Minusta tuntuu, että elän nykyään enemmän mielikuvituksessani kuin oikeassa elämässä.

Tämä ns. oikea elämä ei useinkaan tunnu elämisen arvoiselta, joten siksi oman pään sisällä eläminen houkuttelee paljon enemmän. Ei tarvitse miettiä kaikkea paskaa, mitä on ollut ja mitä varmasti tulee olemaan jatkossakin.

Olen kyllästynyt unelmiin, koska yksikään niistä ei ole toteutunut, enkä usko että koskaan toteutuukaan. Olen täten luovuttanut ja lakannut haaveilemasta. Voisi kai sanoa, että olen ns. hyväksynyt kohtaloni, joka on tietyllä tapaa eristäytyminen muista ihmisistä ja tästä yhteiskunnasta. Moni voisi kutsua minua syrjäytyneeksi ja sitä kai virallisen määritelmän mukaan olenkin, mutta se ei tunnu enää juuri miltään, vaan siitä on tullut ikään kuin luonnollinen olotila, että näin kai asioiden kuuluukin olla.

Tiedän, etten tule koskaan pärjäämään omana itsenäni tässä systeemissä, koska en omaa tarvittavia sosiaalisia taitoja tai kognitiivisia edellytyksiä kestääkseni esimerkiksi ns. tavallista työelämää. Yritetty on, enemmän kuin tarpeeksi, mutta ilman tulosta. Koulussa pärjäisin jotenkuten, mutta kouluttautuminen tuntuu täysin turhalta, kun miettisi vain sitä, etten koskaan tulisi tarvitsemaan niitä taitoja missään oikeassa työssä ja näin ollen niiden opetteleminen olisi vain turhaa ajanhaaskausta.

Ihmissuhteet saavat osaltani jäädä. Niissäkin olen yrittänyt ja antanut kaikkeni, ilman tulosta. Kun olen hylkiö, niin sitten olen, no can do. Hyväksyn tämän ikävän tosiasian ja jätän ihmissuhteet niille, joilla on oikeasti edellytyksiä pärjätä niissä.

Moni on varmaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, kun vuosi vaihtui. Itsekin niitä tein menneinä vuosina. Tälle vuodelle en ole tehnyt oikeastaan yhtäkään, enkä odota tulevalta vuodelta varsinaisesti mitään. Asiat tulevat kohdalle sellaisina kuin tulevat ja ne on hyväksyttävä sellaisinaan, jotta voisi saavuttaa edes jonkinlaisen mielenrauhan.

Terapia näillä näkymin jatkuu edelleen kerran viikossa. Aiemmin oli epäselvyyttä, jatkuuko se ollenkaan, mutta mikäli sossu edelleen maksaa omavastuun, niin jatkan nykyisellä terapeutilla, kunnes selviää, pääsenkö julkisen puolen terapiaan ja milloin.

Toisaalta mietin, onko tämä terapia yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi parantua työkykyiseksi, mitä järkeä on tuhlata yhteiskunnan varoja? Toisaalta, en näe syytä lopettaakaan. Ehkä tästä on pidemmän päälle ainakin jotain hyötyä ja joka tapauksessa menneisyyden asiat on käsiteltävä, tavalla tai toisella ja terapeutin kanssa se on taatusti helpompaa kuin yksin.

Rahatilanne on edelleen surkea, mutta toivottavasti paranemaan päin. Sain edelliset pikavipit (200€) maksetttua kuun vaihteen jälkeen, mutta jouduin ottamaan jälleen 60€ lisää, jotta sain bussikortin ostettua, kun näillä pakkasilla ei oikein viitsi pyöräillä kaupunkiin ja takaisin. Sossusta lienee siis turha odottaa rahaa, siellä kun otetaan kaikki tilillepanot tuloina huomioon. Mutta mikäli maksavat terapiakulut, niin en valita.

Ruoka on melkein loppu, joten ensi viikolla joudun vihdoin nöyrtymään ja käyttämään sen diakonilta saadun ruokakupongin. Saa sillä ainakin viikon ruoat ja se auttaa jo paljon. Lääkkeisiin ei ole edelleenkään varaa, mutta ehkä ensi kuussa sitten.

Harmittaa, kun hukkasin silmälasini viime viikolla ja pakko saada uudet tilalle jossain vaiheessa. Sossusta en kehtaa mennä pyytämään niihin rahaa, mutta onneksi osamaksumahdollisuus on ainakin Specsaversilla ja täytyy toivoa, että sieltä löytyisi kohtuuhinnalla jonkinlaiset lasit.

Mitä muuta elämääni kuuluu tällä hetkellä? Ei oikeastaan mitään. Vietän aikaani lähinnä kotona kirjoja lukien ja netissä surffaten. Välillä käyn lenkillä, jos kivut antavat myöten. Kerran viikossa on terapia ja silloin tulee pyörähdettyä kaupungilla. Joskus hemmottelen itseäni, mikäli rahaa on ja käyn jossain kahvilassa istuskelemassa.

Vietän aikaani suurimmaksi osaksi yksin ja usein tunnen itseni yksinäiseksi, mutta toisaalta tähän on jo niin tottunut, etten jaksa suuremmin valittaa. Olen ollut yksin lapsesta saakka ja muunlaista olotilaa on enää vaikea kuvitella. Tuskin edes sietäisin ketään ihmistä kovin pitkään lähelläni, olenhan jonkinasteinen introvertti ja nauttinut aina omasta rauhasta tavallista enemmän.

Vointi on tällä hetkellä hieman parempi kuin ennen vuodenvaihdetta. Päivien piteneminen, valoistuminen ja pysyvä lumipeite maassa auttavat sietämään tätä loputtomalta tuntuvaa vuodenaikaa ja luovat uskoa siihen, että kevätkin tulee jossain vaiheessa, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa...