Olo on jälleen todella huono.
Itsemurhan mahdollisuus lohduttaa: tätä paskaa ei tarvitse kestää loputtomiin. Toivo ja epätoivo taistelevat mielessäni ja tunnen käveleväni pettävällä jäällä. Pienikin lipsahdus ja syöksyn alas kuilun syövereihin, omaan tuhooni.
Toivoisin tietäväni tappavat annokset tulevaisuuden varalta. Etten ainakaan jäisi halvaantuneena henkiin kitumaan, mikäli joskus toteutan suunnitelmani.
Mietin usein, etten kestä tätä enää kauaa. Elämän/oman ajatusmaailman täytyy muuttua perusteellisesti, mikäli aion jatkaa hengissä pysymistä. Pelkään, että kaikki on pian loppu, että minulla ei ole enää montaa vuotta jäljellä.
Olen jo pitkään aavistellut kuolevani kohtalaisen nuorena ja nyt olen siitä lähes sataprosenttisen varma. Tätä elämää ei voi enää pelastaa. Odotan vain pahinta tapahtuvaksi ja tiedän, että se pahin tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin. Mun kohdallani asioilla on aina taipumus mennä pieleen isolla P:llä.
Miksi edes kirjoitan tätä tekstiä? Saman jauhamista kuin ennenkin. Lukijatkin varmasti jo kyllästyvät ainaiseen valitukseeni. Mutta en osaa kirjoittaa iloisista asioista ja sitäpaitsi itselleni minä tätä enimmäkseen kirjoitan, tosin vähän teillekin, jotka näitä postauksiani vielä jaksatte lukea.
Tuntuu, että kaikki sanottava on jo melkein sanottu.
Olen itkenyt, kiroillut, rukoillut, yrittänyt vaikka mitä, että elämä muuttuisi paremmaksi. Eikä se muutu. Alan olla niin kurkkua myöten täynnä ongelmiani, että välillä pelkään sekoavani.
Päivittäin mietin edelleen itseni tappamista ja sitä, kuinka se tuntuu olevan ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Toisaalta haluan elää, mutta en tätä elämää.
Jatkuva pelko, että kaikki tulee jatkumaan näin hamaan kuolemaan asti. En kertakaikkiaan kestä enkä jaksa. Masennus on vienyt multa melkein kaiken ja kuinka paljon lisää se tulee vielä viemään? Kunnes jäljellä ei ole enää mitään...
Olen sisältä mädäntynyt, ruosteessa ja rikki. Peruuttamattomasti hajalla, eikä minua voi korjata.
Synnynnäisesti viallinen yksilö, luonnonoikku terveiden ja ns. normaalien ihmisten keskellä. Syntymäni oli virhe ja kuinka toivoisinkaan, että ajassa olisi mahdollista mennä taaksepäin ja voisin deletoida itseni ja perua kaiken.
Minusta ei ole elämään. Ei normaalia elämää (jonka olen aina tiennyt) eikä tällä menolla minkäänlaista elämää. Olen harkinnut jopa masennuslääkityksen aloittamista, kun olot ovat niin vaikeita, mutta en jaksa alkaa ravaamaan lääkärissä asian takia. Inhoan psykiatreja ja tk-lääkärit taas eivät ymmärrä hevonvittua mt-ongelmista...
Onneksi terapia on 2 kertaa viikossa. Se auttaa pysymään järjissään, kun on ihminen, jolle voi oikeasti kertoa asiat niinkuin ne on. Olen puhunut paljon siellä itsemurha-ajatuksista ja näin pysyn edes jotenkin pinnalla.
Tosin pessimistinä uskon, ettei terapia minua pelasta, vaikka kävisin siellä 10 vuotta. En todellakaan tiedä, mikä pelastaisi.
Oliko niin että terapiasi on psykoanalyysi tyyppistä (että sinä puhut ja terapeutti enimmäkseen kuuntelee kylmän etäisenä)? Oletko koskaan kokeillut kognitiivista terapiaa? (siinä juuri pyritään muuttamaan vääristyneitä ajatusmalleja ja terapia on vuorvaikutteisempaa jne.)
VastaaPoistaItse kamppailen pitkäaikaisen masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa. Tuntuu että olen jotenkin ihan lukossa ja toimintakyky ollut tosi huono parin viime vuoden ajan, jouduin nyt opinnotkin keskeyttämään ja se ahdistaa vain lisää. Tiedän etten pääse eteenpäin ellen oikeasti ala muuttaa ajatusmaailmaani ja elämääni mutta samalla tuntuu ettei ole mitään motivaatiota.
Pystyitkö puhumaan terapiassa avoimesti heti alusta asti vai oliko ensin puhuminen vaikeaa? Itse koen vaikeaksi puhua "ammattilaisille" avoimesti, jotenkin hävettää ja tulee inhottava olo.
Terapiani on psykodynaamista, vähän kai saman tyyppistä kuin psykoanalyyttinen. Olen itse enemmän äänessä, mutta kyllä terapeutti myös kyselee asioista ja koen hänen kanssa hyvääkin vuorovaikutusta.
VastaaPoistaKognitiivisesta terapiasta itselläni ei ole kokemusta.
Alussa en pystynyt puhumaan kovin syvällisiä. Luottamussuhteen luominen vie aikaa, eikä tapahdu hetkessä, vaan kestää yleensä kuukausia, joskus jopa vuosia. Tällä hetkellä pystyn aika avoimesti puhumaan, mutta on edelleen asioita, esim. kiusaaminen, josta kertominen takkuilee häpeän takia.
Ikävä juttu, että jouduit keskeyttämään opiskelun :/ Tiedän kokemuksesta, miten se masentaa lisää. Joskus se vaan on paras vaihtoehto oman mielenterveyden kannalta.
Parantuminen vaatii kyllä oman kokemukseni mukaan vahvaa motivaatiota. Itsellä tulee takapakkeja jatkuvasti, toisaalta välillä huomaa myös pieniä edistysaskelia. Vähän kerrallaan eteenpäin...
Ei me kyllästytä, en minä ainakaan vaikka olenkin ollut aika laiska käymään bloggerissa viimeaikoina <3 Tuttuja ajatuksia, etenkin tämä "Toisaalta haluan elää, mutta en tätä elämää." Samaistun.
VastaaPoistaLaitoin sulle s-postia :)
Kiitos, mukava kuulla <3 Sähköposti luettu :)
VastaaPoista