mulle tietyllä tapaa todellisempaa ja aidompaa elämää kuin todellisuudessa eläminen. En ole koskaan kestänyt todellisuutta, siksi ainoa vaihtoehto kohdallani oli alkaa elää oman pääni sisällä ja yrittää kieltää vallitsevat olosuhteet. Onnistuin siinä yllättävänkin hyvin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta eihän ihminen voi paeta loppuikäänsä...

Enää mielikuvitukseni ei valitettavasti suojaa minua menneisyyden möröiltä. Kaikki se paska, jonka yritin painaa pinnan alle, väsytti mut lopulta ja jouduin elämään omalla kohdallani todeksi sananlaskun "minkä taakseen jättää sen edestään löytää."

Terapiassa olen käynyt nyt puolitoista vuotta ja se on ollut välillä todella raskasta. Ja tunnen olevani vielä aivan alussa koko prosessin suhteen. Suhteesta vanhempiini olen pystynyt puhumaan aika avoimesti, etenkin vaikeasta isäsuhteestani, mutta kiusaaminen on mulle edelleen todella arka aihe ja välttelen varsinkin kipeimmistä muistoista puhumista, etenkin kun itselleni suurin osa on vieläkin hämärän peitossa, koska en uskalla muistaa niitä tilanteita. Traumat ovat ilmeisesti todella syvällä ja jää nähtäväksi, pystynkö ikinä edes mielessäni kohtaamaan niitä pahimpia asioita.

Motivaatio terapiaa kohtaan on hieman noussut verrattuna siihen, kun se keväällä oli aivan nollissa, mutta en silti voi sanoa, että antaisin kaikkeni. Olen niin väsynyt ja toivoton, että välillä mietin, mitä järkeä tässäkään on. Kulutan vain turhaan yhteiskunnan resursseja. Ei minusta enää työkykyistä tule ja elämä itsessäänkin on pahasti vaakalaudalla.

Jollain tapaa tuntuu siltä kuin olisin tehnyt kuolemaa 18-vuotiaasta asti. Hitaasti, mutta varmasti. Ensimmäisen kerran taisin ajatella itsemurhaa 12-tai 13-vuotiaana ja siitä lähti pysyvä alamäki, joka on ajan myötä vain kiihtynyt. Pelkään tosissani, että masennus menee jossain vaiheessa niin pahaksi, että päädyn riistämään itseltäni hengen.

En haluaisi sitä, mutta näen sen toivottoman kehityksen vääjäämättömänä lopputuloksena.

Mitä tulee fyysiseen terveydentilaani: selkä- ja nivelkivut pahenevat edelleen. On vaikea istua edes kahta tuntia putkeen ja silloinkin tuolissa täytyy olla taaksepäin kallistuva selkänoja, koska selkäni ei kestä ollenkaan suorassa istumista. Polvet kipuilevat päivittäin ja lenkillä käyminen on vaikeaa, koska sisäsyrjän kipu estää pitemmät kävelymatkat kokonaan. Myös leposärkyä on alkanut olla nivelissä jatkuvasti. Tulehduskipulääkkeet, piikkimatto ja kylmägeeli on olleet kovassa käytössä.

Tällä viikolla jouduin jättämään työtoimintapäivän kivun takia väliin ja lähtemään terveyskeskuksen päivystykseen. Sieltä sain lähetteen verikokeisiin, jonne menen ensi viikolla. Jos verikokeissa ei näy muutoksia, niin saan lääkärin mukaan lähetteen reumapolille tai fysiatrin vastaanotolle. Epäily on joko nivelrikosta tai jonkinlaisesta reumasta. Olisi kyllä hienoa saada vihdoin joku selvyys näihin pitkään jatkuneisiin kipuihin.

Toinenkin hyvä uutinen on: tk-lääkäri suostui jostain kohtalon oikusta uusimaan Diapam-reseptini! 30 kpl 10 mg pameja. Käytettävä erittäin säästeliäästi, mutta olen kiitollinen, että on edes joku oljenkorsi, johon tarttua tiukoissa tilanteissa. Psykiatrinihan ei reseptiä enää kuulemma uusi (riippuvuusriski) joten olin todella positiivisesti yllättynyt, että tätäkin kautta on mahdollista saada ainakin miedompia rauhoittavia. Eivät tiedäkään, kuinka tärkeä juttu mulle on nuo lääkkeet. Niiden avulla on selvitty erittäin tiukoista tilanteista...

Näitä pieniä ilonaiheita lukuunottamatta olen tuntenut oloni tasaisen masentuneeksi. 

Elämäni on aika säälittävää. Nyt on lauantai-ilta ja makaan yksin sängyssä kirjoittamassa tätä postausta, kun on niin paha olo kaikesta. Niin sanotut normaalit ihmiset tapaavat ystäviään, viettävät aikaa puolisonsa kanssa, ovat jossain harrastuksessa tai syömässä ravintolassa, juhlimassa tai jotain. Heidän ei tarvitse olla yksin, koska heillä on sosiaalinen elämä. Minulla sen sijaan ei taida olla minkäänlaista elämää, kaikkein vähiten sosiaalista.

Olen yksin kotona ja toivon niin kovasti, että olisipa joku, jonka kanssa olla juuri nyt. Ystävä, puoliso, harrastuskumppani. Ettei tarvitsisi miettiä, miten oma elämä valuu päivä päivältä enemmän hukkaan. Mitään ei voi jakaa kenenkään kanssa, koska kaikki ystävät, joita nuorempana omisti, asuvat satojen kilometrien päässä ja olen heistä vieraantunut, koska aika, välimatka ja erilainen elämäntilanne ovat tehneet tehtävänsä.

Elämässäni ei ole mitään eikä ketään. Tuntuu kuin olisin yksin maailmassa ja se on lohduton tunne. Tiedän, että kaltaisiani on muitakin ja se tavallaan saa minut entistä surullisemmaksi kun mietin, kuinka moni kärsii samalla tavalla ja vieläkin pahemmin kuin itse kärsin. 

Ajatukseni ovat tällä hetkellä hyvin synkkiä ja pessimistisiä. Yritän kaikesta huolimatta nauttia niistä pienistä arkisista asioista ja pysytellä pinnalla. Haluaisin olla selviytyjä.

Haluaisin uskoa siihen, että minäkin voin nousta vedenpinnan yläpuolelle, että minullakin voi vielä olla tulevaisuus. Elämä. Oikea elämä, eikä mikään elämän varjokuva, jossa vain sinnitellään ja kärvistellään, toivoen ja rukoillen parempaa huomista, jota ei koskaan tule.

Aina on toivoa, sanotaan. Mutta pelkään pahoin, että minun kohdallani saattaa olla jo myöhäistä.

Tunnen vahvasti, että olen pikkuhiljaa luisumassa siihen pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


 

Väärän vallan käyttäjät

Nyt seuraa vihaista ja katkeraa tilitystä, eli lukeminen omalla vastuulla!

Tällä hetkellä tunnen suunnatonta vihaa yhteiskuntaa ja kaikkia sen kusipäitä kohtaan. Kiusaajia, poliitikkoja, väärän vallan käyttäjiä, kaikkia niitä jotka nauttivat toisten ihmisten elämän pilaamisesta.

Katsoin aiemmin tänään erään vlogaajan videota Youtubessa, jossa hän avautui yksityiskohtaisesti paniikkihäiriöstä ja siitä, miten vaikeaa tämä kyseinen häiriö on hänen elämästään tehnyt. Ja kaikki sai hänen kohdallaan alkunsa koulukiusaamisesta.

Hän alkoi itkeä videolla käsitellessään tätä arkaa aihetta ja puhui siitä, kuinka näkee kiusaajiaan tuolla kadulla ja heillä on kaikilla työpaikka, perhe, jne. Ovat siis yhteiskunnan mittareilla mitattuna ns. menestyviä ihmisiä ja tämä vlogaaja totesi, "arvatkaa miltä tämä musta tuntuu?"

Siinä kohdassa minä aloin itkeä. En itse sairasta paniikkihäiriötä, mutta pystyn silti samaistumaan niin hyvin tähän ihmiseen ja hänen tuskaansa. Koska itsekin olen joutunut pitkäaikaisen kiusaamisen uhriksi ja tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, mitä sellainen voi tehdä ihmisen psyykelle.

Ensin tuli itku ja tuska, myötätunto tuota ihmistä kohtaan. Sitten tuli heti perään valtava raivo sen tähden, millaista vääryyttä hän(kin) on joutunut kokemaan kiusaajien taholta. On vain niin väärin, että koulu ympäristönä ei ole turvallinen, että siellä heikommat tallataan jalkoihin ja vahvimman laki vallitsee. Koulu on se paikka, jossa lapsi ja nuori viettää valtaosan ikävuosistaan 7-15 ja se, miten nuo kouluvuodet sujuvat, vaikuttaa merkittävästi yksilön myöhempään elämään.

Minun lapsuuteni ja nuoruuteni koulukiusaaminen aikalailla tuhosi. Olen itkenyt lukemattomat kerrat sen takia. Koen, että koulu (ja yhteiskunta) ei varastanut pelkästään ikävuosiani 7-15 vaan se varasti myös tulevaisuuteni pilaamalla mielenterveyteni ja täten en menettänyt pelkästään lapsuuttani ja nuoruuttani vaan kokonaisen elämän.

Traumat, joita kannan joka päivä mukanani.

Työkyky, ihmissuhteet, kunnon koulutus, työllistymismahdollisuudet, kaikki mennyttä. Terveydestä puhumattakaan. Loppuelämä yksin, köyhänä, tukien varassa, toisin sanoen yhteiskunnan armoilla.

Olen siis menettänyt kaikki mahdollisuudet niin sanottuun normaaliin elämään ja se jos mikä katkeroittaa.

Olen kateellinen kaikille terveille: Te ette ymmärräkään, miten onnekkaita olette! Teillä on vielä terveys tallella ja sen myötä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänne.

Minun terveyteni on mennyt lopullisesti ja koen omat vaikutusmahdollisuuteni aika lailla olemattomiksi tässä yhteiskunnassa. Ainoa, mihin enää voin vaikuttaa, on omat ajatukseni ja asenteeni elämää kohtaan. Ja sekin on vaivalloista, koska opituista tavoista poispääseminen on tunnetusti hankalaa ja vaatii paljon työtä.

Tunnen siis paljon vihaa yhteiskuntaa kohtaan, koska se sallii heikompien sortamisen niin kouluissa kuin tässä järjestelmässä ylipäätään. Kun taloudellisia uudistuksia tehdään, köyhät ja sairaat yleensä kärsivät suhteellisesti eniten, koska yhteiskunnan palveluiden leikkaaminen osuu juuri heihin kaikkein kipeimmin. Kaikilla ei todellakaan ole työterveyshuoltoa tai varaa mennä yksityiselle, mikäli sairastuu ja omalle terveysasemalle on hankala päästä. Nimin. omia kokemuksia löytyy...

Voisin kirjoittaa aiheesta loputtomiin, mutta jätän paasauksen tällä kertaa tähän. Tyydyn vain toteamaan, että minun silmissäni yhteiskunta on ryssinyt pahemman kerran ja lapsellista tai ei, minulla on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta systeemiä kohtaan, koska olen joutunut sen takia kärsimään enemmän kuin tarpeeksi.

Tästä päästäänkin aasinsillan kautta kätevästi fantasioihin...

Välillä pyörittelen päässäni sairaita kostofantasioita, joissa osansa saa niin kasvoton yhteiskunta kuin sen tietyt, tarkoin valitut henkilötkin. Tunnen välillä syyllisyyttä näistä ajatuksista, jotka kieltämättä ovat sairaita, mutta samalla nautin erityisistä skenaarioista, joissa paha saa palkkansa ja ikäviä ihmisiä todellakin sattuu, eikä vain henkisesti.

Päätin jakaa teillekin muutamia ajatuksia, jotka ovat pyörineet viime päivinä mielessäni. Erittäin kaunaista ja katkeraa tilitystä, lukeminen jälleen kerran omalla vastuulla:

"Saatana että vihaan kiusaajiani ja tätä paskayhteiskuntaa, joka salli kaiken sen pahan tapahtua. On ihan oikein tälle yhteiskunnalle, että makaan himassa tekemättä mitään ja nostan kaikki mahdolliset tuet joita saan. En koskaan tule menemään töihin ja maksan yhteiskunnalle ainakin miljoonan. Siitäs saatte kaikki ex-kiusaajat ja muut kusipäät! Tehkää te vain töitä, raatakaa perseenne ruvelle siellä paskaduuneissanne. Minä en tule tekemään enää yhtään mitään tämän yhteiskunnan eteen, koska yhteiskunta varasti tulevaisuuteni ja tuhosi kaiken, kun salli kiusaamisen puuttumatta siihen mitenkään. Tässä on nyt lopputulos:  Miellyttääkö? Vai olisiko sittenkin kannattanut puuttua asioihin ajoissa? "

Entä miltä seuraava osio kuulostaa?:

"Vittu mun pitäisi mennä ja tappaa joku. Kävellä eduskuntaan ja puukottaa joku kusipää siellä. Tai ehkä ostan aseen ja lahtaan ne kaikki. Sen ne ansaitsisivat, ei enempää eikä vähempää. Tai ehkä ongin jonkun ex-kiusaajan osoitteen selville, kävelen sen ovelle soittamaan ovikelloa ja kun se avaa niin isken veitsen sen rintaan ja kysyn, muistaako se minua ja sitä, mitä se mulle teki silloin vuosia sitten? "

Enempää en viitsi tänne kirjoittaa. En halua, että joku idiootti oikeasti ottaisi mallia näistä (ehkä epätodennäköistä, mutta teoriassa mahdollista). Vastustan väkivaltaa oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksessa pyörii vaikka millaisia laittomuuksia.

Olen usein haaveillut oikeuden ottamisesta omiin käsiin. Kun yhteiskunta ei rankaissut millään tavalla kiusaamiseeni osallistuneita oppilaita eikä sen sallineita opettajia ja lasten vanhempia niin tekisi totisesti mieleni panna ne ihmiset edes jollain tavoilla vastuuseen teoistaan. Kiusaamisen pitäisi olla rikos, mutta nyt syylliset kulkevat vapaalla jalalla tuolla jossain ja minä kärsin yksin elinkautista kaikkine traumoineni.

Kukaan kiusaajistani ei ole koskaan tullut pyytämään anteeksi tekosiaan. En tiedä, voisinko edes antaa anteeksi, mutta olisi sekin sentään jotain. Jonkinlainen ele katumuksesta kenties? Ainakin olisi helpompaa päästä vihasta irti jos näkisi, että väärintekijä katuisi oikeasti pahoja tekojaan. Tiedän, että saan odottaa todennäköisesti loppuelämäni.

Ymmärrän, että vihani ei vahingoita ketään muuta kuin itseäni, että pilaan vihalla ja katkeruudella vain oman elämäni, mutta silti en pääse siitä irti. Kai minä tarvitsen sitä pysyäkseni hengissä. Se antaa voimaa taistella masennusta vastaan, se kertoo minulle, ettei pidä antaa "niille" periksi, ei nyt eikä koskaan. Se väittää, että sitä "ne" juuri haluavatkin, yhteiskunta ja sen kovasydämiset päättäjät. Sekä tietysti ne entiset kiusaajani, jotka sadistisesti nauttivat pahan tekemisestä. Heille sopisi hyvin, että tappaisin itseni. Olisihan kuollut mielenterveyspotilas halvempi systeemille kuin elävä.

Mutta ei, en aio tappaa itseäni. Aion pysyä hengissä ihan vain vittuiluna tätä systeemiä kohtaan. Minun elämänhaluani ne eivät vie. Minä seison pystyssä ja taistelen vastakin, niin kauan kuin taistelu on ylipäänsä kohdallani mahdollista.

Life is pain, get use to it

Masennus on jälleen pahentunut. En jaksa edes laskea, kuinka monetta kertaa vuosien varrella.

Mietin jälleen kuolemaa. Tarkemmin sanottuna itsemurhaa.

Joka ikinen päivä se käy mielessäni ainakin kerran. Joinain päivinä mietin sitä jatkuvasti. Erilaisia tapoja lopettaa itsensä, lakata olemasta. Lakata kärsimästä.

En jaksaisi tätä enää. Mutta vaihtoehtoja ei ole. On vain pakko jaksaa, jos aikoo pysyä hengissä. 

Rehellisesti sanottuna uskon, etten tule elämään vanhaksi. Tuskin koskaan näen 80:ttä syntymäpäivääni. Minun kohdallani tulee olemaan saavutus, jos koskaan täytän edes 50. Tunnen surua ajatellessani näin, mutta en vain kykene näkemään itselleni kunnon tulevaisuutta, lukuisista yrityksistä huolimatta.

Olen antanut periksi niin monen asian suhteen.

Olen luopunut lopullisesti toivosta, että koskaan pääsisin osaksi oikeaa työelämää. Olen luopunut haaveistani opiskella, saada ammatti, löytää parisuhde, perustaa perhe. Vain muutamia tuhoutuneita unelmia mainitakseni.

Tiedän, etten koskaan tule saamaan terveyttäni takaisin. Mennyttä mikä mennyttä. Toisaalta olen ollut sairas niin kauan, etten enää edes muista, miltä tuntuu olla terve. Olenko koskaan edes ollut terve?

Sanotaan, että elämä on luopumista. Allekirjoitan tämän täysin, ainakin omalla kohdallani. Olen ikääni nähden pakotettu luopumaan suurimmasta osasta asioita, joita valtaosa pari- kolmekymppisistä pitää itsestäänselvyytenä.

En voi kieltää, ettenkö välillä olisi katkera terveille ihmisille, jotka valittavat täysin tyhjänpäiväisistä asioista. Haluaisin, että he eläisivät edes yhden päivän tällaista elämää ja heräisivät näkemään totuuden siitä, kuinka onnekkaita ovat, kun voivat elää ns. normaalia elämää. Tiedän, että itse en tule saavuttamaan sellaista elämää koskaan ja se tuska on katkera niellä, kun ymmärtää niin täydellisesti, mistä kaikesta jää paitsi.

Terapiakin takkuaa pahemman kerran. Nyt olen täysin varma, että terapeutti on mulle väärä. Vaihtaisin heti, jos siihen olisi varaa, mutta tällä hetkellä ei ole. Täytyy odottaa vuoden vaihteen yli ja yrittää säästää sen verran, että pystyn maksamaan itse tutustumiskäyntini jollakin toisella alan ammattilaisella.

Olen niin helvetin kyllästynyt nykyiseen terapeuttiini. Hän on kuin kylmä kala. Etäinen, välinpitämätön. Ja alan todella uskoa, että pelkästään rahan perässä. Olen puhunut suoraan ajatuksistani, kertonut että olen turhautunut ja että terapeutti ärsyttää minua. Vuorovaikutus välillämme ei ole parantunut.

Tiedän, että hänellä on muitakin potilaita, joiden terapian sossu maksaa. Hän on jo suositellut minulle, että terapiaa pitäisi jatkaa neljännelle vuodelle. Lääkäriltäni kuulin, että samaa tämä nainen on sanonut muillekin potilailleen. Yrittää siis ilmeisesti pitää asiakkaistaan kiinni ja rahastaa heillä niin pitkään kuin mahdollista...

Halusin toisen vuoden terapiasopimuksen kirjallisena ja ilmeisesti terapeutti jotenkin loukkaantui tästä. Kun kerroin ajatuksistani rehellisesti, hän totesi hymyillen: "Sinä luulet, että minä olen sadisti".

Reaktiona siihen, kun sanoin, etten halua, että tulisi mitään väärinymmärryksiä rahan suhteen jne. Olin vähän että anteeksi? En ymmärtänyt kyseistä toteamusta, enkä osannut sanoa siihen oikein mitään. Miksi kuvittelisin hänen olevan sadisti? Lähinnä arvelen, että hän on rahan perässä.

Alussa ei tuntunut tältä. Silloin vaikutti, että terapeutti on ihan mukava ja kemiamme osuvat yksiin, mutta valitettavasti olen joutunut toteamaan, että olin ilmeisesti väärässä. Persoonamme eivät käy yksiin enkä voi luottaa tähän naiseen. Koko ajan hänen olemuksensa ärsyttää ja tekisi ihan mieleni ärsyttää tätä ihmistä tahallani, jotta näkisin, miten hän reagoisi. Terapian ei varmaankaan kuuluisi herättää näin vahvaa vitutusta potilaassa?

En tiedä, johtuuko masennuksen tämänkertainen paheneminen osittain myös terapeutista. Kalvava tunne sisälläni, että aikaa menee hukkaan tämän ihmisen kanssa. Toisaalta tekee hyvää, kun voi käydä puhumassa ongelmistaan, mutta toisaalta myös ärsyttää suunnattomasti terapeutin viileys ja osittainen reagoimattomuus.

En tiedä, mitä tästä tulee. Kaikki on taas niin sekaisin pääkopassa. Välillä naurattaa ja hetken päästä taas itkettää.

Enimmäkseen kylläkin itkettää.

Geena Daviksen roolihahmo totesi mielestäni erittäin osuvasti eräässä elokuvassa:

 "Life is pain, get use to it. ""

 

Isän kanssa puhelimessa

Tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa, joten päätin taas avautua tänne.

Tänään soitin äidille, aiheena meneillään oleva remontti, joka alkoi kesäkuussa. Olen nyt seinien maalaamisvaiheessa (olohuone pian valmis) ja kaikki ei ole mennyt aivan odotusten mukaan, joten halusin purkaa mieltäni ja kysyä neuvoja.

Isä kuitenkin vastasi puhelimeen äidin sijasta ja se harmitti, koska hänen kanssaan en osaa puhua rennosti enkä luontevasti. Puhelusta jäi paha mieli ja itkin aika paljon sen jälkeen.

Tuli paha mieli, koska isä suuttui, en tiedä minulleko vai noin yleensä ottaen, mutta loukkaannuin syvästi. En tiedä, miksi en kestä isän suuttumusta. Kukaan toinen ihminen ei saa samanlaista reaktiota minussa aikaan.

Minua alkaa aina itkettää jostain syystä ihan hirveästi, jos isä suuttuu mulle, etenkin kun hän korottaa ääntään. En vielä näin aikuisenakaan jostain syystä kestä sitä ja se pelottaa ja nostaa kyyneleet silmiin välittömästi.

Miksi olen niin herkkä juuri isän suhteen? En pidä siitäkään, jos äiti suuttuu minulle tai joku muu. Kyllähän sekin loukkaa, mutta jostain syystä isän suuttumus on kaikista pahinta ja satuttaa eniten. Voisiko kyse olla siitä, että isä kuritti minua pienenä (toisaalta, niinhän äitikin teki) ja siksi pelkään edelleen häntä jotenkin alitajuisella tasolla?

En löydä vastausta kysymykseen, vaikka kuinka mietin asiaa. Vasta tänään oikeastaan tajusin, että reaktioni on aivan ylimitoitettu. Isä on edelleen se ihminen, jolla on valta saada minut itkemään hysteerisesti, vaikka emme ole edes kasvotusten.

Outoa on se, että itse reagoin suutuksissani ihan samalla tavalla kuin isä ja vielä paljon dramaattisemmin: heittelen tavaroita, hakkaan itseäni ja olenpa joutunut osastollekin erittäin rajun raivokohtauksen takia, kun olin vähällä käydä toisen ihmisen päälle.

Olen siis paljon pahempi suuttuessani kuin kukaan, jonka tunnen, pahempi kuin isä. Itse asiassa olen aivan täysi kaheli, mikäli raivostun kunnolla.

Miksi siis samaan aikaan olen itse kaikista pahin meidän perheessä ja kuitenkin itken hysteerisesti sen jälkeen, kun kuulen puhelimessa, kuinka isä on korottanut mulle ääntään, eikä edes huutanut kunnolla tai käynyt fyysisesti käsiksi?

Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että pelkään isää edelleen. Olen aina pelännyt ja tulen varmaan pelkäämäänkin niin kauan, kuin hän elää. Samaan aikaan rakastan häntä kuitenkin omalla tavallani ja se ristiriita on tuskallinen. Samaan aikaan rakastan häntä ja vihaan sitä, millainen hän on suuttuessaan ja että hänellä on edelleen se voima repiä minut hetkellisesti palasiksi ja saada menettämään kaikki itsehillintäni.

En haluaisi olla näin heikko ja säälittävä, mutta en voi mitään sille, että olen äärimmäisen herkkä ihminen. Se on välillä tehnyt elämästäni varsin repivää henkisesti.

Synnyin ymmärtämättömien vanhempien perheeseen, jossa herkkyyttäni ei ole koskaan oikein tajuttu eikä sitä ole osattu käsitellä oikein. Ehkä se on kaiken tragedian alkusyy? Että herkkä lapsi (liian herkkä tähän maailmaan?) saa ei-herkät vanhemmat, jotka eivät osaa suhtautua, jotka rankaisevat huutamalla ja käymällä lapseen käsiksi, jotka kai yrittävät parhaansa, mutta menevät täysin metsään ja kasvattavat lapsen tahtomattaan väärin.

Näinkö minulle kävi? Olenko vanhempieni ja ympäröivän yhteiskunnan uhri? Vai onko kaikessa kyse pelkästään vinksahtaneista aivokemioista vai sekä että?

Mahdotonta löytää vastausta ja olen hyväksynyt sen, että todennäköisesti en koskaan saa tietää, missä vaiheessa kaikki lähti menemään lopullisesti ja peruuttamattomasti pieleen. 

By the way, olen monesti kirjoittanut tässä blogissani kokemastani yksinäisyydestä ja siitä, kuinka toivottomalta tuntuu luoda uusia ihmissuhteita ja kuinka tunnen olevani jollain perustavalla tavalla erilainen kuin muut ihmiset.

Olen tässä kuluvan kesän aikana ymmärtänyt, että tämä yksinäisyyden tie on se tie, jota minun on kuljettava. Olen yksinkertaisesti liian herkkä olemaan toisten ihmisten kanssa säännöllisesti tekemisissä. Itseasiassa sairaalloisen herkkä.

Koko persoonani on niin haavoilla, sirpaleina ja vereslihalla, etten kykene luomaan kunnollisia vuorovaikutussuhteita kenenkään kanssa. Parisuhde ei tule kysymykseenkään, ystävyssuhteiden ylläpitokin on siinä ja siinä.

Olen alkanut olla yhä varmempi siitä, että näin sen kuuluukin mennä. Minua ei ole luotu yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Minun kuuluu olla yksin ja niin on parasta, parasta minulle itselleni ja ennen kaikkea muille.

En pysty satuttamaan ketään, eikä kukaan pysty satuttamaan minua, kun olen yksin, vain tietokone ja kirjat seuranani.

Ihmissuhteeni ovat aina olleet tuskallisia ja täynnä ongelmia, lähtien suhteesta omiin vanhempiini. Olen kai rikki sellaisella tavalla, jota ei voi korjata. Hyväksyn tämän ja olen alkanut vetäytyä pikkuhiljaa tämän maailman kuvioista.

En aio tappaa itseäni. Sen sijaan etäännytän itseni tarkoituksella muista, jotta voin säilyä edes jollain tavoin eheänä, mikäli se ylipäätään on kohdallani mahdollista. En odota enää mitään keneltäkään. Luovun kaikista odotuksista muiden ihmisten ja tämän maailman suhteen ja kenties tällä tavalla on vihdoin mahdollista saavuttaa edes jonkinasteinen rauha ja henkinen tasapaino?

Buddhalainen filosofia on tarjonnut minulle paljon lohtua viime aikoina. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ei enää ahdista samalla tavoin kuin ennen.

Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka 15-vuotiaana yläasteelaisena luin seuraavat sanat koulun uskonnonkirjasta:

"Elämä on kärsimystä ja kärsimyksen aiheuttaa elämänjano. Kärsimyksestä voi vapautua sammuttamalla elämänjanon." Kirjan tämä osio käsitteli buddhalaisuutta ja jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa.

Onpa ankea maailmankatsomus, muistan ajatelleeni. Todellinen ilonpilaaja se, joka oikeasti on tuota mieltä.

Tänä päivänä nuo sanat auttavat minua jaksamaan. Oivallus siitä, että loppujen lopuksi suurin osa haluistamme on täysin turhia ja tasapainon voi löytää, kun luopuu kaikesta turhasta ja keskittyy henkisen puolensa harjoittamiseen.

Tällä hetkellä olen keskellä suurta luopumisprosessia, josta tulen varmasti jatkossa kirjoittamaan lisää.

PS. Terapia jatkuu taas elokussa rytmillä 2 kertaa viikossa (kuukauden kesätauon jälkeen) Ajatus terapiasta ja terapeutista ärsyttää suunnattomasti, mutta jatkan hänellä ainakin toistaiseksi...

Hometta asunnossa?

Pitkästä aikaa pidempää postausta.

Mikä on tilanteeni tällä hetkellä? Aloitin tekemään pienimuotoista remonttia kotonani. Asun kunnan vuokra-asunnossa ja olin kyllästynyt katselemaan vanhoja, kulahtaneita tapetteja vuodelta -88 (alkuperäiset tapetit) jotka olivat tupakan kellastamat (edellinen asukas poltti sisällä) ja huonokuntoiset. Päätin siis poistaa ne ja maalata seinät valkoisiksi.

Kysyin isännöitsijältä luvan ja sain maalit ilmaiseksi. Aiempaa kokemusta remontoimisesta ei ole, mutta päättelin tehtävän olevan suht helppo ja netistä löytyy onneksi hyvät ohjeet. Tämän piti olla siis sinänsä kivuton projekti. Mutta ei, en tietenkään pääse liian helpolla tässäkään asiassa.

Viikko sitten, kun otin ensimmäisiä tapetteja olohuoneen seiniltä alas, löytyi nurkasta jotain mustaa, epämääräistä töhnää. Epäilen vahvasti sen olevan hometta. Tai sitten se voi olla likaa, en tiedä, mutta aavistelen pahaa, koska olen kärsinyt jatkuvista ylähengitystie- ja silmäoireista jo usean kuukauden ajan. Oireet helpottavat poissa kotoa, mutta palaavat aina kun vietän paljon aikaa olohuoneessa.

Kasvusto löytyi juuri sängyn viereisestä nurkasta, jossa olen nukkunut jo monta vuotta. Pelottaa ajatella, kuinka paljon olen saattanut altistua tietämättäni...

Mun piti soittaa isännöitsijälle jo maanantaina tästä löydöstä. No nyt on perjantai, enkä vieläkään ole saanut mitään aikaan. Nukuin viime yönä vain 4 tai 5 tuntia, kun mietin, että nyt on ihan pakko ilmoittaa isännöitsijälle ja pelottaa, koska se on mies ja miesten kanssa on niin vaikea olla tekemisissä. Mitä jos se ei ole hometta ja soitan turhaan nolaten itseni? Mitä jos se on hometta ja asun vaarallisessa kodissa? Miten pääsen täältä pois kun rahaa mihinkään uuden asunnon takuuvuokriin ei ole ja sossukin auttaa vain mikäli löytyy tarpeeksi vahvat perusteet? Mitä jos hometta on, mutta asiaa ei lähdetä kustannussyistä tutkimaan?
Mitä jos joudun jäämään tähän kämppään ja loputkin terveydestä menee jne jne jne...

Kodin piti olla turvallinen paikka. Se paikka, jossa saa olla rauhassa ja pelkäämättä. Ja nyt joudun miettimään, että tämä kotini ei ehkä olekaan turvapaikkani.

Enkö ole missään rauhassa ja turvassa? Eikö tämä paska ikinä lopu? Kuinka kauan vastoinkäymiset jatkuvat? Miten kauan enää jaksan tätä elämää, kun aina tulee yhä uusia ongelmia? (Melatoniini on loppu ja rahaa ei ole ostaa uutta purkkia. Ketipinoria onneksi on, joten sillä kai täytyy mennä toistaiseksi)

Stressaa jatkuvasti, kun mietin, että isännöitsijään ja varmaan huoltomieheenkin on pakko olla yhteydessä ja mietin, miten selviän tästä remontista ylipäätään? Kukaan ei voi auttaa, kaikki ovat estyneitä ja olen tässä suossa yksin. Seinistä tuli rumat, kun tapetin alla olleeseen kipsilevyyn jäi pahoja jälkiä, kun en osannut olla tarpeeksi varovainen ja pelkään, että isännöitsijä/huoltomies suuttuu, kun näkee seinät ja sanoo, että olen pilannut ne...

En ole ikinä tasoittanut seiniä ja pelkään pilaavani ne. Tulee maksamaan useita satoja euroja, jos niitä joudutaan korjailemaan minun jäljiltäni. Ja toisaalta, onko tässä remontissa mitään järkeä, jos kämppä on homeessa ja tästä pitää muuttaa jollain aikavälillä? Teenkö turhaa työtä?

Asiat toivottavasti selviävät ensi viikolla, kun vaan saisin jostain rohkeutta viedä niitä eteenpäin. Muutama Diapam on onneksi jäljellä kaapin pohjalla. Jos en muuten pysty toimimaan, ne auttavat ainakin hieman.

 Mitä tulee terapiaan (jossa tuli vuosi täyteen): Kärsin edelleen massiivisesta motivaation puutteesta. Koko kevät on mennyt haahuillessa ja en ole saanut kerrassaan mitään aikaan. Terapeutti on mulle väärä ihminen, tajuan sen nyt, mutta en voi vaihtaa. En jaksa enää käydä sitä prosessia läpi ja kun tutustumiskäynnit on maksettava kokonaan itse ja rahaa ei ole niin no can do.

Hän tokaisi pari viikkoa sitten, että home on kuulemma minulle "pakkomielle" kun kerroin, että pelkään asuvani homeasunnossa (tämä siis ennen kuin nurkasta löytyi kasvustoa). Loukkaannuin tästä, mutta en näyttänyt sitä hänelle. Seuraavalla  terapiakerralla sanoin, että pahoitin mieleni ja mietin, uskallanko enää puhua asiasta, jos terapeutti ei halua siitä kuulla. Hän totesi vain, että mistä päättelin, ettei hän haluaisi kuulla asiasta. Hän ei siis ollenkaan pahoitellut tai mitään.

Terapeutti tuntuu hieman viileältä ja etäiseltä ja se ärsyttää välillä. Kai se kuuluu psykodynaamisen terapian luonteeseen, mutta itse kaipaisin vähän empaattisempaa ihmistä. Tälle naiselle ei tee mieli puhua tietyistä asioista, koska juurikin koen hänet ihmisenä, jolle ei vaan voi kertoa kaikkea. Että en tiedä, tuleeko tästä mitään pidemmän päälle.

Ja tosiaan, kuntouttavan työtoiminnan pitäisi alkaa elokuussa. Kiinnostus on pyöreä nolla. En haluaisi mennä sinne ollenkaan (eräs työpaja) mutta kai se on pakko. Onneksi voi valita, että käy vain yhtenä päivänä viikossa. Sen ei pitäisi olla liian raskasta. Hope so...

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Ei ole ollut motivaatiota. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu.

Motivaatio on aika nollissa. Ei kiinnosta mikään.

Työkkäristä soitettiin eilen, ei huvittanut vastata. Mua ei vaan kiinnosta, piste. Pitäisi aloittaa jossain nuorten työpajalla elokuussa, mutta ei kiinnosta paskaakaan. Ei mulla ole enää mitään tavoitteita elämässä. Olen päättänyt luopua kaikesta, koska luovuttaminen on kohdallani ainoa järkevä vaihtoehto.

Välitilassa

Ajattelin tulla päivittämään kuulumisia.

Työkkäristä soitettiin tänään ja pyydettiin tapaamiseen ensi viikolla. Puhuttiin alustavasti kuntouttavan työtoiminnan jatkumisesta jossain muodossa. En tiedä vielä sen enempää. Ilmoitin, että sinne paikkaan en enää mene, missä viimeksi olin. Enkä tiedä, haluanko enää harjoitteluun/kuntouttavaan työtoimintaan/mihinkään koskaan. 

Toisaalta tiedän, että se voisi tehdä mulle hyvää, kun lähinnä vietän tätä nykyä päivät sisätiloissa. Saisi ainakin jotain ihmiskontakteja ja sisältöä päiviin. Toisaalta taas...Ääh, en tiedä. Taas olisi vastassa uusi paikka ja uudet ihmiset. En tiedä, jaksanko sitä enää. Motivaatio on aika nollissa.

Mutta ei elämä kovin mielekästä nykyisessä muodossakaan ole. Lähinnä surffaan tietokoneella tai jos jaksan keskittyä tarpeeksi niin luen kirjaa. Satunnaisesti käyn lenkillä, mikäli polvinivelet kestävät. Kerran viikossa on terapia, jolloin pyörähdän kaupungilla. Siinä se hyvin pitkälti on, elämäni tällä hetkellä.

Kevät on hieman piristänyt vointia, mutta masennus lymyilee edelleen mielen pohjalla vahvasti, eikä ilmeisesti ole poistumassa mihinkään. Pärjään kuitenkin ilman lääkkeitä, mikä on sinänsä jees. Melatoniinia tosin syön uniongelmiin, mutta Ketipinor on taolla edelleen, toivottavasti pysyvästi. 

Vähän hermostuttaa se työkkäritapaaminen, koska kyseinen virkailija, joka mulle soitti ja jonka kanssa siis on tuo tapaaminen niin sattuu olemaan mies ja minä kun satun pelkäämään miehiä niin saa nähdä mitä tapaamisesta tulee...En kuitenkaan jaksa stressata siitä sen suuremmin, menköön miten menee, who cares? Eipä minulla mitään hävittävääkään ole että sikäli aivan sama.

Terapiaprosessi ei ole oikein edennyt viime aikoina. Alussa tuntui, että nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin, mutta sitten tyssäsi. En oikein saa mistään kiinni. Mieli harhailee sinne sun tänne ja en pysty keskittymään. Muistot karkaavat jonnekin, niihin on vaikea päästä käsiksi. En tiedä, ehkä tämä kuuluu prosessiin?

Minussa asuvat viat

Tänään puhuimme terapeutin kanssa terapian jatkosta. Kelan päätös on myönnetty toistaiseksi toukokuulle ja pian olisi tarkoitus hakea vuodeksi jatkoa. Pitäisi siis varata aika lääkärille B-lausuntoa varten.

Pelkään, että minulle ei enää myönnetä terapiaa ja syy siihen on varsin painava. Terapeutti totesi, että ei voi kirjoittaa lausuntoonsa, että terapian tavoitteena olisi työkyvyn palauttaminen. Hänen mielestään tavoitteena tulisi olla sen sijaan elämänlaadun parantaminen, mutta pelkästään sillä kriteerillä tulee todennäköisesti hylkäävä päätös Kelalta ja terapiani näin ollen keskeytyisi vuoden jälkeen.

Ironista kyllä, terapeutti on samalla sitä mieltä, ettei kolme vuotta terapiaa (joka on yleinen psykoterapian kestoaika) tule riittämään minulle, vaan tarvitsisin todennäköisesti enemmän, koska taustalla on vaikeita lapsuusajan kokemuksia ja traumoja.

Olo on jollain tasolla turta ja olen pettynyt terapeuttiin, samalla vihainen itselleni. Terapeutin mielestä olen siis toivoton tapaus, koska hän ilmiselvästi toi esiin vihjaillen, ettei minusta saa enää työkykyistä ja että sitä on turha edes tavoitella. Korkeintaan osa-aikatyötä voisin ehkä joskus tehdä ja senkin tulisi olla sellaista, että voisin olla mahdollisimman paljon omassa rauhassa ja tehdä itsenäisesti (ei sellaisia töitä taida kohta enää ollakaan missään...)

Nyt se on siis virallista. Työkkärin mielestä olen ollut jo ilmeisen kauan ns. toivoton tapaus, kun sieltä ollaan mulle eläkettä ehdoteltu jo pariinkiin otteeseen. Nyt myös minua pian vuoden hoitanut, erittäin kokenut ja pitkän uran tehnyt, ammattitaitoinen psykoterapeutti on sitä mieltä, etten tule toipumaan enää työkykyiseksi.


Taidan olla oikeasti luuseri kaikkien silmissä. Kukaan ei usko minuun. Vielä pahempi on, etten enää itsekään jaksa uskoa itseeni.

Kyllähän mä tämän jollain tasolla olen tiennyt jo kauan, että työkyvyn takaisin saaminen tulee olemaan vaikea prosessi, ellei jopa mahdoton, mutta oli isku vasten kasvoja, että terapeutti menee ja ilmoittaa päin naamaa, ettei voi kirjoittaa tavoitteeksi "työkyvyn palauttamista" lausuntoon, joka menee Kelalle, joka tekee päätöksen terapian jatkamisesta. Kun psykoterapian tarkoituksena hyvin suuressa määrin on nimenomaan työkyvyn palauttaminen.

Maailma on antanut periksi kanssani, siltä tämä tuntuu. Kaikki viralliset tahot ovat sitä mieltä, ettei minusta tule enää ikinä mitään, että olen kehäraakki jo kolmekymppisenä, että mitään ei ole tehtävissä työkyvyn palauttamiseksi.

Pelottaa jo etukäteen tuleva lääkärin tapaaminen. Mitä jos hänkin on sitä mieltä, etten tule korjautumaan työkykyiseksi ikinä? Nyt hän pitää jo minua lääkekielteisenä (se lukee yhdessä lausunnossakin) kun en ole suostunut jatkuvasti syömään masennuslääkitystä. Ja lääkärin sana painaa varsin paljon, kun Kela tulee tekemään päätöksensä terapian jatkosta.

Kaikki pelottaa, ihan kaikki. 

Tällä hetkellä häpeän olla minä. Häpeän olla tämä ihminen, johon ei uskota ja joka on leimattu toivottomaksi tapaukseksi sekä työkkkärissä että ilmeisesti nyt myös terapeutin toimesta. Hävettää olla sairas ja arvoton yhteiskunnan silmissä. Hävettää, kun joutuu elämään veronmaksajien rahoilla ja että tilanne todennäköisesti tulee olemaan tällainen lopun elämääni.

Mietin myös, haluaako terapeutti ajaa minut pois vastaanotoltaan. Ehkä hän inhoaa mua eikä halua hoitaa minua enää? Ehkä hän toivoo, että saisin Kelalta kielteisen päätöksen, enkä enää jatkaisi hänen luonaan käyntejä?

Olen itkenyt paljon viime aikoina. Oletan, että Ketipinorin lopettamisen vuoksi mieleni on tavallistakin epävakaammassa tilassa ja yritän ajatella, että tämä tuska menee kyllä ohi. Samalla mietin, ettei tämä mene varmasti ikinä ohi, että olen tässä samassa paikalleen jämähtäneessä tilassa lopun elämäni. Ja etten tule kestämään tätä elämää, jos tämä jatkuu näin hamaan tulevaisuuteen

Itsemurha on mielessä päivittäin ja haluaisin viillellä käsivarret täyteen viiltoja ja hakata itseni mustelmille silkasta itsevihasta. Vihaan itseäni niin paljon, että harva voisi ymmärtää sitä. Tunnen itseni täydellisen arvottomaksi olennoksi. Aivan kuin ihmisarvoni olisi kuollut tai sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mietin jopa, onko mulla oikeutta elää, kun olen ilmeisesti pelkkä rasite yhteiskunnalle. Ja suuri taakka läheisille.

Koen olevani, kuten olen varmaan joskus maininnutkin, epäonnistunut ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä niin pahasti, että paluuta tuskin on. Minussa asuvat viat ovat synnynnäisiä, eikä niitä voi korjata.

Lääkkeen lopetus ja epävakautta ilmassa

Epävakaa päivä takana.

Tänään itkin kahdesti ja nyt loppuillan olen ollut ihan saatanan vihainen ilman mitään erityistä syytä. Tunteet ovat jostain syystä pinnassa, ehkä se johtuu huomisesta terapiasta?

Itkettää ja samaan aikaan tekisi mieli kiljua raivosta ja heitellä esineitä. Myös itsensä satuttaminen on käynyt mielessä, mutta yritän välttää sitä nyt. En tiedä, vaikuttaako Ketipinorin äskettäinen lopetus mielialoihin.

Lopetin tosiaan Ketipinorin 2 viikkoa sitten. Ihan hyvä lääke sinänsä ja auttoi nukkumaan kunnolla, mutta kun olin syönyt sitä jo melkein 10 vuotta niin päätin, etten halua enää riskeerata terveyttäni (lääkkeellä on lukuisia haittavaikutuksia etenkin pitkäaikaiskäytössä).

Söin iltaisin 25 mg eli siis tosi pienen annoksen, mutta olen huomannut vuosien varrella niin voimakasta kognitiivisten kykyjen laskua, minkä epäilen ainakin osittain johtuvan kyseisestä lääkkeestä, etten halua enää ottaa sitä ellei ole pakko. Sääli, koska oli tehokas lääke ja sen avulla nukkui täydet yöunet. Nyt ilman lääkettä nukun n. 6 tuntia ja olen entistä väsyneempi. Tarvitsisin unta 8-9 tuntia per yö, mutta se ei näköjään onnistu. Suunnitelmissa on kokeilla melatoniinia, josko siitä olisi apua.

Näin taannoin erästä kaveria ja kävimme yhdessä juhlimassa. Siitä tuli henkisesti huono olo, monestakin syystä. Sain muun muassa tietää, että tämä ihminen pettää poikaystäväänsä toistuvasti ja on muutenkin aika sekava tapaus. Mietin erinäisten faktojen perustella jopa välien tietoista viilentämistä, koska en tiedä, haluanko olla noin kaksinaamaisen ihmisen kanssa lähemmissä tekemisissä.

Tekisi mieli kertoa kaverin miehelle, mitä hänen naisensa on tehnyt, mutta en uskalla sekaantua toisten asioihin. Tuskinpa minua edes uskottaisi, todennäköisesti syytettäisiin valehtelijaksi ynnä muuta "mukavaa". Kokemus on osoittanut, että tietyt asiat on parempi pitää omana tietonaan. Tuntuu vaan aika pahalta olla kuin mitään ei olisi tapahtunut ja katsoa vierestä, kun tämä kaveri elää valheessa ja poikaystävä on autuaan tietämätön kaikesta.

Toisaalta, en voi tietää, millainen heidän suhteensa oikeasti on, en tunne kumpaakaan osapuolta tarpeeksi hyvin, joten en ole oikeutettu moralisoimaan. Mutta olen alkanut siltikin miettiä, että oliko tämä kaveruus mahdollisesti tässä.

Menneisyyden roihu

Kirjoitan tätä jonkinasteisen ahdistuskohtauksen keskellä.

En ole tänään tehnyt paljoakaan. Kävin kaupassa. Imuroin puoli tuntia. Roikuin netissä koko illan saamatta aikaan mitään järkevää.

Ja nyt ahdistaa, ilman varsinaista syytä. Sydämeni lyö hiukan liian voimakkaasti ja sisuksia puristaa jälleen kerran näkymätön nyrkki.

Olen kahden vaiheilla elämäni suhteen.

Annanko lopullisesti periksi vai jatkanko taistelua kaikesta huolimatta? Löytyykö minulta enää motivaatiota ja jaksamista? Onko tässä oikeasti mitään järkeä? Mitä jos kaikki on jo tuhoontuomittu ja mikään mitä teen, ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että häviän taistelun tätä masennusta vastaan, joka on asunut minussa siitä lähtien kun täytin 13?

Suurimman osan ajasta tuntuu, ettei kannata enää yrittää mitään. Että ei tästä elämästä tule tämän kummempaa. Että kaikki on jo tehty, nähty ja koettu ja lopullinen pohjalle putoaminen on vain ajan kysymys.

Toisaalta jossain syvällä sisälläni sinnittelee vielä pienen pieni toivonkipinä. Useimmiten masennus jyrää sen yli, mutta siellä se on silti, edelleen ja kaikesta huolimatta, eikä suostu kuolemaan, vaikka välillä itsestäni tuntuu siltä, että olen jo puoliksi kuollut ja toinen jalka haudassa.

Entä jos muutos onkin mahdollinen? Jaksaisinko vielä kaikesta huolimatta korjata kurssiani ja saada otteen tästä elämästä? Jos minulla on sittenkin tulevaisuus? Voisiko se olla mahdollista, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä?

En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen. Haluaisin jaksaa, haluaisin pelastua, haluaisin että elämästäni tulisi taas elämisen arvoinen. Mutta onko minusta siihen prosessiin? Onko minusta mihinkään enää?

Menneisyys palaa sisälläni tuskallisena roihuna ja minä en tiedä, miten pystyn ottamaan sen kaiken pahan vastaan.

Betoniin valettu sydän

Minusta tuntuu koko ajan entistä vahvemmin, ettei elämässäni ole enää mitään toivoa minkään suhteen.

Olen heikko, enkä jaksa kantaa tätä loputonta taakkaa, joka painaa harteitani päivästä toiseen valaen sydämeni betoniin, tehden jokapäiväisestä elämästä lyijynraskasta.

 Ei kai jatkuvaa tarkoituksettomuutta voi kukaan kestää loputtomiin?

Olen tällä hetkellä täydellisen lannistunut ja lannistettu. Sisälläni voimistuu päivä päivältä tunne, että tämä peli on pelattu lopullisesti. Että tulevaisuutta ei ole. Ei mitään odotettavaa, ei mitään minkä takia jaksaa.

Olen miettinyt terapian keskeyttämistä. Motivaatio on täysin kateissa. Tuntuu, ettei ole enää voimia yrittää, koska kaikki on turhaa. Tämän blogin kirjoittaminenkin tuntuu välillä turhalta ja mietin, onko järkeä edes kirjoittaa, koska tuntuu vahvasti siltä, että vain toistan itseäni ja jauhan samaa valitusvirttä päivästä toiseen.

Mietin itsemurhaa edelleen päivittäin.

Kyselen itseltäni, miksi en ole tehnyt sitä jo, miksi edelleenkin jatkan elämistä ja hengittämistä tässä turhaakin turhemmassa maailmassa? Miksi en ole ottanut sitä lopullista askelta ja lopettanut olemassaoloani, kun lähinnä tuotan tuskaa muille ja ennen kaikkea itselleni?

Jos yrittäisin loogisesti perustella muille, kuinka turha ihminen olen ja oikeastaan vahingoksi tälle systeemille niin harva varmaan ymmärtäisi. Kuinka joku voikaan tuntea itsensä näin täydellisen mitättömäksi turhakkeeksi, jonka ei pitäisi olla olemassa.

En luota terapeuttiin

Näin muutama päivä sitten erästä kaveria, joka myös käy terapiassa ja hänen kanssaan puhuimme siitä, millaisia tunteita terapia aiheuttaa.

Hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa oli myöskin sama kuin itselläni: terapia herättää voimakkaita tunteita, myös ahdistusta ja kaverikin pitää tätä ihan normaalia. Siksikin itseäni on jäänyt mietityttämään oman terapeuttini reaktio, kun kerroin hänelle terapian myötä kulminoituneista ahdistuskohtauksista: että se ei ole hänen mielestään ns. osa prosessia ja ettei ole mitenkään tavanomaista kokea ahdistuneisuutta terapian myötä.

Kaverini ihmetteli suuresti sitä, miten korkeasti koulutettu, yli kaksikymmentä vuotta psykoterapiatyötä tehnyt ammattilainen voi sanoa potilaalle, ettei ahdistus kuulu ns. normaaliin terapiaprosessiin ja antaa ymmärtää, että kyse on täysin potilaan omasta, verrattain harvinaisesta reagointitavasta ja näin ollen potilas tuntee itsensä vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi, koska ei täytä normeja.

Ei terapeuttini varmastikaan halunnut saada minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi, mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, niin sinä päivänä todellakin tunsin itseni huonoksi potilaaksi, kun prosessi ei etene ns. tyypilliseen tapaan. Enää en koe samanlaista huonommuuden tunnetta, mutta olen alkanut miettiä yhä enemmän, onko tämä terapeutti kertakaikkiaan väärä ihminen terapoimaan minua.

Jo pidempään olen kokenut, että henkilökemiamme eivät toimi välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Terapeutti vilkuilee kelloa silmiinpistävän usein ja vaikuttaa usein siltä kuin hän ei kuuntelisi tai häntä ei kiinnostaisi ollenkaan se, mitä kerron. Kokemastani koulukiusaamisesta hän ei vaikuta niinkään kiinnostuneelta (mikä on traumatisoinut pahiten) eikä paljoa kommentoi niistä asioista puhuttaessa, mutta heti kun otan vanhempani puheeksi, etenkin äidin, hänellä löytyy ns. paljon sanottavaa.

Terapeutti tuntuu jollain tavalla liian etäiseltä, vaikka ei olekaan mitenkään kylmän oloinen ihminen. Jokin siinä vuorovaikutuksessa vain tuntuu mättävän, jokin mitä en osaa pukea kunnolla sanoiksi. Yleensä mua ahdistaa lähes poikkeuksetta mennä terapiaan ja usein tuntuu vaivaannuttavalta aloittaa puhuminen, en edes tiedä miksi...On vain jotenkin epämiellyttävä olo, tosin tämä kyllä menee yleensä ohi istunnon kuluessa.

Sellainen mielikuva on tässä tullut yli puolen vuoden aikana, että terapeutti tykkäisi jutustella vähän niinkuin tuttavien kesken ja että voinko kertoa hänelle kaikkein kipeimmistä ja syvimmistä ajatuksistani ja tunteistani kun en voi olla varma, kuinka hän niihin suhtautuu? Pelkään kai torjutuksi tulemista jollain tasolla, että mut lytätään henkisesti ja pelkään paljastavani tyhmyyteni jne jne...

En siis luota terapeuttiin tarpeeksi, enkä tiedä miten luottamusta saisi kasvatettua.

Viime istunnossa hän kysyi, kun tuli puhetta miehistä ja miesihanteista ylipäätään, että millaisista miehistä (julkisuuden henkilöistä) kiinnostun romanttisessa mielessä ja tunsin yllättävän voimakasta häpeää vastatessani kysymykseen täysin yleisellä tasolla, en edes mennyt mihinkään yksityiskohtiin, en kertonut nimiä yms. Koen, että asia ei kuulu terapeutille vähäisimmissäkään määrin ja minusta kysymys oli vaivaannuttava, mutta en uskaltanut sanoa asiasta.

Vaikka olisin terapeutin kanssa eri mieltä, en koskaan uskalla tuoda omaa mielipidettäni esiin ja en pysty sanomaan suoraan, jos joku juttu häiritsee.

Joten olen alkanut miettiä, voiko tällä terapialla olla mitään tulevaisuutta?

Eilinen terapiakäynti

Eilinen terapiakäynti pisti hieman mietityttämään.

Kysyin terapeutilta, onko normaalia, että terapian alkamisen jälkeen (toukokuu 2015) olen alkanut saada n. kerran tai pari kuukaudessa ahdistuskohtauksia, jotka tulevat yleensä illalla, ennen nukkumaanmenoa, ilman mitään ns. laukaisevaa tekijää. On vain järjetön pelko, joka voimistuu hiljalleen saavuttaen lopulta lakipisteensä, jolloin olo on todella kammottava ja pahimmillaan olen haukkonut henkeä ja itkenyt, kun tuntuu, että rintakehä puristuu kasaan ja en saa kunnolla henkeä. (Sanottakoon tässä, että olen kolme kertaa aikaisemmin vähän päälle parikymppisenä kokenut samanlaisia pelkotiloja, eikä silloinkaan löytynyt varsinaista laukaisevaa tekijää, mutta ne jäivät yksittäisiksi kerroiksi, eikä niitä tullut moneen vuoteen ollenkaan.)

Ei kai varsinaisesti paniikkikohtaus, mutta ei kovinkaan kaukana siitä. Terapeutti totesi, että ei, hän ei ole kuullut, että tällaiset ahdistuskohtaukset terapian myötä olisivat mitenkään yleisiä, että kyse on minusta ja yksilöllisestä reagointitavastani, ei niinkään ns. normaalista kaikkia koskevasta asiasta, joka kuuluisi terapiaprosessiin.

Olin pettynyt kuullessani tämän ja tietyllä tapaa koen epäonnistuneeni terapiassa tämän takia.

Enkö tässäkään ole normaali, edes tässä prosessissa? Miksi olen niin epänormaali, ettei edes terapia etene ns. valmiin kaavan mukaan, vai onko terapeutti kenties väärä tai väärää koulukuntaa? (psykodynaaminen)

Olisin toivonut, että terapeutti olisi jotenkin rohkaissut ja sanonut, että kyllä, tämä on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Sen sijaan tuli tunne, että olen itse jotenkin vääränlainen, kun en reagoi ns. normaalisti. Tiedän kyllä, että jokainen on yksilö ja varmasti jokaisella terapiakokemus on erilainen, mutta kai minä ajattelin, että on olemassa joku kaava, jonka mukaan terapia menee ja kun se
ei menekkään sen kaavan mukaan niin joko minä tai terapeutti on epäonnistunut.

Psykoosista puhuttaessa hän totesi, että se ei ole kohdallani todennäköistä (onneksi!) ja jos terapian takia ylipäätään voi seota, niin se olisi varmaankin jo tapahtunut tähän mennessä. Kun välillä on itsellä sellainen irrationaalinen pelko, että mitä jos nämä asiat ovat liikaa, mitä käyn läpi ja kestokykyni ei riitä, tulee massiivinen romahdus ja mieli menee lopullisesti pirstaleiksi?

Istunnosta jäi vähän sellainen fiilis, että terapeutin mielestä tämä terapia ei mene niinkuin pitäisi, että mun olisi parempi kokeilla jotain kognitiivista terapiaa. Että nämä asiat, joita käsittelen, ylittävät ehkä kestokykyni.

Tuntuu, että hän haluaa päästä musta eroon. Kun alkoi puhumaan, että julkisella puolella terapiasuuntaukset ovat pääosin kognitiivisia ja että jos tällainen syväluotaava terapia on liikaa niin sitten voi keskittyä enemmmän tähän päivään ja jättää menneisyyden vähemmälle huomiolle.

Voin olla täysin väärässä, mutta silti pelkään, että nyt hän haluaa, että keskeytän koko terapian ja siirryn jollekin muulle terapeutille. Eräänlainen hylätyksi tulemisen pelko nosti heti päätään. 

Mietin myös, että jurppiiko häntä, kun käyn vain kerran viikossa (rahatilanteen vuoksi) ja hän haluaa asiakkaan, joka kävisi kahdesti viikossa ja haluaa minusta eroon, jotta voisi saada tilalle asiakkaan, joka on ns. tuottavampi? Sinänsä ymmärrettävää, onhan terapeutti yksityisyrittäjä ja tottakai hänen on ajateltava rahaa ja omaa pärjäämistään, mutta silti mietin, kiinnostaako häntä yhtään minä ihmisenä ja traumakokemukseni vai onko hän vain puhtaasti rahan perässä?

Stressaa vähän, kun ei tiedä, kuinka kauan tämä terapia tulee jatkumaan, haluaako terapeutti mut tosiaan pois ja jonkun paremman maksukyvyn omaavan tilalle, pääsenkö julkiselle ja millainen terapeutti siellä on, voinko edes luottaa siihen että pääsen sinne...Vai jatkanko sittenkin nykyisellä terapeutilla?

Toisaalta haluan jatkaa hänellä, koska on ammattitaitoinen ja omaa pitkän kokemuksen alalta. Toisaalta välillä hän ärsyttää minua olemalla etäinen (mielestäni liiankin paljon),välinpitämättömän oloinen ja välillä taas kritisoi esim. vanhempiani hieman liian kärkkäästi.

Mutta kai se on normaalia, että terapia herättää tunteita ja välillä toisen naama ns. vituttaa? En kylläkään kokenut ensimmäisen terapeuttini kanssa näin (hänellä kävin 6 vuotta) joten ehkä kyse on vain henkilökemioista? Mene ja tiedä...

Sekin on jäänyt mietityttämään, kun joulukuussa maksoin ns. omasta pussista 100€ terapeutille, koska olin varma, että sosiaalitoimi ei maksa enää terapiaa (olin väärässä, oma moka) ja sitten sossu maksoikin koko summan suoraan terapeutin tilille. Seuraavassa istunnossa hän sitten ilmoitti, että nyt on käynyt näin ja hänen tilillä on ylimääräiset 100€ ja että miten me hoidetaan tämä homma?

Jos hän palauttaa rahat suoraan tililleni, niin sossuhan ottaa ne tulona huomioon ja vähentää sen summan ensi kuun toimeentulotuesta, joten siinä ei ole järkeä. Jos hän taas käy automaatilta nostamassa sen 100€ ja antaa mulle sen suoraan käteen, niin hänen "omat laskelmansa menevät sekaisin", jotenkin noin hän siis perusteli sitä, ettei voi maksaa minulle takaisin sitä sataa euroa käteisellä.

Tällöin mieleeni tuli ekan kerran, että haluaako terapeutti oikeasti pitää itsellään ne ylimääräiset 100 euroa, vaikka tietää, että olisin tarvinnut sen rahan itse, koska olen ongelmissa pikavippien kanssa ja elän toimeentulotuen varassa? Oliko kyse ahneudesta vai vilpittömästi siitä, että hän ei voi maksaa takaisin sitä sataa euroa, koska hänen oma kirjanpito menee sitten sekaisin?

Lopulta itse sanoin, että hän saa pitää sen sata euroa, koska takaisinmaksu osoittautui varsin hankalaksi prosessiksi. Tämä jäi hieman kaivelemaan, mutta olen ajatellut, että anti olla, yksi 100€ sinne tai tänne, kunhan saan jatkaa terapiaa niin se on pääasia. En kehdannut alkaa vaatia sitä satasta takaisin...Olin vain kiitollinen siitä, että ylipäänsä voin jatkaa terapiaa.







Mutta en ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että minä asiakkaana en kiinnosta terapeuttia, vaan hän on ehkä enemmän rahan perässä kuin että tekisi työtään ns. auttamisen halusta...

Minusta tuntuu, että elän nykyään enemmän mielikuvituksessani kuin oikeassa elämässä.

Tämä ns. oikea elämä ei useinkaan tunnu elämisen arvoiselta, joten siksi oman pään sisällä eläminen houkuttelee paljon enemmän. Ei tarvitse miettiä kaikkea paskaa, mitä on ollut ja mitä varmasti tulee olemaan jatkossakin.

Olen kyllästynyt unelmiin, koska yksikään niistä ei ole toteutunut, enkä usko että koskaan toteutuukaan. Olen täten luovuttanut ja lakannut haaveilemasta. Voisi kai sanoa, että olen ns. hyväksynyt kohtaloni, joka on tietyllä tapaa eristäytyminen muista ihmisistä ja tästä yhteiskunnasta. Moni voisi kutsua minua syrjäytyneeksi ja sitä kai virallisen määritelmän mukaan olenkin, mutta se ei tunnu enää juuri miltään, vaan siitä on tullut ikään kuin luonnollinen olotila, että näin kai asioiden kuuluukin olla.

Tiedän, etten tule koskaan pärjäämään omana itsenäni tässä systeemissä, koska en omaa tarvittavia sosiaalisia taitoja tai kognitiivisia edellytyksiä kestääkseni esimerkiksi ns. tavallista työelämää. Yritetty on, enemmän kuin tarpeeksi, mutta ilman tulosta. Koulussa pärjäisin jotenkuten, mutta kouluttautuminen tuntuu täysin turhalta, kun miettisi vain sitä, etten koskaan tulisi tarvitsemaan niitä taitoja missään oikeassa työssä ja näin ollen niiden opetteleminen olisi vain turhaa ajanhaaskausta.

Ihmissuhteet saavat osaltani jäädä. Niissäkin olen yrittänyt ja antanut kaikkeni, ilman tulosta. Kun olen hylkiö, niin sitten olen, no can do. Hyväksyn tämän ikävän tosiasian ja jätän ihmissuhteet niille, joilla on oikeasti edellytyksiä pärjätä niissä.

Moni on varmaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, kun vuosi vaihtui. Itsekin niitä tein menneinä vuosina. Tälle vuodelle en ole tehnyt oikeastaan yhtäkään, enkä odota tulevalta vuodelta varsinaisesti mitään. Asiat tulevat kohdalle sellaisina kuin tulevat ja ne on hyväksyttävä sellaisinaan, jotta voisi saavuttaa edes jonkinlaisen mielenrauhan.

Terapia näillä näkymin jatkuu edelleen kerran viikossa. Aiemmin oli epäselvyyttä, jatkuuko se ollenkaan, mutta mikäli sossu edelleen maksaa omavastuun, niin jatkan nykyisellä terapeutilla, kunnes selviää, pääsenkö julkisen puolen terapiaan ja milloin.

Toisaalta mietin, onko tämä terapia yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi parantua työkykyiseksi, mitä järkeä on tuhlata yhteiskunnan varoja? Toisaalta, en näe syytä lopettaakaan. Ehkä tästä on pidemmän päälle ainakin jotain hyötyä ja joka tapauksessa menneisyyden asiat on käsiteltävä, tavalla tai toisella ja terapeutin kanssa se on taatusti helpompaa kuin yksin.

Rahatilanne on edelleen surkea, mutta toivottavasti paranemaan päin. Sain edelliset pikavipit (200€) maksetttua kuun vaihteen jälkeen, mutta jouduin ottamaan jälleen 60€ lisää, jotta sain bussikortin ostettua, kun näillä pakkasilla ei oikein viitsi pyöräillä kaupunkiin ja takaisin. Sossusta lienee siis turha odottaa rahaa, siellä kun otetaan kaikki tilillepanot tuloina huomioon. Mutta mikäli maksavat terapiakulut, niin en valita.

Ruoka on melkein loppu, joten ensi viikolla joudun vihdoin nöyrtymään ja käyttämään sen diakonilta saadun ruokakupongin. Saa sillä ainakin viikon ruoat ja se auttaa jo paljon. Lääkkeisiin ei ole edelleenkään varaa, mutta ehkä ensi kuussa sitten.

Harmittaa, kun hukkasin silmälasini viime viikolla ja pakko saada uudet tilalle jossain vaiheessa. Sossusta en kehtaa mennä pyytämään niihin rahaa, mutta onneksi osamaksumahdollisuus on ainakin Specsaversilla ja täytyy toivoa, että sieltä löytyisi kohtuuhinnalla jonkinlaiset lasit.

Mitä muuta elämääni kuuluu tällä hetkellä? Ei oikeastaan mitään. Vietän aikaani lähinnä kotona kirjoja lukien ja netissä surffaten. Välillä käyn lenkillä, jos kivut antavat myöten. Kerran viikossa on terapia ja silloin tulee pyörähdettyä kaupungilla. Joskus hemmottelen itseäni, mikäli rahaa on ja käyn jossain kahvilassa istuskelemassa.

Vietän aikaani suurimmaksi osaksi yksin ja usein tunnen itseni yksinäiseksi, mutta toisaalta tähän on jo niin tottunut, etten jaksa suuremmin valittaa. Olen ollut yksin lapsesta saakka ja muunlaista olotilaa on enää vaikea kuvitella. Tuskin edes sietäisin ketään ihmistä kovin pitkään lähelläni, olenhan jonkinasteinen introvertti ja nauttinut aina omasta rauhasta tavallista enemmän.

Vointi on tällä hetkellä hieman parempi kuin ennen vuodenvaihdetta. Päivien piteneminen, valoistuminen ja pysyvä lumipeite maassa auttavat sietämään tätä loputtomalta tuntuvaa vuodenaikaa ja luovat uskoa siihen, että kevätkin tulee jossain vaiheessa, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa...