Eilinen terapiakäynti

Eilinen terapiakäynti pisti hieman mietityttämään.

Kysyin terapeutilta, onko normaalia, että terapian alkamisen jälkeen (toukokuu 2015) olen alkanut saada n. kerran tai pari kuukaudessa ahdistuskohtauksia, jotka tulevat yleensä illalla, ennen nukkumaanmenoa, ilman mitään ns. laukaisevaa tekijää. On vain järjetön pelko, joka voimistuu hiljalleen saavuttaen lopulta lakipisteensä, jolloin olo on todella kammottava ja pahimmillaan olen haukkonut henkeä ja itkenyt, kun tuntuu, että rintakehä puristuu kasaan ja en saa kunnolla henkeä. (Sanottakoon tässä, että olen kolme kertaa aikaisemmin vähän päälle parikymppisenä kokenut samanlaisia pelkotiloja, eikä silloinkaan löytynyt varsinaista laukaisevaa tekijää, mutta ne jäivät yksittäisiksi kerroiksi, eikä niitä tullut moneen vuoteen ollenkaan.)

Ei kai varsinaisesti paniikkikohtaus, mutta ei kovinkaan kaukana siitä. Terapeutti totesi, että ei, hän ei ole kuullut, että tällaiset ahdistuskohtaukset terapian myötä olisivat mitenkään yleisiä, että kyse on minusta ja yksilöllisestä reagointitavastani, ei niinkään ns. normaalista kaikkia koskevasta asiasta, joka kuuluisi terapiaprosessiin.

Olin pettynyt kuullessani tämän ja tietyllä tapaa koen epäonnistuneeni terapiassa tämän takia.

Enkö tässäkään ole normaali, edes tässä prosessissa? Miksi olen niin epänormaali, ettei edes terapia etene ns. valmiin kaavan mukaan, vai onko terapeutti kenties väärä tai väärää koulukuntaa? (psykodynaaminen)

Olisin toivonut, että terapeutti olisi jotenkin rohkaissut ja sanonut, että kyllä, tämä on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Sen sijaan tuli tunne, että olen itse jotenkin vääränlainen, kun en reagoi ns. normaalisti. Tiedän kyllä, että jokainen on yksilö ja varmasti jokaisella terapiakokemus on erilainen, mutta kai minä ajattelin, että on olemassa joku kaava, jonka mukaan terapia menee ja kun se
ei menekkään sen kaavan mukaan niin joko minä tai terapeutti on epäonnistunut.

Psykoosista puhuttaessa hän totesi, että se ei ole kohdallani todennäköistä (onneksi!) ja jos terapian takia ylipäätään voi seota, niin se olisi varmaankin jo tapahtunut tähän mennessä. Kun välillä on itsellä sellainen irrationaalinen pelko, että mitä jos nämä asiat ovat liikaa, mitä käyn läpi ja kestokykyni ei riitä, tulee massiivinen romahdus ja mieli menee lopullisesti pirstaleiksi?

Istunnosta jäi vähän sellainen fiilis, että terapeutin mielestä tämä terapia ei mene niinkuin pitäisi, että mun olisi parempi kokeilla jotain kognitiivista terapiaa. Että nämä asiat, joita käsittelen, ylittävät ehkä kestokykyni.

Tuntuu, että hän haluaa päästä musta eroon. Kun alkoi puhumaan, että julkisella puolella terapiasuuntaukset ovat pääosin kognitiivisia ja että jos tällainen syväluotaava terapia on liikaa niin sitten voi keskittyä enemmmän tähän päivään ja jättää menneisyyden vähemmälle huomiolle.

Voin olla täysin väärässä, mutta silti pelkään, että nyt hän haluaa, että keskeytän koko terapian ja siirryn jollekin muulle terapeutille. Eräänlainen hylätyksi tulemisen pelko nosti heti päätään. 

Mietin myös, että jurppiiko häntä, kun käyn vain kerran viikossa (rahatilanteen vuoksi) ja hän haluaa asiakkaan, joka kävisi kahdesti viikossa ja haluaa minusta eroon, jotta voisi saada tilalle asiakkaan, joka on ns. tuottavampi? Sinänsä ymmärrettävää, onhan terapeutti yksityisyrittäjä ja tottakai hänen on ajateltava rahaa ja omaa pärjäämistään, mutta silti mietin, kiinnostaako häntä yhtään minä ihmisenä ja traumakokemukseni vai onko hän vain puhtaasti rahan perässä?

Stressaa vähän, kun ei tiedä, kuinka kauan tämä terapia tulee jatkumaan, haluaako terapeutti mut tosiaan pois ja jonkun paremman maksukyvyn omaavan tilalle, pääsenkö julkiselle ja millainen terapeutti siellä on, voinko edes luottaa siihen että pääsen sinne...Vai jatkanko sittenkin nykyisellä terapeutilla?

Toisaalta haluan jatkaa hänellä, koska on ammattitaitoinen ja omaa pitkän kokemuksen alalta. Toisaalta välillä hän ärsyttää minua olemalla etäinen (mielestäni liiankin paljon),välinpitämättömän oloinen ja välillä taas kritisoi esim. vanhempiani hieman liian kärkkäästi.

Mutta kai se on normaalia, että terapia herättää tunteita ja välillä toisen naama ns. vituttaa? En kylläkään kokenut ensimmäisen terapeuttini kanssa näin (hänellä kävin 6 vuotta) joten ehkä kyse on vain henkilökemioista? Mene ja tiedä...

Sekin on jäänyt mietityttämään, kun joulukuussa maksoin ns. omasta pussista 100€ terapeutille, koska olin varma, että sosiaalitoimi ei maksa enää terapiaa (olin väärässä, oma moka) ja sitten sossu maksoikin koko summan suoraan terapeutin tilille. Seuraavassa istunnossa hän sitten ilmoitti, että nyt on käynyt näin ja hänen tilillä on ylimääräiset 100€ ja että miten me hoidetaan tämä homma?

Jos hän palauttaa rahat suoraan tililleni, niin sossuhan ottaa ne tulona huomioon ja vähentää sen summan ensi kuun toimeentulotuesta, joten siinä ei ole järkeä. Jos hän taas käy automaatilta nostamassa sen 100€ ja antaa mulle sen suoraan käteen, niin hänen "omat laskelmansa menevät sekaisin", jotenkin noin hän siis perusteli sitä, ettei voi maksaa minulle takaisin sitä sataa euroa käteisellä.

Tällöin mieleeni tuli ekan kerran, että haluaako terapeutti oikeasti pitää itsellään ne ylimääräiset 100 euroa, vaikka tietää, että olisin tarvinnut sen rahan itse, koska olen ongelmissa pikavippien kanssa ja elän toimeentulotuen varassa? Oliko kyse ahneudesta vai vilpittömästi siitä, että hän ei voi maksaa takaisin sitä sataa euroa, koska hänen oma kirjanpito menee sitten sekaisin?

Lopulta itse sanoin, että hän saa pitää sen sata euroa, koska takaisinmaksu osoittautui varsin hankalaksi prosessiksi. Tämä jäi hieman kaivelemaan, mutta olen ajatellut, että anti olla, yksi 100€ sinne tai tänne, kunhan saan jatkaa terapiaa niin se on pääasia. En kehdannut alkaa vaatia sitä satasta takaisin...Olin vain kiitollinen siitä, että ylipäänsä voin jatkaa terapiaa.







Mutta en ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että minä asiakkaana en kiinnosta terapeuttia, vaan hän on ehkä enemmän rahan perässä kuin että tekisi työtään ns. auttamisen halusta...