Tein äsken jonkun nettimasennustestin ja sain 32 pistettä. Vaikea-asteinen masennus.
En jotenkin voi uskoa sitä. Jos tämä olisi vaikea-asteista, en kai jaksaisi käydä töissä tai ylipäätään liikkua kodin ulkopuolella?
Toisaalta taas ajattelen kuolemaa jatkuvasti ja etsin tietoa tappavista annostuksista ja muuta mukavaa, jos joskus vaikka sattuisin tarvitsemaan kyseistä tietoa.
Tunnen syyllisyyttä masennuksestani. Ei minulla oikeasti ole oikeutta olla näin syvällä. Ei ole, koska muilla on niin paljon vaikeampaa.
Moni masentunut on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyä lapsuudessa, heille on tapahtunut niin paljon pahempia juttuja kuin minulle. Silti he jaksavat. Minun taustallani on pelkkää koulukiusaamista ja vanhempien ajoittaista kuritusväkivaltaa, mutta eihän se ole läheskään niin paha.
Miksi siis itken koko ajan ja haluan kuolla?
Koska olen niin heikko ihminen. En kestä mitään. Luulin joskus olevani vahva, mutta olenkin heikoista heikoin. Oikea luuserin perikuva. Miksi minut on niin helppo tuhota? Syytän itseäni, kun en jaksa olla vahvempi. Syytän itseäni, kun en jaksa ajatella positiivisesti ja haluan vain antaa periksi. Kaikessa.
Hävettää niin paljon, kun viimeksi valokuvaryhmässä esittelimme omia lapsuuskuviamme ja kun minun vuoroni tuli, aloin itkeä aivan hillittömästi. Se ei todellakaan ollut mitään kaunista" kyyneleet vain hieman valuvat poskille"-itkua vaan rumaa, raakaa ja kovaäänistä vollottamista.
Häpeän, kun en saanut itsehillintääni toimimaan. Tunsin jo alussa, että en kestä, että kohta repeän. Olisi tehnyt mieli lähteä pois, koska tiesin että itkisin, mutta en kehdannut. Ja niin minä sitten itkin kaikkien edessä.
Nyt ne varmaan luulevat, että olen joku draamakuningatar, joka itkeä vollottaa saadakseen huomiota. En tosiaankaan tiedä, miten pystyn olemaan seuraavat kerrat itkemättä. Ryhmäterapia on yllättävän rankkaa.
Ajatukset ovat nykyään vihollisiani. Ne kertovat minulle lakkaamatta, kuinka huono ihminen minä olen ja että itsemurha on ainoa ratkaisu. Että minä kuolen ennemmin tai myöhemmin tähän masennukseen ja ettei se ole loppujen lopuksi ollenkaan paha asia. Että pohjimmiltaan se on hyvä asia.
Koska minä en kuulu tähän maailmaan. Minä en kuulu minnekään, minun kohtaloni on olla ikuisesti yksin ja erillään kaikista ja vain kuolema voi päästää minut tästä ikuisesta tuskasta.
Ja minä uskon näitä ajatuksia, vaikka tiedänkin, että ne ovat sairaita. Jotenkin ne vain vaikuttavat todella järkeviltä. Ääni päässäni tuntuu puhuvan pelkkiä kovia faktoja, kun se kertoo minulle, etten voi selvitä tästä elämästä ja että ennemmin tai myöhemmin minä otan sen lopullisen askeleen ja teen sen lopullisen ratkaisun.
Ja että niin kuuluu tehdä.
Koska minä olen heikko, epäonnistunut, ei-toivottu yksilö. Minun täytyy eliminoida itseni.
Koska minä en voi, en jaksa, enkä halua elää tällaisena.
Masennus vaikuttaa ihmisiin eri tavalla, kyllä osa vaikeasti masentuneistakin pystyy just esim. työelämään. Se tarkottaa vaan sitä, että on vahva. Kun jaksaa sen kaiken paskan keskellä vielä hoitaa työtkin. Kaikki ei siihen pysty.
VastaaPoistaEikä syyllisyyttä tarvitse tuntea. Monilla masentuneilla on taustalla myös ihan onnellinen lapsuus ja nuoruus, ei masennus vaadi kuin pienen heiton aivokemioissa, ja siihen ei menneisyys paljoa vaikuta. Ei mullakaan oo taustalla paljoakaan kiusaamista 'rankempia' kokemuksia, ainakaan sellaisia, jotka muhun vaikuttais. Mun omahoitaja aina vertaa masennusta syöpään, tuntisko siitäkin syyllisyyttä. Molemmat on sairauksia, joihin pystyy itse vaikuttamaan jonkin verran, mutta joskus vaan käy paska tuuri ja ne osuu omalle kohdalle, vaikka tekisikin kaiken oikein.
Oon käynyt aika monissa ryhmissä. Kaikissa on erilaisia ihmisiä. Joskus toiset itkee tai tekee jotain muuta huomiota herättävää, mutta ollaan porukalla joka ryhmässä oltu kaikki sitä mieltä, ettei se haittaa. Kukaan ei seuraavalla ryhmäkerralla mieti, että "toi oli muuten se, joka itki viimeksi", eikä kukaan epäile kenenkään kerjäävän käytöksellään huomiota. Terveet ehkä ajattelis eri tavalla, mutta ryhmissä on yleensä suht. samantyyppisten ongelmien kanssa painivia, joten kyllä ne ymmärtää.
Sä olet vahva. Oikeasti. Toi on jo tosi mahtavaa, että tiedostat sen, ettei noi ole terveen ajatuksia! Se on yksi tärkeimmistä asioista sillon, kun tosissaan yrittää voittaa masennuksen, että tunnistaa ne masennuksen aiheuttamat ajatukset. Mullakin on niitä ajatuksia edelleen, tulee olemaan vielä pitkään, mutta oon oppinut tavallaan ignooraamaan ne. Ne vaan tulee ja menee omia aikojaan, ei niitä voi estää, mutta ne voi hyväksyä ja toimia kuitenkin eri tavalla, kuin mitä ajatukset 'käskevät'. Uskon, että säkin opit tän taidon vielä, sulla on kaikki mahdollisuudet parantua!
Tsemppiä, muista että olet vahva!<3 Ja vahvoillakin on oikeus olla joskus rikki ja väsynyt. Ei kukaan jaksa kaikkea, vahvimmatkaan.
Kiitos kun jaksoit kommentoida näin pitkästi :) Se auttaa selkeyttämään ajatuksia ja tajuaa konkreettisesti, ettei ole ihan yksin...
VastaaPoista