Minusta tuntuu koko ajan entistä vahvemmin, ettei elämässäni ole enää mitään toivoa minkään suhteen.
Olen heikko, enkä jaksa kantaa tätä loputonta taakkaa, joka painaa harteitani päivästä toiseen valaen sydämeni betoniin, tehden jokapäiväisestä elämästä lyijynraskasta.
Ei kai jatkuvaa tarkoituksettomuutta voi kukaan kestää loputtomiin?
Olen tällä hetkellä täydellisen lannistunut ja lannistettu. Sisälläni voimistuu päivä päivältä tunne, että tämä peli on pelattu lopullisesti. Että tulevaisuutta ei ole. Ei mitään odotettavaa, ei mitään minkä takia jaksaa.
Olen miettinyt terapian keskeyttämistä. Motivaatio on täysin kateissa. Tuntuu, ettei ole enää voimia yrittää, koska kaikki on turhaa. Tämän blogin kirjoittaminenkin tuntuu välillä turhalta ja mietin, onko järkeä edes kirjoittaa, koska tuntuu vahvasti siltä, että vain toistan itseäni ja jauhan samaa valitusvirttä päivästä toiseen.
Mietin itsemurhaa edelleen päivittäin.
Kyselen itseltäni, miksi en ole tehnyt sitä jo, miksi edelleenkin jatkan elämistä ja hengittämistä tässä turhaakin turhemmassa maailmassa? Miksi en ole ottanut sitä lopullista askelta ja lopettanut olemassaoloani, kun lähinnä tuotan tuskaa muille ja ennen kaikkea itselleni?
Jos yrittäisin loogisesti perustella muille, kuinka turha ihminen olen ja oikeastaan vahingoksi tälle systeemille niin harva varmaan ymmärtäisi. Kuinka joku voikaan tuntea itsensä näin täydellisen mitättömäksi turhakkeeksi, jonka ei pitäisi olla olemassa.
Ymmärrän fiilistäsi. Mulla on usein yhtä toivoton olo. Se on kauheaa. Seuraavan päivän odottaminen ei tunnu merkitykselliseltä, jopa ikävältä. Iltaan mennessä tulee vielä vahvemmin se tunne, että mulla ei ole merkitystä tässä maailmassa, minusta on vain vaivaa.
VastaaPoistaNäissä tilanteissa ainut mikä saa mut olla tekemättä mitään itselleni on se että joskus aiemmin päätin, että minä en vaan tee mitään itselleni. Se ei tuo lohtua lainkaan, mutta se saa oloni jonkin verran enemmän johdonmukaiseksi.
Valitus ei ole pahasta kun ihminen puhuu tunteistaan. Mielestäni sinä saat kertoa just miltä susta tuntuu koska se on rehellisintä.
Joskus syyttelin itseäni siitä että valitin ystävilleni ja perheelleni kun vaan itken ja valitan "turhista" asioista, kuten olostani ja siitä etten löydä merkitystä asioista. Käyn terapiassa nyt kolmatta vuotta ja edelleenkin minusta tuntuu etten ole tarpeeksi masentunut käydäkseni siellä tai en ansaitse apua.
Myöhemmin kun olen kysellyt ystäviltä tai perheeltä tuntuuko se pahalta kun valitin, he sanoivat että toki on ikävää tietää kuinka raskasta elämäni on, mutta he haluavat tietää. Ja jopa arvostivat sitä että olin raa'an rehellinen tunteistani. Sehän on luottamuksen osoittamista kun kertoo sielun syvimpiä ajatuksia toiselle.
Pyytelen edelleen anteeksi heiltä jos valittelen väsymystä, alakuloisuutta tai ikävää lähestymistapaani heitä kohtaan. He kuitenkin aina muistuttavat siitä että en saa rangaista itseäni siitä että voin huonosti. Se on ollut hyvä muistutus minulle.
Minä voin huonosti, en ole onnellinen. Mutta siitä minun ei tule "rangaista" itseäni. Se on vain osa minua. Kuin yksi raajoistani olisi amputoitu, eikä sitä vaan saa takaisin. Mutta sen asian kanssa voi elää ja joskus jopa nauttia joistain asioista.
Toivon kovasti ettet tee mitään itsellesi. En edes tunne sinua, mutta koen kuitenkin että olosi voi vielä helpottua.
Kiitos pitkästä ja ajatuksia herättävästä kommentistasi :) Kurjaa, että itsekin voit huonosti mutta toisaalta on huojentavaa kun on ns.kohtalotovereita. Aivan oikeassa olet siinä, ettei itseään pitäisi syyttää/rangaista omasta huonosta olosta, ei kukaan meistä ole tahallaan halunnut sairastua...Ja onneksi masennuksenkin kanssa pystyy elämään avun turvin
VastaaPoistaJa en ole tekemässä itselleni mitään, toivon ettet sinäkään itsellesi. Ehkä me molemmat vielä joku päivä parannutaan...
VastaaPoista