Kun päätin lopettaa Cymbaltan, olin varma että kestän tulevat vieroitusoireet ja etteivät ne voi olla kovin pahoja, jos lopettaa lääkkeen vähitellen annosta pienentämällä.
Olin niin väärässä kun voi vain olla.
Fyysiset viekkarit olivat vaikeat: jatkuvia sähköiskumaisia tuntemuksia kropassa, huonoa oloa ja oksentelua, huimausta...Olo oli vaikea, mutta ajattelin, että kyllä se tästä, kyllä minä selviän.
Mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän henkiseen puoleen. Tuntuu jokseenkin siltä kuin sydän vuotaa tihuuttaisi verta, että siellä todella olisi joku reikä, oikea haava kun sattuu niin paljon.
En olisi koskaan osannut odottaa, että masennukseni vielä jonain päivänä pahenisi tähän pisteeseen. Että olen jälleen, yli kymmenen vuoden jälkeen, siinä pisteessä että mietin itsemurhaa joka ikinen päivä.
Luulin jo kokeneeni kaiken sen paskan. Vuonna 2003 jolloin 18-vuotiaana yritin itsemurhaa, oloni oli niin kauhea, että siitä selvittyäni olin vakuuttunut, että kestän jatkossa lähes mitä tahansa mitä elämä eteeni heittää. Mitään pahempaa ei voisi enää tulla ja mikään ei voisi minua enää murtaa.
Opinpahan nyt, ettei koskaan pitäisi ajatella "ei koskaan."
Oloni on niin paha, että alan sittenkin kallistua lääkityksen puolelle. Se, että yritin tosissani viiltää ranteeni auki eilen, sai minut tajuamaan, että taidan tarvita pikaista apua.
Apua mihin? Siihen, että mieleni vakaantuisi edes siinä määrin, etten lähde seuraamaan sairaita impulssejani, jotka saavat minut tekemään itselleni pahaa seurauksista piittaamatta.
Eilinen viiltely olisi voinut päättyä todella huonosti. Normitapauksessa sairaalaan, pahimmassa tapauksessa ruumishuoneelle. Ironista on, etten edes halunnut tällä kertaa kuolla. Halusin vain satuttaa itseäni mahdollisimman paljon.
Mukana oli myös vahva näyttämisen halu: olen tosissani, tämä ei todellakaan ole mitään pelleilyä ja jos en saa nyt apua niin minä menen ja oikeasti tapan itseni.
Halusin todistaa psykiatrilleni, että tarvitsen niitä lääkkeitä. Rauhoittavia. Diapamia, Opamoxia, Xanoria, aivan sama. Kunhan saisin edes jotain, joka auttaa.
Pelkään tosin, ettei tästä ollut sen suhteen mitään hyötyä. Varmaankin se naikkonen tyrkyttää minulle taas näitä normi-masislääkkeitä ja suuttuu, jos en niitä suostu kiltisti popsimaan.
Haluaisin niin kovasti selvitä ilman masennuslääkkeitä, koska pelkään pilaavani aivoni lopullisesti. Olenhan syönyt Ketipinoria jo 8 vuotta, sekin lienee saanut jo yksinään tuhoa aikaiseksi...
Paitsi että en voi lopettaa sitä, koska en vain pysty nukkumaan kunnolla ilman kyseistä lääkettä (ja kyllä, kokeiltu on useampaan otteeseen). Unettomuus taitaa kulkea meillä suvussa: sekä isäni että toinen veljeni kärsivät pahasta kroonisesta unettomuudesta.
En siis halua syödä vahvoja lääkkeitä, ellei ole aivan pakko. En haluaisi edes niitä miedompia, mutta nyt mieli on niin sekaisin, että en enää tiedä, kuinka pitkään kestän jos en saa jotain mieltä tasaavaa.
Vihaan olla näin heikko. Oikeasti vahva ihminen kestäisi tämän masennuksen ilman mitään kemikaaleja. Oikeasti vahva ei olisi edes ajautunut tähän pisteeseen.
Olen kuulemma kovin ankara itselleni. Niin kai se on: masentunut on itse itsensä pahin tuomari ja rankaisija.
Ja minä haluan rangaista itseäni, haluan todella. Mahdollisimman kivuliaasti ja mahdollisimman suurta vahinkoa aiheuttaen.
Pelottaa, kuinka tässä käy. Entä jos sairas mieleni ei parane ikinä? En minä kestä tällaista oloa loputtomiin.
Haluaisin itkeä, mutta en enää jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti