En luota terapeuttiin

Näin muutama päivä sitten erästä kaveria, joka myös käy terapiassa ja hänen kanssaan puhuimme siitä, millaisia tunteita terapia aiheuttaa.

Hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa oli myöskin sama kuin itselläni: terapia herättää voimakkaita tunteita, myös ahdistusta ja kaverikin pitää tätä ihan normaalia. Siksikin itseäni on jäänyt mietityttämään oman terapeuttini reaktio, kun kerroin hänelle terapian myötä kulminoituneista ahdistuskohtauksista: että se ei ole hänen mielestään ns. osa prosessia ja ettei ole mitenkään tavanomaista kokea ahdistuneisuutta terapian myötä.

Kaverini ihmetteli suuresti sitä, miten korkeasti koulutettu, yli kaksikymmentä vuotta psykoterapiatyötä tehnyt ammattilainen voi sanoa potilaalle, ettei ahdistus kuulu ns. normaaliin terapiaprosessiin ja antaa ymmärtää, että kyse on täysin potilaan omasta, verrattain harvinaisesta reagointitavasta ja näin ollen potilas tuntee itsensä vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi, koska ei täytä normeja.

Ei terapeuttini varmastikaan halunnut saada minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi, mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, niin sinä päivänä todellakin tunsin itseni huonoksi potilaaksi, kun prosessi ei etene ns. tyypilliseen tapaan. Enää en koe samanlaista huonommuuden tunnetta, mutta olen alkanut miettiä yhä enemmän, onko tämä terapeutti kertakaikkiaan väärä ihminen terapoimaan minua.

Jo pidempään olen kokenut, että henkilökemiamme eivät toimi välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Terapeutti vilkuilee kelloa silmiinpistävän usein ja vaikuttaa usein siltä kuin hän ei kuuntelisi tai häntä ei kiinnostaisi ollenkaan se, mitä kerron. Kokemastani koulukiusaamisesta hän ei vaikuta niinkään kiinnostuneelta (mikä on traumatisoinut pahiten) eikä paljoa kommentoi niistä asioista puhuttaessa, mutta heti kun otan vanhempani puheeksi, etenkin äidin, hänellä löytyy ns. paljon sanottavaa.

Terapeutti tuntuu jollain tavalla liian etäiseltä, vaikka ei olekaan mitenkään kylmän oloinen ihminen. Jokin siinä vuorovaikutuksessa vain tuntuu mättävän, jokin mitä en osaa pukea kunnolla sanoiksi. Yleensä mua ahdistaa lähes poikkeuksetta mennä terapiaan ja usein tuntuu vaivaannuttavalta aloittaa puhuminen, en edes tiedä miksi...On vain jotenkin epämiellyttävä olo, tosin tämä kyllä menee yleensä ohi istunnon kuluessa.

Sellainen mielikuva on tässä tullut yli puolen vuoden aikana, että terapeutti tykkäisi jutustella vähän niinkuin tuttavien kesken ja että voinko kertoa hänelle kaikkein kipeimmistä ja syvimmistä ajatuksistani ja tunteistani kun en voi olla varma, kuinka hän niihin suhtautuu? Pelkään kai torjutuksi tulemista jollain tasolla, että mut lytätään henkisesti ja pelkään paljastavani tyhmyyteni jne jne...

En siis luota terapeuttiin tarpeeksi, enkä tiedä miten luottamusta saisi kasvatettua.

Viime istunnossa hän kysyi, kun tuli puhetta miehistä ja miesihanteista ylipäätään, että millaisista miehistä (julkisuuden henkilöistä) kiinnostun romanttisessa mielessä ja tunsin yllättävän voimakasta häpeää vastatessani kysymykseen täysin yleisellä tasolla, en edes mennyt mihinkään yksityiskohtiin, en kertonut nimiä yms. Koen, että asia ei kuulu terapeutille vähäisimmissäkään määrin ja minusta kysymys oli vaivaannuttava, mutta en uskaltanut sanoa asiasta.

Vaikka olisin terapeutin kanssa eri mieltä, en koskaan uskalla tuoda omaa mielipidettäni esiin ja en pysty sanomaan suoraan, jos joku juttu häiritsee.

Joten olen alkanut miettiä, voiko tällä terapialla olla mitään tulevaisuutta?