Pelkään, että minulle ei enää myönnetä terapiaa ja syy siihen on varsin painava. Terapeutti totesi, että ei voi kirjoittaa lausuntoonsa, että terapian tavoitteena olisi työkyvyn palauttaminen. Hänen mielestään tavoitteena tulisi olla sen sijaan elämänlaadun parantaminen, mutta pelkästään sillä kriteerillä tulee todennäköisesti hylkäävä päätös Kelalta ja terapiani näin ollen keskeytyisi vuoden jälkeen.
Ironista kyllä, terapeutti on samalla sitä mieltä, ettei kolme vuotta terapiaa (joka on yleinen psykoterapian kestoaika) tule riittämään minulle, vaan tarvitsisin todennäköisesti enemmän, koska taustalla on vaikeita lapsuusajan kokemuksia ja traumoja.
Olo on jollain tasolla turta ja olen pettynyt terapeuttiin, samalla vihainen itselleni. Terapeutin mielestä olen siis toivoton tapaus, koska hän ilmiselvästi toi esiin vihjaillen, ettei minusta saa enää työkykyistä ja että sitä on turha edes tavoitella. Korkeintaan osa-aikatyötä voisin ehkä joskus tehdä ja senkin tulisi olla sellaista, että voisin olla mahdollisimman paljon omassa rauhassa ja tehdä itsenäisesti (ei sellaisia töitä taida kohta enää ollakaan missään...)
Nyt se on siis virallista. Työkkärin mielestä olen ollut jo ilmeisen kauan ns. toivoton tapaus, kun sieltä ollaan mulle eläkettä ehdoteltu jo pariinkiin otteeseen. Nyt myös minua pian vuoden hoitanut, erittäin kokenut ja pitkän uran tehnyt, ammattitaitoinen psykoterapeutti on sitä mieltä, etten tule toipumaan enää työkykyiseksi.
Taidan olla oikeasti luuseri kaikkien silmissä. Kukaan ei usko minuun. Vielä pahempi on, etten enää itsekään jaksa uskoa itseeni.
Kyllähän mä tämän jollain tasolla olen tiennyt jo kauan, että työkyvyn takaisin saaminen tulee olemaan vaikea prosessi, ellei jopa mahdoton, mutta oli isku vasten kasvoja, että terapeutti menee ja ilmoittaa päin naamaa, ettei voi kirjoittaa tavoitteeksi "työkyvyn palauttamista" lausuntoon, joka menee Kelalle, joka tekee päätöksen terapian jatkamisesta. Kun psykoterapian tarkoituksena hyvin suuressa määrin on nimenomaan työkyvyn palauttaminen.
Maailma on antanut periksi kanssani, siltä tämä tuntuu. Kaikki viralliset tahot ovat sitä mieltä, ettei minusta tule enää ikinä mitään, että olen kehäraakki jo kolmekymppisenä, että mitään ei ole tehtävissä työkyvyn palauttamiseksi.
Pelottaa jo etukäteen tuleva lääkärin tapaaminen. Mitä jos hänkin on sitä mieltä, etten tule korjautumaan työkykyiseksi ikinä? Nyt hän pitää jo minua lääkekielteisenä (se lukee yhdessä lausunnossakin) kun en ole suostunut jatkuvasti syömään masennuslääkitystä. Ja lääkärin sana painaa varsin paljon, kun Kela tulee tekemään päätöksensä terapian jatkosta.
Kaikki pelottaa, ihan kaikki.
Tällä hetkellä häpeän olla minä. Häpeän olla tämä ihminen, johon ei uskota ja joka on leimattu toivottomaksi tapaukseksi sekä työkkkärissä että ilmeisesti nyt myös terapeutin toimesta. Hävettää olla sairas ja arvoton yhteiskunnan silmissä. Hävettää, kun joutuu elämään veronmaksajien rahoilla ja että tilanne todennäköisesti tulee olemaan tällainen lopun elämääni.
Mietin myös, haluaako terapeutti ajaa minut pois vastaanotoltaan. Ehkä hän inhoaa mua eikä halua hoitaa minua enää? Ehkä hän toivoo, että saisin Kelalta kielteisen päätöksen, enkä enää jatkaisi hänen luonaan käyntejä?
Olen itkenyt paljon viime aikoina. Oletan, että Ketipinorin lopettamisen vuoksi mieleni on tavallistakin epävakaammassa tilassa ja yritän ajatella, että tämä tuska menee kyllä ohi. Samalla mietin, ettei tämä mene varmasti ikinä ohi, että olen tässä samassa paikalleen jämähtäneessä tilassa lopun elämäni. Ja etten tule kestämään tätä elämää, jos tämä jatkuu näin hamaan tulevaisuuteen
Itsemurha on mielessä päivittäin ja haluaisin viillellä käsivarret täyteen viiltoja ja hakata itseni mustelmille silkasta itsevihasta. Vihaan itseäni niin paljon, että harva voisi ymmärtää sitä. Tunnen itseni täydellisen arvottomaksi olennoksi. Aivan kuin ihmisarvoni olisi kuollut tai sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mietin jopa, onko mulla oikeutta elää, kun olen ilmeisesti pelkkä rasite yhteiskunnalle. Ja suuri taakka läheisille.
Koen olevani, kuten olen varmaan joskus maininnutkin, epäonnistunut ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä niin pahasti, että paluuta tuskin on. Minussa asuvat viat ovat synnynnäisiä, eikä niitä voi korjata.
Ei työnteko ja hyödyllisyysaste yhteiskunnalle määritä sun arvoa. Suomessa on paljon muitakin ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeellä, eikö heilläkään ole mielestäsi ihmisarvoa? Et oo yhtään vähäarvoisempi kuin muut, yritä jooko uskoo se! Ja jos joudut työkyvyttömäksi, yritä repiä siitä iloisia puolia: Et joudu käymään duunissa ja heräämään klo 6 ja voit käyttää kaiken aikasi omiin harrastuksiin. Ja jos voimia on, niin työkyvyttömyyseläkkeen aikana voi myös tehdä jonkin verran töitä ilman että se vaikuttaa tukiin.
VastaaPoista