Isän kanssa puhelimessa

Tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa, joten päätin taas avautua tänne.

Tänään soitin äidille, aiheena meneillään oleva remontti, joka alkoi kesäkuussa. Olen nyt seinien maalaamisvaiheessa (olohuone pian valmis) ja kaikki ei ole mennyt aivan odotusten mukaan, joten halusin purkaa mieltäni ja kysyä neuvoja.

Isä kuitenkin vastasi puhelimeen äidin sijasta ja se harmitti, koska hänen kanssaan en osaa puhua rennosti enkä luontevasti. Puhelusta jäi paha mieli ja itkin aika paljon sen jälkeen.

Tuli paha mieli, koska isä suuttui, en tiedä minulleko vai noin yleensä ottaen, mutta loukkaannuin syvästi. En tiedä, miksi en kestä isän suuttumusta. Kukaan toinen ihminen ei saa samanlaista reaktiota minussa aikaan.

Minua alkaa aina itkettää jostain syystä ihan hirveästi, jos isä suuttuu mulle, etenkin kun hän korottaa ääntään. En vielä näin aikuisenakaan jostain syystä kestä sitä ja se pelottaa ja nostaa kyyneleet silmiin välittömästi.

Miksi olen niin herkkä juuri isän suhteen? En pidä siitäkään, jos äiti suuttuu minulle tai joku muu. Kyllähän sekin loukkaa, mutta jostain syystä isän suuttumus on kaikista pahinta ja satuttaa eniten. Voisiko kyse olla siitä, että isä kuritti minua pienenä (toisaalta, niinhän äitikin teki) ja siksi pelkään edelleen häntä jotenkin alitajuisella tasolla?

En löydä vastausta kysymykseen, vaikka kuinka mietin asiaa. Vasta tänään oikeastaan tajusin, että reaktioni on aivan ylimitoitettu. Isä on edelleen se ihminen, jolla on valta saada minut itkemään hysteerisesti, vaikka emme ole edes kasvotusten.

Outoa on se, että itse reagoin suutuksissani ihan samalla tavalla kuin isä ja vielä paljon dramaattisemmin: heittelen tavaroita, hakkaan itseäni ja olenpa joutunut osastollekin erittäin rajun raivokohtauksen takia, kun olin vähällä käydä toisen ihmisen päälle.

Olen siis paljon pahempi suuttuessani kuin kukaan, jonka tunnen, pahempi kuin isä. Itse asiassa olen aivan täysi kaheli, mikäli raivostun kunnolla.

Miksi siis samaan aikaan olen itse kaikista pahin meidän perheessä ja kuitenkin itken hysteerisesti sen jälkeen, kun kuulen puhelimessa, kuinka isä on korottanut mulle ääntään, eikä edes huutanut kunnolla tai käynyt fyysisesti käsiksi?

Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että pelkään isää edelleen. Olen aina pelännyt ja tulen varmaan pelkäämäänkin niin kauan, kuin hän elää. Samaan aikaan rakastan häntä kuitenkin omalla tavallani ja se ristiriita on tuskallinen. Samaan aikaan rakastan häntä ja vihaan sitä, millainen hän on suuttuessaan ja että hänellä on edelleen se voima repiä minut hetkellisesti palasiksi ja saada menettämään kaikki itsehillintäni.

En haluaisi olla näin heikko ja säälittävä, mutta en voi mitään sille, että olen äärimmäisen herkkä ihminen. Se on välillä tehnyt elämästäni varsin repivää henkisesti.

Synnyin ymmärtämättömien vanhempien perheeseen, jossa herkkyyttäni ei ole koskaan oikein tajuttu eikä sitä ole osattu käsitellä oikein. Ehkä se on kaiken tragedian alkusyy? Että herkkä lapsi (liian herkkä tähän maailmaan?) saa ei-herkät vanhemmat, jotka eivät osaa suhtautua, jotka rankaisevat huutamalla ja käymällä lapseen käsiksi, jotka kai yrittävät parhaansa, mutta menevät täysin metsään ja kasvattavat lapsen tahtomattaan väärin.

Näinkö minulle kävi? Olenko vanhempieni ja ympäröivän yhteiskunnan uhri? Vai onko kaikessa kyse pelkästään vinksahtaneista aivokemioista vai sekä että?

Mahdotonta löytää vastausta ja olen hyväksynyt sen, että todennäköisesti en koskaan saa tietää, missä vaiheessa kaikki lähti menemään lopullisesti ja peruuttamattomasti pieleen. 

By the way, olen monesti kirjoittanut tässä blogissani kokemastani yksinäisyydestä ja siitä, kuinka toivottomalta tuntuu luoda uusia ihmissuhteita ja kuinka tunnen olevani jollain perustavalla tavalla erilainen kuin muut ihmiset.

Olen tässä kuluvan kesän aikana ymmärtänyt, että tämä yksinäisyyden tie on se tie, jota minun on kuljettava. Olen yksinkertaisesti liian herkkä olemaan toisten ihmisten kanssa säännöllisesti tekemisissä. Itseasiassa sairaalloisen herkkä.

Koko persoonani on niin haavoilla, sirpaleina ja vereslihalla, etten kykene luomaan kunnollisia vuorovaikutussuhteita kenenkään kanssa. Parisuhde ei tule kysymykseenkään, ystävyssuhteiden ylläpitokin on siinä ja siinä.

Olen alkanut olla yhä varmempi siitä, että näin sen kuuluukin mennä. Minua ei ole luotu yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Minun kuuluu olla yksin ja niin on parasta, parasta minulle itselleni ja ennen kaikkea muille.

En pysty satuttamaan ketään, eikä kukaan pysty satuttamaan minua, kun olen yksin, vain tietokone ja kirjat seuranani.

Ihmissuhteeni ovat aina olleet tuskallisia ja täynnä ongelmia, lähtien suhteesta omiin vanhempiini. Olen kai rikki sellaisella tavalla, jota ei voi korjata. Hyväksyn tämän ja olen alkanut vetäytyä pikkuhiljaa tämän maailman kuvioista.

En aio tappaa itseäni. Sen sijaan etäännytän itseni tarkoituksella muista, jotta voin säilyä edes jollain tavoin eheänä, mikäli se ylipäätään on kohdallani mahdollista. En odota enää mitään keneltäkään. Luovun kaikista odotuksista muiden ihmisten ja tämän maailman suhteen ja kenties tällä tavalla on vihdoin mahdollista saavuttaa edes jonkinasteinen rauha ja henkinen tasapaino?

Buddhalainen filosofia on tarjonnut minulle paljon lohtua viime aikoina. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ei enää ahdista samalla tavoin kuin ennen.

Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka 15-vuotiaana yläasteelaisena luin seuraavat sanat koulun uskonnonkirjasta:

"Elämä on kärsimystä ja kärsimyksen aiheuttaa elämänjano. Kärsimyksestä voi vapautua sammuttamalla elämänjanon." Kirjan tämä osio käsitteli buddhalaisuutta ja jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa.

Onpa ankea maailmankatsomus, muistan ajatelleeni. Todellinen ilonpilaaja se, joka oikeasti on tuota mieltä.

Tänä päivänä nuo sanat auttavat minua jaksamaan. Oivallus siitä, että loppujen lopuksi suurin osa haluistamme on täysin turhia ja tasapainon voi löytää, kun luopuu kaikesta turhasta ja keskittyy henkisen puolensa harjoittamiseen.

Tällä hetkellä olen keskellä suurta luopumisprosessia, josta tulen varmasti jatkossa kirjoittamaan lisää.

PS. Terapia jatkuu taas elokussa rytmillä 2 kertaa viikossa (kuukauden kesätauon jälkeen) Ajatus terapiasta ja terapeutista ärsyttää suunnattomasti, mutta jatkan hänellä ainakin toistaiseksi...