Mietin jälleen kuolemaa. Tarkemmin sanottuna itsemurhaa.
Joka ikinen päivä se käy mielessäni ainakin kerran. Joinain päivinä mietin sitä jatkuvasti. Erilaisia tapoja lopettaa itsensä, lakata olemasta. Lakata kärsimästä.
En jaksaisi tätä enää. Mutta vaihtoehtoja ei ole. On vain pakko jaksaa, jos aikoo pysyä hengissä.
Rehellisesti sanottuna uskon, etten tule elämään vanhaksi. Tuskin koskaan näen 80:ttä syntymäpäivääni. Minun kohdallani tulee olemaan saavutus, jos koskaan täytän edes 50. Tunnen surua ajatellessani näin, mutta en vain kykene näkemään itselleni kunnon tulevaisuutta, lukuisista yrityksistä huolimatta.
Olen antanut periksi niin monen asian suhteen.
Olen luopunut lopullisesti toivosta, että koskaan pääsisin osaksi oikeaa työelämää. Olen luopunut haaveistani opiskella, saada ammatti, löytää parisuhde, perustaa perhe. Vain muutamia tuhoutuneita unelmia mainitakseni.
Tiedän, etten koskaan tule saamaan terveyttäni takaisin. Mennyttä mikä mennyttä. Toisaalta olen ollut sairas niin kauan, etten enää edes muista, miltä tuntuu olla terve. Olenko koskaan edes ollut terve?
Sanotaan, että elämä on luopumista. Allekirjoitan tämän täysin, ainakin omalla kohdallani. Olen ikääni nähden pakotettu luopumaan suurimmasta osasta asioita, joita valtaosa pari- kolmekymppisistä pitää itsestäänselvyytenä.
En voi kieltää, ettenkö välillä olisi katkera terveille ihmisille, jotka valittavat täysin tyhjänpäiväisistä asioista. Haluaisin, että he eläisivät edes yhden päivän tällaista elämää ja heräisivät näkemään totuuden siitä, kuinka onnekkaita ovat, kun voivat elää ns. normaalia elämää. Tiedän, että itse en tule saavuttamaan sellaista elämää koskaan ja se tuska on katkera niellä, kun ymmärtää niin täydellisesti, mistä kaikesta jää paitsi.
Terapiakin takkuaa pahemman kerran. Nyt olen täysin varma, että terapeutti on mulle väärä. Vaihtaisin heti, jos siihen olisi varaa, mutta tällä hetkellä ei ole. Täytyy odottaa vuoden vaihteen yli ja yrittää säästää sen verran, että pystyn maksamaan itse tutustumiskäyntini jollakin toisella alan ammattilaisella.
Olen niin helvetin kyllästynyt nykyiseen terapeuttiini. Hän on kuin kylmä kala. Etäinen, välinpitämätön. Ja alan todella uskoa, että pelkästään rahan perässä. Olen puhunut suoraan ajatuksistani, kertonut että olen turhautunut ja että terapeutti ärsyttää minua. Vuorovaikutus välillämme ei ole parantunut.
Tiedän, että hänellä on muitakin potilaita, joiden terapian sossu maksaa. Hän on jo suositellut minulle, että terapiaa pitäisi jatkaa neljännelle vuodelle. Lääkäriltäni kuulin, että samaa tämä nainen on sanonut muillekin potilailleen. Yrittää siis ilmeisesti pitää asiakkaistaan kiinni ja rahastaa heillä niin pitkään kuin mahdollista...
Halusin toisen vuoden terapiasopimuksen kirjallisena ja ilmeisesti terapeutti jotenkin loukkaantui tästä. Kun kerroin ajatuksistani rehellisesti, hän totesi hymyillen: "Sinä luulet, että minä olen sadisti".
Reaktiona siihen, kun sanoin, etten halua, että tulisi mitään väärinymmärryksiä rahan suhteen jne. Olin vähän että anteeksi? En ymmärtänyt kyseistä toteamusta, enkä osannut sanoa siihen oikein mitään. Miksi kuvittelisin hänen olevan sadisti? Lähinnä arvelen, että hän on rahan perässä.
Alussa ei tuntunut tältä. Silloin vaikutti, että terapeutti on ihan mukava ja kemiamme osuvat yksiin, mutta valitettavasti olen joutunut toteamaan, että olin ilmeisesti väärässä. Persoonamme eivät käy yksiin enkä voi luottaa tähän naiseen. Koko ajan hänen olemuksensa ärsyttää ja tekisi ihan mieleni ärsyttää tätä ihmistä tahallani, jotta näkisin, miten hän reagoisi. Terapian ei varmaankaan kuuluisi herättää näin vahvaa vitutusta potilaassa?
En tiedä, johtuuko masennuksen tämänkertainen paheneminen osittain myös terapeutista. Kalvava tunne sisälläni, että aikaa menee hukkaan tämän ihmisen kanssa. Toisaalta tekee hyvää, kun voi käydä puhumassa ongelmistaan, mutta toisaalta myös ärsyttää suunnattomasti terapeutin viileys ja osittainen reagoimattomuus.
En tiedä, mitä tästä tulee. Kaikki on taas niin sekaisin pääkopassa. Välillä naurattaa ja hetken päästä taas itkettää.
Enimmäkseen kylläkin itkettää.
Geena Daviksen roolihahmo totesi mielestäni erittäin osuvasti eräässä elokuvassa:
"Life is pain, get use to it. ""
Mie sain apua ottaessani yhteyttä mielenterveystoimistoon, psyk.shoitajalle puhelinajalla. Jostainhan apua pitäisi saada :|
VastaaPoista