Kirjoitan tätä jonkinasteisen ahdistuskohtauksen keskellä.
En ole tänään tehnyt paljoakaan. Kävin kaupassa. Imuroin puoli tuntia. Roikuin netissä koko illan saamatta aikaan mitään järkevää.
Ja nyt ahdistaa, ilman varsinaista syytä. Sydämeni lyö hiukan liian voimakkaasti ja sisuksia puristaa jälleen kerran näkymätön nyrkki.
Olen kahden vaiheilla elämäni suhteen.
Annanko lopullisesti periksi vai jatkanko taistelua kaikesta huolimatta? Löytyykö minulta enää motivaatiota ja jaksamista? Onko tässä oikeasti mitään järkeä? Mitä jos kaikki on jo tuhoontuomittu ja mikään mitä teen, ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että häviän taistelun tätä masennusta vastaan, joka on asunut minussa siitä lähtien kun täytin 13?
Suurimman osan ajasta tuntuu, ettei kannata enää yrittää mitään. Että ei tästä elämästä tule tämän kummempaa. Että kaikki on jo tehty, nähty ja koettu ja lopullinen pohjalle putoaminen on vain ajan kysymys.
Toisaalta jossain syvällä sisälläni sinnittelee vielä pienen pieni toivonkipinä. Useimmiten masennus jyrää sen yli, mutta siellä se on silti, edelleen ja kaikesta huolimatta, eikä suostu kuolemaan, vaikka välillä itsestäni tuntuu siltä, että olen jo puoliksi kuollut ja toinen jalka haudassa.
Entä jos muutos onkin mahdollinen? Jaksaisinko vielä kaikesta huolimatta korjata kurssiani ja saada otteen tästä elämästä? Jos minulla on sittenkin tulevaisuus? Voisiko se olla mahdollista, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä?
En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen. Haluaisin jaksaa, haluaisin pelastua, haluaisin että elämästäni tulisi taas elämisen arvoinen. Mutta onko minusta siihen prosessiin? Onko minusta mihinkään enää?
Menneisyys palaa sisälläni tuskallisena roihuna ja minä en tiedä, miten pystyn ottamaan sen kaiken pahan vastaan.
Toivon kaikkeni, että löydät voimaa uskoa huomiseen ja jaksaa. Toivon ja uskon, että elämä näyttää vielä parempia puoliaan myös sinulle. <3 Koska sinusta on, sinä olet arvokas.
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi ja rohkaisusta <3
Poista