Masennus tappaa

Minusta tuntuu, että kuolen vielä jonain päivänä tähän masennukseen.

Olen sairastanut 15 vuotta, eikä paranemista näy näköpiirissä. Olen jo luovuttanut sen suhteen, että koskaan selviän tästä paskasta. Olen kai tämän ikäisenä toivoton tapaus.

Psykoterapiaa on taustalla 6 vuotta, sen lisäksi olen käynyt nuorisopsykiatrisen poliklinikan ryhmissä, valokuvaterapiassa ja ns. tavallisessa terapiassa pari vuotta. Tätä nykyä käyn juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran, pari kuukaudessa.

Mikään edellämainituista ei ole parantanut minua.

Ajattelen kuolemaa päivittäin.

En taida olla työkykyinen tällä hetkellä, mutta silti pitää raahautua sinne saatanan työpaikalle kolmena päivänä viikossa. Voisin hakea sairaslomaa, mutta Kelan mukaan en ole oikeutettu sairaspäivärahaan, koska en ole ollut vuotta yhtäjaksoisesti työkykyisenä. Tiedossa olisi siis taloudellisia ongelmia enkä jaksaisi niitä juuri nyt.

Päässä soi koko ajan sama levy, uudelleen ja uudelleen.

Olet surkea. Olet arvoton. Olet tyhmä, ruma ja mitätön. Et osaa mitään, sinusta ei ole mihinkään. Et osaa edes kirjoittaa kunnolla.

Tapa itsesi. Hyppää vain sen auton alle, mitä maailma siinä menettäisi?

Se elämänhaluinen osa on tähän asti ollut vahvempi, se haluaa pitää minut hengissä ja yrittää taistella tuota itsetuhoista osaa vastaan. Mutta kuinka kauan se jaksaa?

Laskin äsken kaikki pillerini. Yli 60 Ketipinoria yhdessä pienessä purkissa. Mitä tapahtuisi, jos nielisin ne kaikki? Lähtisikö henki vai onnistuisinko vain saamaan maksani paskaksi?

Se itsetuhoinen puoleni haluaa minun nielevän kaikki nuo pillerit. Se haluaa tuhota minut, tehdä minusta selvää. Se ei halua elää tässä maailmassa, se ei halua minun selviytyvän.

Kuuntelen nykyään pelottavan paljon tätä sairaan mieleni osaa, vaikka jollain järjellä ymmärrän, että se on väärässä ja valehtelee, tekee mitä vain, että satuttaisin itseäni. Se haluaa nähdä minut kuolleena.

Ja ajatus kuolemisesta tuntuu jotenkin niin luonnolliselta.

Olenhan miettinyt itsemurhaa 13-vuotiaasta asti.

 

En suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa

Pakko kirjoittaa tähän perään vielä toinen teksti, koska ensimmäisestä olisi tullut muuten aivan liian pitkä...

Diapam vaikuttaa jo ihanan rauhoittavasti. Pää tuntuu mukavasti sumealta ja sydämensyke on laskenut alemmas. Olen jo suhteellisen rauhallinen ja kykenen kirjoittamaan selkeästi.

Miten ihana asia Diapam onkaan! Mielestäni hänelle, joka keksi rauhoittavat, pitäisi myöntää joku Nobelin palkinto. Valitettavasti yhteiskunta ja lääkärit erityisesti tuntuvat suhtautuvat äärimmäisen kielteisesti mihin tahansa rauhoittaviin. Perusteluna on aina se sama vanha koukkuunjäämisen riski. Samalla pelotellaan sillä,
että ihminen tyhmenee, jos käyttää tarpeeksi kauan bentsoja.

En kiellä, etteinkö näin tapahtuisi joidenkin yksilöiden kohdalla, mutta itse en ole koskaan syönyt näitä päivittäin, korkeintaan kerran, pari viikossa aivan välttämättömissä tilanteissa (esiintymistilanteet ja
hallitsemattomat tunnekuohut) ja joskus on kulunut kuukausiakin, etten ole tarvinnut yhtäkään bentsonappia.

Viimeisen kuukauden ajan olen muutaman kerran tarvinnut, mutta mitä sitten? Pitäisikö minun pyydellä sitä anteeksi? Kun mikään muu ei auta ja vaihtoehto on viiltely ja täydellinen romahdus? En suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että käytän rauhoittavaa silloin, kun sille on todellinen tarve.

Vituttaa aivan suunnattomasti, että nykyinen psykiatrini suhtautuu äärimmäisen kielteisesti rauhoittaviin ja sen sijaan haluaisi pumpata minut täyteen SSRI-lääkkeitä, jotka voivat olla pitkäaikaisessa käytössä vaarallisempia kuin bentsot, etenkään kun monista uusista markkinoilla olevista masennuslääkkeistä (esim. Cymbalta) ei ole tietoa niiden pitkäaikaisvaikutuksista.

En ymmärrä, miten psykiatrini voi väittää, ettei Cymbalta voi huonontaa muistia, kun itselleni niin on satavarmasti käynyt kyseisen lääkkeen myötä ja lukemani perusteella myös monille muille. Ovatko lääkärit oikeasti ihan pihalla noista sivuvaikutuksista vai miksi ne kieltävät säännönmukaisesti, ettei masennuslääkkeistä voi muka olla mitään pitkäaikaisia haittoja?

En usko enää yhteenkään lääkäriin. Taitavat puhua paskaa suut ja silmät täyteen, ainakin mitä tulee masennuslääkkeisiin. En pysty luottamaan ns.asiantuntijoihin, jotka vähättelevät kokemuksiani ja kieltävät ilmiselviä tosiasioita. Ei anna kovin vakuuttavaa kuvaa ns.asiantuntijan ammattitaidosta.

Pelkään, ettei Diapam-reseptiäni enää uusita. Jäljellä on vain parisenkymmentä tablettia ja tiedän, etteivät ne riitä pitkälle. Olen pulassa, todella pahassa pulassa ilman rauhoittavia. Ne ovat pitäneet minut järjissäni kaikkein pahimpien olojen aikana. Mitä sitten tapahtuu, jos jään ilman tarvitsemaani lääkettä?

Syytän psykiatriani ja yhteiskuntaa (haukkukaa vain lapselliseksi ja vastuuttomaksi)  jos teen jotain peruuttamatonta siinä tapauksessa, mikäli minulta kielletään rauhoittavat kokonaan...

Olen paha ihminen

Olo on ihan vitun sekopäinen tällä hetkellä. Pelkään ihan oikeasti itseäni tässä tilassa. Olen niin epävakaa, räjähtelevä ja arvaamaton, suoraan sanottuna aivan hullu.

Tänään sain taas hysteerisen raivokohtauksen, kun uudet h&m:ltä tilatut tennarit olivatkin väärää kokoa enkä saanut vedetyksi niitä kunnolla jalkaani. Lopputuloksena aloin itkemään ja karjumaan sekä hakkaamaan ja puremaan itseni lähes verille. Jouduin pakosta ottamaan 2 Diapamia kun en mitenkään pystynyt muuten saamaan itseäni edes hieman rauhallisemmaksi.

Diapam vaikuttaa ihan pikkuisen, mutta se ei valitettavasti kykene tekemään minusta täysin rauhallista. Sydän pamppailee yhä ja raivo kiehuu edelleen tulikuumana sisuksissani.

Oli taas lähellä, etten tarttunut terään. Voi olla, että olisin sen tehnyt, jos minulla ei olisi näitä rauhoittavia joista luojan kiitos on edes hetkellinen apu pahimmissa mielen myllerryksissä...

Pelottaa, että vielä joku kaunis päivä ihan oikeasti tapan joko itseni tai jonkun toisen, jos nämä olot jatkuvat tällaisina. Olen niin aggressiivinen, että esim. kassajonossa tekisi mieli oikeasti kuristaa se edessä seisova hidastelija, joka juuri sillä hetkellä sattuu ottamaan päähän. Näen mielessäni, miten tartun tuota ihmistä kurkusta kiinni ja kuristan, kunnes se tuupertuu sinne kaupan lattialle.

Pitäisiköhän mun ihan yleisen turvallisuuden takia hakeutua johonkin suljetulle? Siellä en ainakaan pystyisi satuttamaan itseäni tai ketään muuta kovin pahasti...Paitsi että osastolle ei kovin kevyin perustein oteta ketään enkä tiedä, tekisikö se mulle oikeasti hyvää. Joskus on vain sellainen olo, että mun pitäisi olla lukittuna johonkin neljän seinän sisään eikä mua pitäisi päästää sieltä koskaan pois, ei ainakaan tässä tilassa.

Voi vitun Cymbalta ja nämä kirotut viekkarit jotka eivät ole vieläkään kokonaan loppuneet. Edelleen tulee niitä outoja sähköiskumaisia tuntemuksia ja pää on kuin Haminan kaupunki, yhtä sekaisin. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin sekaisin. Veikkaisin että joskus muutama vuosi sitten kun jouduin todella pahan romahduksen takia suljetulle. Silloin olo oli vielä kamalampi ja pahoin pelkään, ettei tämä nykyinen tilani ole enää kaukana siitä...

Tuntuu, että kukaan ei oikeasti ymmärrä, kuinka tuskallisia nämä mielialanvaihtelut ovat. Kun ilo muuttuu hetkessä masennukseksi tai hillittömäksi raivoamiseksi. Sairas päänuppini vie minua aivan kuusnolla, enkä voi tehdä mitään. Olen sairaan mieleni armoilla ja alttiina sen jokaiselle oikulle.

Tätä kierrettä tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää. Mitä jos olo vielä pahenee tästä? Silloin voi tapahtua jotain oikeasti peruuttamatonta. Pelkään, että hyppään hetken mielijohteesta auton alle tai jotain muuta vastaavaa.

Mietin mielessäni aivan kamalia ajatuksia. Miltä tuntuisi lyödä veitsi omaan mahaansa (kuten kuulin erään vakavaa masennusta sairastaneen tehneet) tai hypätä näyteikkunan läpi ja vuotaa kuiviin kaikista niistä haavoista? Voisinko oikeasti mennä niin pitkälle?

Olen hullu. Vaarallinen itselleni ja ehkä myös ympäristölleni. Sellainen tapaus, jonka ei pitäisi antaa kulkea vapaana.

Tunnen niin voimakkaana oman pahuuteni ja tämä ei ole todellakaan liioittelua. Minä olen ihan oikeasti paha, koska mietin niin pahoja ajatuksia ja usein toivon toisille pahaa. Jos otetaan tällainen vanha käsite kuin "synti" käyttöön niin minä olen erittäin, erittäin syntinen ihminen ja voi olla että joutaisin helvettiin, jos sellainen on olemassa.

Olen miettinyt, olisinko joku sosiopaatti, jos en olisi näin herkkä. Suhtaudun niin vihamielisesti tiettyihin ihmisiin tai ihmisiin yleensä. Ansaitsenko edes olla elossa? Ehkä minun pitäisi kuolla, ihan vain sen takia kun olen näin paha ihminen. Ehkä en ansaitse mitään hyvää, koska olen itse paha. En tiedä, tajuaako kukaan vähääkään, mitä yritän tässä selittää, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä.

 Olen paha, vinksallani ja vääristynyt lukemattomilla eri tavoilla. Minut olisi pitänyt abortoida jo kohdussa eikä minun olisi pitänyt koskaan edes syntyä. Läheiseni olisivat säästyneet mittavalta kärsimykseltä, puhumattakaan itsestäni.

Jos joku osoittaisi minua aseella...

Jos joku osoittaisi minua aseella, en ehkä juoksisikaan karkuun tai hyppäisi pois tieltä.

En tekisi sitä, mitä normaalit ihmiset tekevät, kun jokin ulkoinen vaara uhkaa.

Ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että toivottaisin luodin tervetulleeksi nahkaani. Ehkäpä sanoisin ampujalle, että anna mennä, tee se, päätä kärsimykseni. Kaikki on joka tapauksessa yhdentekevää.

Tämä elämä on ollut minulle yksi iso pettymys ja lopulta on aivan sama, olenko elossa vai kuollut.

Tänään istuin bussipysäkillä ja katselin ohiajavia autoja. Mietin aivan tosissani, miltä tuntuisi hypätä ohiajavan auton alle. Sattuisiko minuun, ehtisinkö tuntea mitään?

Olisiko se hetkessä ohi vai jäisinkö kitumaan? Kuinka kovaa auton pitää ajaa, jotta kuolema olisi varma?

Elämäni tuntuu niin turhalta ja tyhjältä. Aivan täysin mitättömältä. Koska minä olen turha ja mitätön. Ei ole edes sanoja kuvailemaan tätä tunnetta, kun kokee kaiken niin saatanan merkityksettömänä.

En ole koskaan ollut mitään, vaikka joskus virheellisesti kuvittelinkin, että minusta vielä joku päivä tulisi jotain. Ei tullut eikä tule. Olin niin väärässä kuin ihminen voi olla. Miksi ihmeessä menin koskaan kuvittelemaan itsestäni yhtään mitään? Miten voi olla mahdollista, etten nähnyt omaa surkeuttani, omaa mitättömyyttäni? Miten saatoin olla niin itserakas, niin täynnä itseäni?

Ei näillä kysymyksillä saati vastauksilla ole oikeasti mitään merkitystä. Ei millään ole.

Masennukseni näkyy minusta varmasti jo ulospäin. Töissä olen hiljainen ja omissa oloissani. En halua puhua yhtään mitään yhtään kenellekään. Haluan vain, että minut jätetään rauhaan.

En enää jaksa välittää tippaakaan siitä, mitä minusta ajatellaan. Aina ennen se on merkinnyt minulle suunnilleen kaikkea: mitä muut ajattelevat minusta? Nyt sillä ei ole enää mitään väliä. Harjoittelulla ei ole väliä, toisten ihmisten mielipiteillä ei ole väliä, millään ei ole väliä.

Minut on vallannut samea välinpitämättömyys.

Jossain aivojeni sopukassa pieni osa minusta jaksaa vielä miettiä sellaisia asioita kuin sopiva käyttäytyminen työpaikalla ja muuta yhtä merkityksetöntä. Suurin osa minusta ei enää jaksa välittää.

Koska tämä arki on merkityksetöntä.

En minä ole elossa, minun ruumiini on elossa ja kulkee ja liikkuu ja tekee asioita, niinkuin asioita kuuluu tehdä.

Oikea minä elää jossain syvällä pääni sisäisessä hulluudessa, omassa mielikuvitusmaailmassaan ja pakenee realiteetteja minkä ehtii. Se haluaa hukuttautua koko ajan yhä syvemmälle. Niin syvälle, että kadottaa lopulta realiteetit kokonaan.

Kuinka ihanaa, kuinka suloista olisikaan lopullinen, täydellinen unohdus!

Ehkä minun pitäisi tulla oikeasti hulluksi ja päästää itseni kellumaan, irti tästä maailmasta, irti kaikista realiteeteista ja antaa mieleni kadota jonnekin, mistä se ei löytäisi enää ikinä takaisin tähän kylmään todellisuuteen.





 

Tämä maailma ei ole koskaan halunnut minua

Tein sen taas. Satutin itseäni, vaikka yritin kestää ilman. Olen vain niin saatanan heikko ihminen, etten pysty. Kun se tietty olo tulee, on vain pakko lievittää tuskaa mahdollisimman nopeasti.

Olen yrittänyt vältellä viilltelyä, koska siitä jää arpia, joten sen sijaan hakkaan ja puren itseäni. Aivan vitun sairastahan se on, mutta minulla ei ole muita toimivia selviytymiskeinoja sen vihan ja tuskan kanssa, joka iskee kuin pyörremyrsky ja kaataa minut henkisesti maahan voimallaan.

Olo on ihan vitun sekava ja pelkäänpä, etten ole kovin kaukana hysteriasta. Välillä naurattaa ihan hillittömästi ja samaan aikaan itkettää.

Nauran ja itken sitä, kuinka vitun sairas tämä maailma on. Kuinka vitun sairaita kaikki me ihmiset olemme. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta jollain tavalla me kaikki olemme hulluja. Ei kai maailma olisi muuten tällainen paskapaikka?

Keskivaikea jakso masennuksessani taitaa taas olla menossa. Itsetuhoiset ajatukset alkavat pyöriä mielessä tiheämmin ja olen itkenyt tässä kuussa enemmän kuin koko menneen kesän aikana yhteensä.

Päällimmäisenä mielessä on kaiken turhuus. Miksi yrittää, miksi vaivautua? En jaksa enää, en vain jaksa enää tätä taistelua. Minusta on imetty voimat tässä elämän mankelissa. En jaksa enää vaivautua, koska elämä on ikuisesti tätä samaa paskaa enemmän ja vähemmän.

Olen kerta kaikkiaan kyllästynyt koko ajan yrittämään ja yrittämään vielä enemmän, yrittämään hampaat irvessä ja oman hyvinvointini uhraten, vain jotta saisin taas lisää paskaa niskaani.

Äiti soitti tänään ja kyseli kuulumisia. Helvetin huono idea äidin puolelta. Yritin pysyä tyynenä ja ajattelin etukäteen, etten vuodata äidille tätä kaikkea paskaa, ettei hänen tarvitse tietää, miten kurjaa minulla on siellä harjoittelussa, mutta totta kai epävakaassa mielentilassani kerroin ja kiroilin samalla, miten paska koko työelämän systeemi on.

Että toiset laitetaan tekemään töitä ilmaiseksi ja kukaan ei arvosta sitä työpanosta tippaakaan, saati sinua työntekijänä tai ihmisenä. Olet vain yksi ilmainen orja lisää tämän paskasysteemin rattaissa. Et kelpaa minnekään, kukaan ei oikeasti halua sinua. Olet työelämän paarialuokkaa ja sen saat tuntea nahoissasi.

Kaiken lisäksi saat jatkuvasti kuulla joka puolelta, kuinka olet vain laiska paska ja arvoton yhteiskunnan elätti. Loinen, jonka pitäisi mennä töihin.

Kukaan ei tunnu ottavan huomioon, että sinä teet jo töitä, mutta siitä ei vain makseta palkkaa. Joten se on ilmeisesti täysin arvotonta ja yhtä tyhjän kanssa.

Minä teen valmiíksi tuotteita, jotka menevät myyntiin, jotka joku ostaa ja joiden avulla joku saa voittoa, mutta minä en saa siitä mitään, en niin vittu mitään. Pelkän työmarkkinatuen ja ylläpitokorvauksen, joka on melkein sama kuin makaisi himassa tekemättä yhtään mitään.

Vituttaa, etten saa minkäänlaista arvostusta osakseni. Vituttaa, kun työni on niin yksinkertaista, ettei se vaadi mitään. Vituttaa, että olen käynyt lukion ja oikeasti panostanut koulutukseeni, sikäli kuin olen siihen kulloinkin kyennyt, eikä siitä ole jäänyt käteen mitään. Ei niin vittu mitään.

Kaikki turhaa, kaikki yhtä tyhjän kanssa. Lopputulos on, etten kelpaa mihinkään muualle kuin johonkin saatanan työpajaan askartelemaan jotain vitun koristeita, jota voisi aivan hyvin tehdä pelkällä peruskoulupohjalla.

Okei, ymmärrän kyllä, että toisille tuo voi olla hyväkin paikka ja ehkä joku jopa hyötyy siitä jotenkin, mutta itselleni tulee lähinnä sellainen olo, että yhteiskunta potkii naamaan.

Minä yritin.Yritin todella parhaani, yritin kaikkeni. Mutta se ei vain riittänyt. Ei minun säälittävä, heikko panokseni riitä tässä yhteiskunnassa, joka vaatii koko ajan kaikilta yhä enemmän. Pitäisi olla kaunis, hoikka, älykäs, sosiaalinen, omata hyvät vuorovaikutustaidot ja suhteet sekä olla nopea oppimaan.

Minä en ole mitään edellämainituista. Ilman itsesäälin häivääkään voin sanoa aivan rehellisesti, että olen ruma (tästä olen saanut kuulla monta kertaa), tyhmä, epäsosiaalinen, hidas oppimaan, surkeilla vuorovaikutustaidoilla ja olemattomilla suhteilla varustettu nainen, joka ei ole koskaan kelvannut tälle maailmalle missään muodossa.

Toisin sanoen, minulla ei taida olla tulevaisuutta. Ei ainakaan työelämässä. Eikä kai missään muussakaan elämässä. Tai siis: missä vitun elämässä? Eihän minulla ole mitään oikeaa elämää, ei ole koskaan ollutkaan. Pelkkää tuskaa, pelkoa ja hulluutta tähän päivään asti.

Aivan kuin elämäni olisi ohjelmoitu menemään päin helvettiä.

Ensin jouduin pelkäämään 9 vuotta koulussa ja sitten sain lisää syitä pelätä kun kokeilin, millaista työelämässä on. Tapasin vain lisää kusipäitä, lisää selkään puukottavia ihmisiä. Ja kun lopulta uskaltauduin vuosien jälkeen kokeilemaan jälleen opiskelua, ensimmäinen koulu ajoi minut uuteen masennukseen ja toinen koulu (tai oikeastaan eräs ihminen sieltä koulusta) suljetulle osastolle.

En siis enää jaksa uskoa yrittämisen ihmeelliseen voimaan. Johan sitä on kokeiltu jo niin monta kertaa, ilman tuloksia.

Edellisen työharjoittelun sain läpi ja sitä voi kyllä pitää jonkinlaisena saavutuksena, mutta ei siitäkään ole ollut mitään hyötyä. Eivät edes ole vaivautuneet lähettämään minulle harjoittelutodistusta, vaikka tämän kokeilun loppumisesta on jo 6 (!!!) kuukautta ja työkkäriä on pariinkin otteeseen informoitu asiasta.

Joten haluan vain sanoa tämän: Haista vittu, yhteiskunta.

Minut pakotettiin kouluun yhdeksäksi vuodeksi altistumaan päivittäiselle kiusaamiselle ja tässä on sitten tulos.

Sairas yksilö, joka ei kykene tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Yksi menoerä lisää yhteiskunnalle. Yksi syrjäytynyt nuori (ok, ei edes enää nuori...) lisää rumentamassa tilastoja. Yksi sekopää lisää tässä loputtomassa sekopäiden armeijassa.

Yksi toivoton tapaus lisää muiden joukossa.

Olen aika varma, että olen epävakaa. Suurin osa persoonallisuushäiriön kriteereistä kohdallani täyttyy.
Vaikka virallinen diagnoosini onkin masennuksen lisäksi sekamuotoinen (blogin kuvauksessa virheellisesti määrittämätön) persoonallisuushäiriö, niin kyllä se taitaa kallistua epävakauden puolelle eniten.

Kai sen jo huomaa näiden kirjoitusten sävystä.

Olen vuoroin aggressiivinen, vuoroinen masentunut. Onpa minua kuvailtu passiivis-aggressiiviseksikin eräässä lääkärin B-lausunnossa.

Diagnooseista viis, hullu mikä hullu...

Niin tyypillinen maanantai kun voi olla

Vieroitusoireet eivät ole vieläkään täysin ohi.

Mielialat heittelevät aika rajustikin välillä, tämä tosin on itselleni luonteenomaista ja normaalia, on ollut aina, mutta viimeiset 3 viikkoa nämä vaihtelut ovat olleet tavanomaista voimakkaampia.

Tälläkin hetkellä tekisi mieli itkeä ja raivota, ihan ilman mitään järkevää syytä. Vituttaa vaan ihan tolkuttomasti. Kaikki.

En tiedä, kumpi on pahempaa: se että itkettää jatkuvasti vai se, että vähän väliä tulee "aggressiivisuusaaltoja" joiden aikana tekee mieli haistattaa vitut koko maailmalle ja hajottaa jotain.

Haluaisin niin kovasti ottaa käteeni tusinoittain kukkaruukkuja tai jotain muuta yhtä helposti särkyvää ja paiskata ne katuun yksitellen katsellen, kuinka ne hajoaisivat pienenpieniksi sirpaleiksi. Tiedän, että se tuottaisi itselleni suunnatonta tyydytystä.

Juuri äsken oli pakko keskeyttää hetkeksi tämä kirjoittaminen (parin typerän kirjoitusvirheen takia) ja hakata itseäni käsivarsiin ja jalkoihin, kun aggressiivinen olo kävi niin voimakkaaksi.

Mietin joskus, olenko aina ollut yhtä hullu, vai onko tämä pahentunut ajan myötä ja tuleeko aina vain pahenemaan?

Eilinen päivä meni aika lailla kokonaisuudessaan päin helvettiä. Aamulla bussissa oli lähes täyttä ja jouduin seisomaan bussin keskivaiheilla pitäen kaiteesta kiinni. Eräällä pysäkillä bussiin tulee lisää porukkaa. Sitten joku vitun idiootti vanha äijä alkaa kailottamaan jossain takana, että täällä on vaikka kuinka monta vapaata paikkaa, miksi ihmeessä ihmiset seisoo? (Oli ehkä 3 paikkaa)

Sitten jouduin antamaan tietä joillekin maahanmuuttajille jotka ryntäsivät joukolla sinne taakse ja olisin niin halunnut karjua sille äijälle, että pidä se vitun turpasi kiinni, etkö sä saatanan idiootti ymmärrä, että kaikki ei halua istua kun sillit suolassa siellä takana ja että joskus on vaan kivempi seistä?

Itse en ainakaan mielelläni istu tuntemattomien viereen, en tiedä miksi, jotenkin se vain ahdistaa.

No, ei siinä vielä mitään. Sitten kun pääsin keskustaan ja oli aika vaihtaa toiseen bussiin, niin juostessani kadulla kännykkä tippui asfaltille kaikkien siinä katsellessa vieressä ja akku lähti irti, samoin takakansi. Äkkiä ne taskuun ja ripeästi kävellen seuraavalle pysäkille. Jossa huomasin, että juuri se bussi, jolla minun olisi pitänyt työpaikalle mennä, oli jo kerinnyt lähteä (tämä millä tulin oli n. 5 min myöhässä)

Siinä sitten pomolle soittamaan, kun sain kännykän koottua taas kasaan, että myöhästyin bussista ja pääsen tulemaan vasta tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa alkoi TODELLA vituttaa kun selvisi, että minun pitäisi olla töissä TUNNIN PIDEMPÄÄN jotta korvaisin myöhästymiseni, joka ei todellakaan johtunut minusta...

Yritin rauhoittua ja hengittää syvään, vaikka olisin halunnut kuristaa jonkun. Kello ei ollut vielä edes yhdeksää ja suurin osa kaupoista oli kiinni, joten menin läheiseen kahvilaan ja tilasin kaakaon. Istuin ja odottelin. Lopulta pääsin siihen bussiin, joka vie lähimmäksi työpaikkaani.

Bussi jätti minut tasan kymmeneltä pysäkille ja siitä oli vielä n. 15 minuutin kävelymatka (koska kaupunki lakkautti hiljattain JUURI sen vuoron, joka olisi ajanut työpaikan viereen) ja tietysti sataa tihutti vettä.

Pääsin kuitenkin työpaikalle ja kaikki sujui suht ookoo siihen asti, kunnes eräs aivan vitun ärsyttävä muija (en tiedä, onko se joku opiskelijaharjoittelija) tuli siihen viereen ja huomautti, että "ja asian X tekeminen näköjään jatkuu, ootko löytänyt hyviä tekstejä?" (Teen erästä leikkaa ja liimaa-juttua)

Jotain siihen vastasin ja yritin viestittää olemuksellani tälle naikkoselle, että häivy. Se ei kuitenkaan tajunnut sanatonta vihjettä ja jäi siihen viereen töllistelemään ja sitten se kysyi yhtäkkiä, että "Onko vaikeaa?"

Siis mitä vittua???!!! Miten helvetissä se olisi voinut olla vaikeaa, kun IHAN KUKA TAHANSA pystyisi tekemään kyseistä duunia? Siinä vaiheessa teki todella mieli ärähtää sille ämmälle, että vittuiletko sä vai mitä sä meinaat? Oletko aivan idiootti kun kyselet noin tyhmiä?

Joojoo, tietysti se on sen työtä kysellä ja niin poispäin, mutta miksi niin vitun typeriä kysymyksiä? Miksei se voinut sanoa jotain oikeasti järkevää? Kyllähän mä tiedän, ettei meitä ilmaistyöntekijöitä arvosteta paskan vertaa, mutta voitaisiinko silti olla edes asiallisia?

Muutenkin se lässyttää ja puhuu kuin jollekin kakaralle. Oikeasti, mulla on joku asenneongelma tuon paikan suhteen, kun inhoan noita ohjaajia (ja omaohjaajani inhoaa mua) ja välillä itse työkin herättää aivan suunnatonta vitutusta.

No, loppupäivä meni jotenkin, viimeinen tunti oli jopa ihan jees. Kun pääsin lähtemään kolmelta, jouduin kävelemään yli 3 km, koska bussit kulkevat siinä kaupunginosassa vain kerran tunnissa ja seuraavaa olisi joutunut odottelemaan 45 min pysäkillä...

Satoi edelleen ja tennarit olivat aivan likomärät päästessäni vihdoin sellaiselle pysäkille, jonka varteen bussi tulisi 10 minuutin päästä. Vaan eipä tullutkaan. Tämä bussi olikin 10 MINUUTTIA MYÖHÄSSÄ ja tottakai myöhästyin tämän takia myös siitä keskustan bussista, jolla olisin päässyt kotiin ja piti vittu odottaa kirjastossa tunti perkele, ennenkuin lopulta pääsin seuraavaan autoon ja olin himassa...

Kaksi tuntia päivästä meni siis pelkkään odotteluun, kun ei noihin saatanan kaupunkiliikenteen busseihin ole luottamista. Syksyllä ja talvella ne ovat jatkuvasti myöhässä ja tämän takia jengi myöhästelee jatkoyhteyksistä ja nyt mulle kävi näin peräti kahdesti samana päivänä. Siis niin tyypillinen maanantai oikeasti.

Mä todella toivon, että tämä olo helpottaa pian, koska en saletisti tule jaksamaan kolmea kuukautta tuolla paskapaikassa tällä menolla. Nyt jo vituttaa ajatus huomisesta töihinmenosta, vaikka tänään on vapaata.

En tiedä, miten selviän huomisesta

Olo ei ole yhtään parempi. Päinvastoin, se tuntuu pahenevan entisestään. Masennus valtaa aivoissa lisää tilaa, itsetuhoiset impulssit haluavat ottaa vallan ja minä yritän kestää itseäni ja näitä oloja, vaikka haluaisin vain jäädä peiton alle nukkumaan seuraavaksi talveksi.

Fyysiset vieroitusoireet Cymbaltasta ovat hellittäneet, enää ei huimaa eikä okseta ja sähköiskumaiset tuntemuksetkin ovat selvästi vähentyneet. Isompi ongelma on nyt tämä mieliala, joka laskee kuin lehmän häntä alaspäin.

Masentaa. Itkettää. Ahdistaa. Vituttaa. Koko tunneskaala on läsnä ja välillä tuntuu, että voisi räjähtää jatkuvasta, pidätellystä raivosta. Olen niin täynnä vihaa koko ihminen, etten oikein tiedä, miten tulla toimeen tämän tunteen kanssa. Se on ihan helvetin pelottavaa, kun on jatkuvasti se tunne, että pelkää romahtavansa tai sekoavansa jostain pienestäkin ärsykkeestä.

Tänään rehellisesti sanottuna lintsasin töistä, koska huomenna on toisella paikkakunnalla lukioaikaisen kaverin häät, joihin on pakko mennä ja tänään täytyy vielä pakata ja psyykata itseään henkisesti, että kestää junamatkan toiselle paikkakunnalle, kaikki ne vieraat ihmiset siellä häissä ja ystävät, joita ei ole nähnyt moneen kuukauteen ja morsian on ilmeisesti vielä raskaanakin.

En tiedä, miten selviän huomisesta, en todellakaan tiedä. Pelottaa, että jotain menee vikaan, minä saan jonkun kohtauksen siellä ja pilaan koko häät tai jotain. Olo on tällä hetkellä niin epävakaa, että pelkään todella, mitä voi tapahtua.

Pelkään, että alan itkeä vollottaa, jos joku kysyy jotain veljestäni tai siitä, mikä minun elämäntilanteeni tällä hetkellä on. Tai sitten alan parkua morsiamen ja sulhasen kävellessä alttarille tai ihan mistä vaan eikä minulla ole edes vedenkestävää ripsaria, koska ne maksavat ihan vitusti...

Ja kirsikkana kakun päällä, morsiamen polttarit menivät erinäisistä syistä aivan perseelleen ja polttarit järkänneen kaverin ja tämän morsiamen välit ovat kärsineet sen seurauksena aika jäätävästi, joten draamaa voi olla odotettavissa siltäkin suunnalta.

Minkä helvetin takia senkin piti tapahtua ja sekoittaa tilannetta ja ihmisten välisiä suhteita entisestään?

Pelkään menettäväni kontrollin itsestäni. Entä jos eteen tulee sellainen tilanne, että mopo lähtee käsistä ja minä sekoan totaalisesti ja romahdan kaikkien niiden ihmisten keskellä? En todellakaan halua pilata kenenkään häitä, mutta entä jos en kertakaikkiaan pysty hallitsemaan itseäni?

En viitsisi ottaa Diapamia, koska jouduin ottamaan sitä jo tänään kaksi tablettia (ja olo on tällä hetkellä yllättävän rauhallinen) eikä lääkettä ole enää paljoa jäljellä. Tämänhetkinen lääkärini vastustaa bentsoja, joten ei ole mitenkään varmaa, että saisin pameja enää tulevaisuudessa...

Kaiken tämän keskellä on alkanut tuntua siltä, että olen menetetty tapaus isolla M:llä. Minua ei voi enää auttaa, olen liian sairas, liian pilalla ja turmeltunut parantuakseni.

Työllä, jota teen, ei ole mitään merkitystä, koska se ei auta minua millään tavalla eteenpäin elämässäni. Jos joskus palaan koulunpenkille, silläkään ei ole merkitystä, koska en kuitenkaan tule koskaan työllistymään, en ainakaan vapaille markkinoille.

En ole koskaan tullut toimeen toisten ihmisten kanssa, koska omaan vaikean ja vittumaisen luonteen ja heikot sosiaaliset taidot, joten ystävyyssuhteitakaan on ilmeisen turha odottaa miltään suunnalta.

Mitä siis elämältäni odotan? Rehellisesti sanottuna, en enää yhtään mitään. Mitä vähemmän odottaa, sen vähemmän satuttaa itseään, kun toiveet eivät kuitenkaan koskaan toteudu.

Pidän sormia ristissä, ettei masennukseni pahenisi siihen pisteeseen, että joutuisin taas osastolle.

Ei osastossa sinänsä mitään vikaa ole, mutta sinne pääsemiseen/joutumiseen liittyy aina niin järkyttävä romahdus, etten jaksaisi sellaista enää kolmatta kertaa.

Hullujen kuningatar

Ei perkele mitä oloja taas.

Vitun Cymbalta ja sen vieroitusoireet. Tekisi mieli kirota koko lääke alimpaan helvettiin ja olla enää ikinä, koskaan, milloinkaan nappaamatta yhtäkään SSRI-pilleriä.

En ole varma, johtuuko sekava olotilani vieroitusoireista, PMS:stä vai mistä, mutta välillä fiilikset yltyvät sanoinkuvaamattomiksi.

Esimerkiksi tänään kävin tarkistamassa tilini saldon automaatilla ja meinasin mennä ihan sekaisin, kun siellä olikin odotettua vähemmän rahaa.

Teki mieli itkeä järkytyksestä, raivosta, syyllisyydestä ja aivan puhtaasta vitutuksesta. Teki mieli heittää kauppakassit maahan ja ruveta kieriskelemään lattialla ja kirkumaan pää punaisena, koska mitä ilmeisimmin olen ollut liian huolimaton rahan suhteen ja käyttänyt sitä oletettua enemmän.

Kaikenlaisia ajatuksia alkoi välittömästi juosta päässäni.

Miten voin olla näin paska ihminen, että en osaa edes hoitaa raha-asioitani kunnolla? Mihin helvettiin kaikki rahani menevät ja miksi en ole huomannut aiemmin, että taloudellinen syöksykierre uhkaa melko pikaiseen tällä menolla? Ja siitä loogisia ajatuskulkuja myöten itse elämän peruskysymyksiin:

Miksi elämäni on tällaista? Miksi kaikki menee aina päin helvettiä? Ei tästä tule ikinä mitään. Ihmiset vihaavat minua. Kotona on täysi laatikollinen Ketipinoria, miksi en vain voisi huitaista sitä naamaan ja päästä eroon tästä paskasta lopullisesti?

Ja ainiin, ostin sunnuntaina mattoveitsen (en edes tiedä, miksi) ja intouduin hieman raaputtelemaan ihoani sillä. Nyt vituttaa, kun vasenta käsivartta koristaa niin isot naarmut, että kaikki varmasti huomaavat, etteivät ne ole syntyneet vahingossa.

Miksi viiltelyn täytyy olla niin koukuttavaa? Miksi haluan viiltää aina vain syvempään, kunnes olisin vaarassa vuotaa kuiviin? Miksi haluan jatkuvasti nähdä vertani lakanoilla? Olen sairas, sairaampi, sairain.

Oikea hullujen kuningatar.

Kun pääsin kaupasta kotiin, heitin avaimet voimalla seinään ja romahdin eteisen lattialle nyyhkyttämään. Jonkin ajan kuluttua sain raahauduttua sänkyyn, jossa itkin lähes tunnin.

Ja koko vitun episodi vain sen takia, että tililläni oli odotettua vähemmän rahaa.

Mutta tällainen minä olen ja olen ollut niin kauan kuin muistan. Raivotar, jonka lähelle ei kenenkään kannata eksyä silloin, kun huono hetki koittaa. Ja nyt niitä on taas alkanut tulla vähän väliä.

Tekisi  melkein nonstoppina mieli kuristaa joku (esim. ärsyttävät työkaverit tai kassajonossa hidasteleva idiootti) ja heitellä tavaroita lattialle, seiniin ja kaikille muille olemassa oleville pinnoille.

Tekisi ihan vitusti mieli kaivaa kaikki mahdolliset terät laatikoista ja viiltää niin kauan, kunnes ehjä iho olisi enää muisto vain.

Pienetkin ärsykkeet itkettävät. Tänään kyyneleet valuivat silmistäni psykiatrisen sairaanhoitajan luona, kun kerroin hänelle, että jälleen yksi ystäväni menee tällä viikolla naimisiin ja minä olen katkera, koska olen edelleen yksin.

Vitun säälittävää, mutta olen oikeasti katkera siitä, että toisilla on joku ja minulla ei ole koskaan ketään.

Olen kykenemätön minkäänlaiseen parisuhteeseen, koska olen niin hullu, ettei kanssani voi elää. Tekisin toisestakin varmaan yhtä hullun kuin mitä itse olen. Tai sitten pistäisin sitä turpaan tai löisin veitsellä tai jotain muuta yhtä sairasta saadessani näitä raivareita vähän väliä.

Hullu, hullu, vittu sä olet hullu, hoen itselleni. Ei tällaista hullua kukaan katsele ja kun on vielä ruma kaiken muun kurjuuden lisäksi, niin ei mitään toivoa. Koskaan.

Ja tämä on ongelmistani pienin...

Harjoittelupaikka ei kiinnosta vittujakaan. En halua, että kukaan tule puhumaan minulle. Haluan pitää toiset ihmiset kilometrin päässä itsestäni ja käskeä kaikkia painumaan vittuun.

Kehtaisinkohan huomenna soittaa sinne ja sanoa olevani migreenissä ettei tarvitsisi mennä?

Kuten ehkä tekstistäni huomaa, vieroitusoireet aiheuttavat ainakin minulle myös aggressiivisuutta.

En tiedä, olenko tällä hetkellä vaarallisempi itselleni vai toisille. 

Paha aavistus

Olen ollut nyt kolme päivää siellä työkokeilussa tai siis kuntouttavaa työtoimintaahan se virallisesti on. Jo toisena päivänä meinasin lähteä sieltä ovet paukkuen, koska vitutti niin armottomasti koko paikka ja kaikki ne ihmiset siellä.

Huomasin lähes välittömästi, ettei sillä ole mitään väliä, mitä kukakin siellä tekee vai tekeekö ylipäätään mitään. Pääasia, että ilmestyy paikalle. Ohjaaja huitelee milloin missäkin ja antaa epäselviä ohjeita tai ei anna ohjeita ollenkaan.

Työkaverit ovat joko helvetin ärsyttäviä juoruämmiä, jotka nauravat ja kälättävät kovaäänisesti koko ajan vieressä kun itse yrittää tehdä töitä tai sitten jotain deekuja, narkkareita tai muuten vain tyyppejä, joita ei kiinnosta.

Vitun kiva työympäristö, jes. Jotenkin arvasin, että näin tässä käy, eli ei tämä varsinaisesti yllätyksenä tullut. Olin jo osannut varautua etukäteen, etten pidä paikasta enkä siellä työskentelevästä porukasta.

Vitutus oli jo ensimmäisenä päivänä kova ja toisena niin armoton, että alta puolen tunnin saapumiseni jälkeen harkitsin jo vakavasti paikalta häipymistä, mutta en kehdannut, koska siinä oli ihmisiä ympärillä. Otin jo luurin käteen ja harkitsin tekstaavani työkkärin työntekijälleni, eikö minulle todellakaan löydy mitään parempaa paikkaa, kun viereeni istui eräs minua nuorempi tyttö, joka halusi ilmeisestikin jutella kanssani.

Selvisi, että hänkin oli vasta toista päivää kyseisessä paikassa ja aloimme puhella työnteon lomassa niitä sun näitä.

Tämän ihmisen ansiota on, etten lähtenyt nostelemaan. Se oli todella siinä ja siinä. Olisin varmasti häipynyt ilman tätä tyttöä taakseni katsomatta ja lopettanut duunit heti alkuunsa ja nolannut itseni, joten voi sanoa. että tällä kertaa kävi tuuri. Ainakin yksi mukava työkaveri, jonka kanssa kommunikoida ja tehdä näin olostaan siedettävämpi.

Paskempi homma tosin on, että olemme vain kerran viikossa samaan aikaan töissä, mutta onpahan edes yhtenä päivänä joku normaali ja järkevä ihminen, jolle puhua.

Samana päivänä minua lähestyi myös eräs toisella pajalla työskentelevä mies (kyseessä siis paikka, jossa on erilaisia työpajoja) joka tarjoutui heittämään minut autolla kotiin, koska ostin kyseisestä paikasta lipaston, jota en olisi itse saanut kuljetettua.

Epäröin vähän, mutta en sitten kehdannut kieltäytyä kunniasta. Mies on jollain tapaa pelottava, ehkä siksi, että on hirveän levottoman oloinen ja puhuu lähes lakkaamatta koko ajan. Tulee väkisinkin mieleen, että tyyppi on joku narkkari, josta kannattaa pysyä kaukana. Ja nyt se tietää, missä asun.

Hän siis vei minut autolla töistä koko matkan perille asti, koska "pitäähän työkaveria jeesata."

Tyyppi heittäytyi heti vallan tuttavalliseksi ja eilen se tuli sitten juttelemaan työpisteelleni yli tunniksi ja kyseli, olenko Facebookissa ja olisi halunnut sähköpostiosoitteeni, jotta lähettäisin hänelle joitakin ottamiani kuvia (hän siis tietää, että harrastan valokuvausta)

En antanut sähköpostiosoitettani, vaan sanoin, että käy katsomassa kuviani eräässä netin kuvapalvelussa, johon olen rekisteröitynyt. Valehtelin myös, etten ole Facebookissa, vaikka oikeasti olenkin.

Mielestäni on hieman ahdistavaa, kun joku itselle täysin vieras ihminen, etenkin mies, alkaa käyttäytymään ihan kuin tunnettaisiin toisemme jo paremminkin. Tuli heti mieleen, onko sillä jotain taka-ajatuksia, yrittääkö se ehkä ilmaista kiinnostustaan tällä tavoin vai onko tuo vain normaalia tuttavallisuutta?

Se on paljon vanhempikin, ainakin 10 vuotta...Miksi musta aina tuntuu, että kaikki keski-ikäiset miehet yrittävät iskeä?

Tai kaikki ja kaikki, mutta olen törmännyt vastaavanlaisiin tilanteisiin useasti, esim. kadulla tai baarissa. Tunnen itseni ihan helvetin rumaksi ja kelvottomaksi, kun ainoat miehet, jotka osoittavat edes jollain tapaa kiinnostusta, ovat nämä itseäni paljon vanhemmat tapaukset.

Minusta todellakin tuntuu, etten kelpaa oman ikäisilleni miehille. Baarissa ne tulevat juttelemaan ainoastaan seksin toivossa. Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua treffeille, vaan heti aletaan ehdottelemaan seksiä.

No joo, taisi poiketa hieman aiheesta. Mutta anyway, perjantaina tämä mies siis jutteli kanssani pitkään ja halusi taas tarjota minulle kyydin kotiin, josta kohteliaasti kieltäydyin sanomalla, että tänään kävelen mieluummin.

Nyt hieman pelottaa, että tyyppi alkaa ehdottelemaan jotain jatkossa. Ehkä olen jotenkin huorahtava, kun ne miehet, jotka vaivautuvat olemaan ystävällisiä minua kohtaan, haluavat yleensä jossain vaiheessa seksiä?

Ja tänään joku tuli soittamaan ovikelloani tuossa tunti sitten. Lauantai-iltana ei kellään pitäisi olla asiaa minun luokseni ja ne, joilla joskus on, soittavat aina etukäteen.

Mieleen hiipi paha aavistus, että se oli ehkä tämä tyyppi, joka tietää nimeni ja on varmaan saanut selville, missä rapussa asun ja seuraavaksi se paljastuu joksikin stalkkeriksi tai murhamieheksi.

Olenko vainoharhainen? Todellakin. Mutta minulla on siihen syyni. Kokemuksen painava rintaääni.

Näin unta kuolemasta

Pakko kirjoittaa tänne nyt heti aamusta, vaikka en yleensä tee näin. Olen ollut hereillä puolisen tuntia ja itkenyt, kun on ollut niin sekava olo viimeöisen unen jäljiltä...

Näin siis yöllä unta, jossa veljeni oli kuollut ja olimme vanhempieni kanssa hänen hautajaisissaan. Veli oli kääritty valkoiseen käärinliinaan ja kannoimme isäni kanssa yhdessä hänen ruumistaan jonnekin (hautaan?).

En muista enää kaikkia yksityiskohtia, mutta muistan vahvasti, kuinka itkin unessa ja surin veljeäni ja ettei suurin osa sukulaisistamme vaivautunut tulemaan hautajaisiin ja olimme tästä etenkin äitini kanssa vihaisia.

Varmaan kuulostaa ihan älyttömältä, mutta alkoi pelottaa, että entä jos tämä olikin joku enneuni ja veljeni kuolee oikeasti?

Tiedän kyllä, että kuulostaa urpolta, enkä ole koskaan tietääkseni nähnyt mitään enneunia tai kokenut muutenkaan yliluonnollisia ilmiöitä, mutta tämä uni säikäytti pahasti.

Ehkä valmistaudun tällä tavoin alitajuisesti veljeni kuolemaan, koska pelkään sen koittavan pian?

Onhan veljeni sentään 2 aivoverenvuotoa läpikäynyt alkoholisti, joka oli pitkään sairaalassa ja on tällä hetkellä siirrettynä erääseen kuntoutuskotiin. Hän on yrittänyt karata sairaalasta ja kerran onnistuikin, sillä lopputuloksella että humalassa ja lääkityksen vaikutuksen alaisena hänen jalkansa pettivät ja hänet vietiin ambulanssilla kaupungilta takaisin sairaalaan.

On siis luultavasti vain ajan kysymys, koska se tapahtuu. En haluaisi ajatella asian olevan näin, mutta täytyy olla realisti. Veli ei halua lopettaa juomista vieläkään ja lääkärikin oli sanonut, että hän kuolee, jos juo vielä.

Aivan kuin perheessämme olisi tikittävä aikapommi, jonka laukeamista kaikki meistä pelkäävät.

Olen näköjään niin huolissani, että alan näkemään jo uniakin veljestäni.

Viime marraskuusta (ensimmäinen aivoverenvuoto ja teholle joutuminen) lähtien olen pelännyt jatkuvasti, koska se tapahtuu. Veljeni kuolema.

En vaan todellakaan haluaisi nähdä tällaisia unia, koska heikko psyykeni tekee niistä omia tulkintojaan.

Entä jos uni symboloikin jonkun ystäväni kuolemaa tai vaikka vanhempieni?

Taidan olla vainoharhainen. Eikä enneunista lukeminen ainakaan auta asiaa...

Tai sitten tuo Cymbaltan lopettaminen vaikuttaa, koska se saa itkuherkkyyteni nousemaan aivan uusiin sfääreihin.

Vieroitusoireita

Yäk. Tulin juuri äsken oksentamasta.

Yleensä en koskaan oksentele, ellen ole krapulassa tai vatsataudissa ja tämä oli jo toinen kerta muutaman päivän sisällä.

Epäilen vahvasti, että oksentamiseen johtanut etova olo johtuu masennuslääke Cymbaltan lopettamisesta. Söin sitä lääkettä pitkään, yli vuoden (en muista tarkalleen kuinka kauan) ja olen yllättynyt, kuinka vaikeat viekkarit tämän takia voi tulla, vaikka söin lääkettä sillä miedoimmalla 30 mg:n annoksella ja puolitin sen vielä ennen lopettamista.

Silti välillä olo on ollut aika karsea. Ilmeisesti olen herkkä lääkkeiden aiheuttamille oireille, vaikka mistään aiemmasta lääkkeestä ei ole tullut tällaisia vieroitusoireita. Voi vain toivoa, että tämä loppuu mahdollisimman nopeasti.

Kun valitin viikko sitten uudelle psykiatrilleni (virolainen naislääkäri) että Cymbaltan aloittamisen jälkeen olen alkanut kärsiä jatkuvista muistiongelmista ja unohtelusta niin tämä naikkonen oli sitä mieltä, että oireet eivät voi johtua kyseisestä lääkkeestä ja nyt se haluaisi kaksinkertaistaa cymbaltan annoksen...Siis ihan oikeasti, wtf???

Olemmeko me mielenterveyspotilaat jotain saatanan koekaniineja näille lääkäreille, jotka jatkuvasti tuputtavat lisää SSRI-lääkkeitä, vaikka niistä olisi selvää haittaa potilaalle? Joo, masennukseen tuo lääke kyllä auttaa mutta en haluaisi tyhmentyä vielä entisestäänkin.

Sitäpaitsi jos vieroitusoireet ovat jo näin pienellä annoksella näin pahat niin en todellakaan suostu annoksen nostoon ja itseasiassa haluan koko paskasta eroon. Lääke on kallis, 30€ kuukaudessa ja pelottaa, miten se vaikuttaa kognitiivisiin toimintoihini, jotka ovat selvästi huonontuneet...

Etovan olon lisäksi on myös jatkuvaa pyörrytystä, vilunväristyksiä, vatsa löysällä ja inhan sähköiskumaisia oloja ympäri kroppaa. Tuntuu kuin olisin joku narkkari, joka kärsii refloista....

Eniten vituttaa, että työharjoittelu (tai oikeastaan kuntouttava työtoiminta) alkoi tänään ja sitä pitää kestää näiden oireiden kanssa, koska ei todellakaan ole rahaa mihinkään lääkkeisiin nyt.

Ja kuten arvata saattaa, inhoan sitä paikkaa ja niitä ihmisiä siellä jo nyt. Vasta 1 päivä takana ja koko ajan vain odotti, että milloin tää loppuu ja pääsee lähtemään...

Opastusta ei ollut paljoa paskaakaan vaan käskettiin vain koko päivä leikkelemään jotain vitun kangastilkkuja, joista pitäisi askarrella jotain...Ei ole mun juttu, ei.

En todellakaan tiedä, kestänkö tuolla sitä kolmea kuukautta. Koko paikka vituttaa.

Lisäksi lääkkeen lopetus tekee aggressiiviseksi ja tekisi suurinpiirtein mieli vetää kaikkia turpaan.

Ei enää masennuslääkkeitä minulle, kiitos.

Oikea identiteettini

Jokin on muuttunut. Minussa, syvällä sisimmässäni. Olen ottanut askeleen eteenpäin, vihdoinkin kaikkien niiden yksi eteen, kaksi taakse-vaiheiden jälkeen.

En vieläkään ole onnellinen, mutta minussa on herännyt toivo, että ehkä jonain päivänä sellainenkin skenaario on mahdollinen? Että elämä ei olisikaan loputonta kärsimystä alusta loppuun, vaan minäkin voisin olla henkisesti vapaa ja oma itseni, paeta näistä kahleista, jotka ovat roikkuneet minussa iäisyyden.

En uskalla unelmoida suuria, olenhan tottunut siihen, että harvoin ne unelmat minun kohdallani toteutuvat. Mutta ehkä, ehkä minun elämässäni voisi olla sijaa myös valolle kaiken tämän pimeyden jälkeen?

Kun ystäväni tekivät minulle viime kuussa sen paskatempun, että peruivat kaikki yksitellen yöpymisen luonani, tajusin vihdoin lopullisesti sen totuuden, että minä olen yksin. Ei minulla ole todellisia ystäviä, ei ole koskaan ollutkaan. Olen yksinäinen susi, olen erilainen ja outo. Olen aina ollut sellainen.

Joukosta poikkeava yksilö. Se, jonka seuraa ei haluta, se jota karsastetaan. Se, joka ei oikeasti merkitse kenellekään mitään. Minä olen ja tulen ikuisesti olemaan se, joka ei kuulu minnekään.

Enää se ei kuitenkaan ahdista kuten ennen. Minä en tästä muutu, olen mikä olen.

Jos osakseni koituu sen takia ikuinen yksinäisyys, olkoon niin. Minä en voi muuttua, en osaa muuttua, en jaksa enää teeskennellä ja yrittää vimmaisesti olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olen. Jos en kelpaa tällaisena, niin unohtakaa minut sitten.

Ns. ystävieni teko sai minut miettimään, ymmärtämään ja vihdoin päästämään irti. En tule koskaan kelpaamaan heille oikeasti tällaisena, en voi ikinä saavuttaa niiden ihmisten täyttä hyväksyntää, koska minä en oikeasti kuulu heidän joukkoonsa. Se on sanaton totuus, josta kukaan ei puhu, mutta jonka kaikki aistivat.

Tämä asia tulee aina olemaan välissämme ja estää todellisen yhteyden saavuttamisen välillämme. En siis tässä elämässä voi koskaan olla niinkuin he ovat. Joten miksi en vihdoinkin olisi se mikä oikeasti olen, oma itseni?

Olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta valheellista elämää. Olen ollut epärehellinen itselleni ja kaikille muille, olen yrittänyt elää jonkun toisen elämää, teeskennellyt, että voin olla samanlainen kuin ystäväni, että en oikeastaan olekaan erilainen, että erilaisuuteni on vain kuviteltua ja että jos oikein kovasti yritän, jos vain yritän kaikkeni, niin joku päivä minä vielä sovin heidän joukkoonsa. Oikeasti.

Mutta sitä päivää ei tule, ei koskaan ja on ihan ookoo myöntää se, sanoa tämä kipeä totuus ääneen. Minä olin erilainen, olen erilainen ja tulen aina olemaan erilainen. Tottakai se sattuu, mutta olen tottunut kestämään henkistä kipua.

OIen ihmetellyt kaikki nämä vuodet, miksi olen voinut niin huonosti. Miksi minulla on koko ajan ollut sellainen olo, että jotain puuttuu, jotain minussa on vinksallaan, mutta en vain ole tajunnut, mikä.

Nyt luulen ainakin osittain ymmärtäväni. Olen voinut niin helvetin huonosti, koska en ole saanut koskaan todella olla oma itseni, olla oikeasti hyväksytty ja rakastettu omana itsenäni. Olen hengannut vääränlaisessa seurassa, vääränlaisten ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka eivät koskaan voi hyväksyä minua todella.

Minä rakastan ystäviäni ja tiedän, että hekin välittävät minusta omalla tavallaan, mutta karu totuus on, että heidän seurassaan voin huonosti. Koska koen ikuisesti jääväni ulkopuolelle. Heillä on keskenään erityinen side, heillä on tietynlainen yhteys, he ovat osa kokonaisuutta, jota minä en koskaan voi olla.

Heillä tuntuu olevan omat juttunsa, joista minä jään ulkopuolelle. He ovat synnynnäisesti samanlaisia, minä taas olen synnynnäisesti erilainen. En kuulu heidän joukkoonsa. Kuinka paljon olenkaan yrittänyt, mutta enää en jaksa yrittää. En vain kertakaikkiaan pysty siihen.

En kykene enää valehtelemaan itselleni. Kipu on vahvistunut minussa koko ajan kun olen hakannut päätäni seinään ja yrittänyt tukahduttaa sisäisen minäni alistaen sen ulkopuolelta tuleville vaatimuksille.

Nyt se on perkele loppu. Minä en enää teeskentele kenenkään takia. Olen kyllästynyt nielemään sitä paskaa, olen kurkkuani myöten täynnä tätä valheellista minuutta, jonka alttarille olen lähestulkoon uhrannut mielenterveyteni.

Enää en koskaan, ikinä uhraa itseäni kenenkään takia. Hyväksynnän haku loppuu tähän. On tullut aika
riisua tämä valheellinen naamio ja olla vihdoin sitä, mitä olen aina salaisesti kokenut olevani, mutta jota en ole uskaltanut hylkäämisen pelossa tuoda esiin.

Oikealta identiteetiltäni olen jotain goottitytön ja rokkaripimun väliltä. Rakastan korsetteja, korkeita korkoja, violettia huulipunaa, mustaa pitsiä ja shokkivärejä hiuksissa.

Oikeassa elämässä pukeudun kuin kuka tahansa tavis. Kadulla minua ei katsota koskaan kahta kertaa. Tyylini on helvetin tylsä ja arkinen. Hukun harmaaseen massaan, vaikka en todellakaan koe olevani osa tuota massaa.

Kun oma ulkonäkö ei millään tavalla heijasta omaa sisintä, olo on aika ristiriitainen. Ei tunne itseään eheäksi, vaan koko ajan ikäänkuin puuttuu jotain.

Olen arka ja haluan piiloutua toisten katseilta. Toisaalta taas haluaisin olla oma itseni ja pukeutua niihin korsetteihin, joita salaa himoitsen.

Sitten alan miettimään, onko se kuitenkin typerää ja lapsellista. Olenko jo liian vanha? Minähän täytän ensi vuonna pyöreät 30 vuotta (mikä vitsi...) Näyttäisinkö vain säälittävältä ikiteiniltä etsimässä omaa kadotettua nuoruutta?

Haluaisin myös lävistyksiä. Mutta sitten mietin, mitä isäni sanoisi, hän kun ei voi sietää kyseisiä koristuksia ja sanoisi varmasti jotain ilkeää. Ja mitä kaikki muut sanoisivat?

Ongelmani on se, että mietin aina, mitä muut sanovat. Yritän oppia pois tästä ajattelutavasta, mikä ei todellakaan tule olemaan helppoa...

Olen päättänyt pikkuhiljaa, rahatilanteen mukaan, uudistaa tyyliäni. Huutonetistä ja H&M:n alesta olen ostanut jo pari korsettia ja mustan pitsimekon.

Ehkä jo ensi vuonna uskaltaudun myös käyttämään niitä?

Olen tainnut vihdoinkin löytää sen osan itseäni, joka on ollut kauan kadoksissa...

PS. Työharjoittelu alkaa ensi maanantaina. EVVK mutta katotaan nyt, mitä siitä tulee.