Aika pian edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen ajatukset alkoivat taas pyöriä kuoleman ja itsetuhon äärellä.
Vielä vuosi sitten asiat olivat toisin. Kuvittelin oikeasti, että minä selviän ja elämäni voisi joskus olla onnellista. Minulla oli voimakas elämänhalu ja luotto siihen, että jotenkin kaikki vielä järjestyy.
Vaikka oli vaikeaa niin tiedostin elämänhaluni ja olin päättänyt selvitä, tuli mitä tahansa. Nyt tuo päätös horjuu ja elämänhaluni on vaakalaudalla.En enää tiedä, paljonko minussa ylipäätään on elämänhalua jäljellä ja kuinka pitkälle se riittää.
Jokin pieni ääni päässäni jaksaa hokea, että minun täytyy selvitä, en saa antaa periksi, on käytävä sotaan ja taisteltava masennusta vastaan. Että periksiantaminen ei ole vaihtoehto.
Mutta minä haluan antaa periksi. Olen pohjattoman väsynyt itseeni ja ongelmiini. Eniten väsyttää kuitenkin yksinäisyys ja se, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavaa.
Välillä tulee hetkiä, jolloin oikeasti alkaa miettiä, että tulee hulluksi, ettei kertakaikkiaan kestä tätä elämää tämän pään kanssa. Että haluaisi vain hypätä seuraavan ohiajavan auton alle ja päästä eroon tästä sairaasta mielestä, jonka kanssa on joutunut selviämään koko kirotun elämänsä.
Ajatus luovuttamisesta ei siis tunnu enää pahalta, vaan päinvastoin hyvältä. Ajatus, toive siitä, ettei tarvitsisi enää kestää vaan saisi rauhassa sortua ja kadota pimeyteen.
En näe itsemurhaa luovuttamisena vaan luonnollisena päätepysäkkinä, jolla useimpien ei koskaan tarvitse pysähtyä, mutta joka odottaa joitakin yksilöitä. Niitä, joilta vaihtoehdot ovat loppuneet.
Minä olen kuoleman oma. Ehkä olin sitä jo syntyessäni, ken tietää?
Usko itseeni on loppumassa, samoin usko parempaan tulevaisuuteen. Todennäköisesti kuolen joko itsemurhaan tai tämä masennus tappaa minut jollain muulla tavalla, esimerkiksi laukaisemalla sydänkohtauksen.
Kenenkään keho ei kestä tällaista stressiä loputtomiin. Jossain vaiheessa se antaa periksi. Eikä se edes tunnu enää pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti