Hullun identiteetti

Antaisin mitä tahansa, jos voisin olla normaali.

Tämä päivä on mennyt taas päin persettä. Olen itkenyt, hakannut itseäni, tarttunut veitseen ja melkein viiltänyt ja ollut muutenkin sekaisin.

Eilen sain tietää, että juoppo veljeni on lähtenyt lätkimään hoitokodista ilman lupaa ja on varmaankin tällä hetkellä ryyppäämässä jossain itseään hengiltä.

Ja tänään sitten selvisi, etten saakaan asumistukea huomenna eli kuun ensimmäinen päivä vaan se tulee vasta 3.11 ja olen aivan persaukinen. Eletään sitten kolme päivää ilman rahaa, saatana.

Onneksi minulla on sentään ruokaa kaapissa ettei tarvitse nälkää nähdä. Vituttaa vaan niin sanoinkuvaamattomasti, kun en yhtään osannut etukäteen varautua siihen, että paskakela maksaa tuen vasta tuolloin. Etukäteen odotin sitä asumistukea huomiseksi mutta koska kaikki menee aina päin helvettiä niin eihän tämä käänne sinänsä yllättänyt...

Olen aivan hajalla, enkä edes tiedä miksi. Luojan kiitos että töitä on vain kolmena päivänä viikossa, en todellakaan jaksaisi tässä kunnossa enempää. Ja tämäkin tekee jo tiukkaa.

Vituttaa olla näin heikko ja saamaton ihminen. Miksi en voi olla vahva kuten ns. normaalit ihmiset? Olisi niin hienoa jos pystyisi käymään ihan oikeissa töissä ja elättämään itsensä sen sijaan, että joutuu elämään tod.näk. loppuikänsä köyhyysrajan alapuolella.

Masentaa. Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. Jos lauantaina ei tarvitsisi lähteä sukuloimaan, viiltäisin tässä ja nyt. Tuska velloo sisuksissani ja nyt vasta tajuan, kuinka epävakaa olenkaan, kuinka epävakaa olen pienestä pitäen ollut. Nuorempana sitä ei vain tajunnut.

Minulla on hullun identiteetti, vaikka en virallisesti olekaan "hullu." Kuitenkin yhä enemmän tunnen itseni sellaiseksi kaikkine raivokohtauksineni ja mielialanvaihteluineni. Ei minusta tervettä tule ikinä, mutta kunpa voisin olla edes hieman tasapainoisempi, etten romahtelisi joka ikisestä vastoinkäymisestä joka eteen tulee...

Minulla on myös suunnattoman paha mieli, kun en päässyt sinne valokuvaryhmän retkelle sairastumisen takia mukaan ja kuvat, joita musta piti ottaa siellä, jäivät ottamatta. Nyt täytyy etsiä omista kuva-arkistoista tilalle jotain muita kuvia, joista tehdä ns. lopputyö. Ja tuntuu, etten saa siitä työstä hyvää, koska kaikki kuvani ovat aivan perseestä.

Eniten rasittaa veljeni tilanne. Kun ei voi koskaan tietää, onko hän hengissä enää huomenna. Se tekee elämästä vielä raskaampaa.


 

Muutos pelottaa

Huomenna on taas työpäivä. En tiedä, miksi iltaisin on aina vaikeaa, miksi minua ahdistaa niin paljon mennä töihin, vaikka periaatteessa kaikki on ok.

Kai se on sitä, etten pidä työpaikan ilmapiiristä,  etten vain yksinkertaisesti viihdy siellä. Työ itsessään on helppoa ja siitä ei tarvitse stressata, mutta ne muut ihmiset siellä...

En pidä ohjaajastani eikä hänkään pidä minusta. Tämä nainen ei juuri koskaan anna mitään palautetta töistäni, vaikka muille työntekijöille antaa. En tiedä, missä on vika. Minussa kai, minussahan se aina on.

Suurin osa työkavereistani on keski-ikäisiä tai jopa vanhempia, eikä heidän kanssaan ole mitään puhuttavaa. Ainoa, jonka kanssa puhun säännöllisesti, on minua 10 vuotta nuorempi ja hän on vain kerran viikossa paikalla. Kaiken lisäksi hänen työsopimuksensa on pian päättymässä ja sitten olen aivan yksin siellä.

Vituttaa, kun vanhemmat hiostavat töiden suhteen. Kyselevät jatkuvasti, aionko jatkaa tuolla ja että minun olisi parasta jatkaa, kun "jotainhan sun on tehtävä" eikä parempaakaan paikkaa ole tiedossa. En kehtaa sanoa suoraan, että tämä asia ei kuulu teille ja voisitteko lopettaa tuon painostamisen, se on todella ahdistavaa!

Ehkä huonot muistot kouluajoilta ovat tehneet minusta tällaisen, että iltaisin ahdistaa, kun miettii seuraavaa aamua. Koko ajan pelkää, vaikka ei pitäisi olla mitään pelättävää. Kroppa käy huomaamatta ylikierroksilla, hengitys on nopeaa ja pinnallista, sydän hakkaa liian lujaa.

Pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu, on aina läsnä. Se on seurannut minua ala-asteelta lähtien eikä halua irrottaa otettaan näin aikuisenakaan.

En ole ikinä ollut suosittu ja minun on aina ollut vaikea muodostaa tyydyttäviä sosiaalisia suhteita. Olen jo melkein luovuttanut sen suhteen, että koskaan enää saisin ystäviä. Siksi olinkin todella yllättynyt, kun tämä nuorempi työkaverini kysyi minulta eräänä päivänä, haluaisinko lähteä hänen kanssaan kirpputorilla käymään?

Ensin ilahduin ja ajattelin, että onpa mukavaa, kun kerrankin joku kysyy minua johonkin, eikä päinvastoin.

Mutta melkein heti perään aloin ajatella, että olen erehtynyt, ei tämä ihminen oikeasti minun seuraani halua, ei se voi pitää paikkaansa. Hän pyysi minua vain kohteliaisuudesta tai sitten hän haluaa jollain tapaa hyötyä minusta. Ja vaikka hän nyt sattuisikin pitämään, niin pian se muuttuu, kun hän huomaa, millainen olen oikeasti.

Enhän minä ole koskaan oikeasti kelvannut kenellekään omana itsenäni, miksi tämä kerta olisi jokin poikkeus? Ei kukaan halua olla tällaisen ihmisen ystävä.

Mietin vain, että miksi. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää aikaansa minun kanssani? Ei minussa ole mitään, mistä joku voisi pitää. Tai sitten se joku ei ole itsekään aivan normaali...

Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, haluanko ystävystyä tämän naisen kanssa, haluanko ystävystyä enää kenenkään kanssa. Ystävät ovat satuttaneet minua kaikkein julmimmin, enkä halua ottaa riskiä, että se toistuisi ja mielenterveyteni murenisi lopullisesti.

Toisaalta taas kaipaan palavasti ystäviä, koska olen niin yksinäinen. Mutta en tiedä, onko minusta enää tutustumaan tai luottamaan kehenkään.

Olen jo niin tottunut tähän jatkuvaan yksinoloon, että tuntuisi oudolta menettää se. Tuttu ja turvallinen helvetti tuntuu niin paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin mahdollisuus muutokseen, koska muutos voi viedä myös huonompaan suuntaan...

Mikään ei paranna tätä väsymystä

Maanantaina pitäisi mennä takaisin työharjoitteluun, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Olen lintsannut koko tämän viikon, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Tarvitsin pienen breikin, jotta jaksaisin seuraavat 8 viikkoa harkkaa.

Tosin ei ole kyllä mitään takeita, jaksanko tästä tauosta huolimatta. Masennus ei näköjään ole poistumassa minnekään, vaikka onkin hellittänyt hieman otettaan.

Kuukauteen en jaksanut imuroida enkä tiskata. Ei kertakaikkiaan ole ollut voimia. Tällä viikolla sain imuroitua, putsattua jääkaapin ja tiskattua muutamia astioita. Vielä niitä tiskejä lojuu kokonainen altaallinen odottamassa...

Vihaan tätä jatkuvaa saamattomuuttani ja ikuista väsymystä. Aivan sama, kuinka paljon tai vähän nukkuu tai mitä lääkkeitä vetää ja kuinka paljon vai vetääkö yhtään mitään. Olen aina yhtä väsynyt, eikä mikään paranna sitä.

Niin turhauttavaa, että haluaisin kirkua. 

Torstaina piti olla se valokuvaussessio, jonka jälkeen olisin voinut viimeistellä työni ja esitellä sen seuraavalla kerralla muulle ryhmälle.

Mut kun ei niin ei. Sain keskiviikkoiltana ilmeisesti jonkinlaisen vatsataudin liian lämpimässä olleesta jauhelihasta ja en tietenkään päässyt valokuvattavaksi.

Tämä oli nyt jo kolmas kerta kun homma peruuntuu. Olkoon perkele, enää en jaksa sopia uutta aikaa kun aina tulee jotain joka pilaa kaiken. En jaksa, en en en.

Olen vihainen itselleni, kun en osaa kirjoittaa kunnolla. Poden myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole juurikaan valokuvannut tänä syksynä, saati tehnyt mitään kuvankäsittelyä. Menee kallis kamera hukkaan, kun sitä ei käytä.

Nykyään en vaan saa juuri mitään aikaan ja kaikki vaatii niin paljon vaivaa...Mieluummin sitä makaa sängyssä ja lukee (sen minkä pystyy) tai surffailee netissä tai nukkuu.

Tämä lokakuu verottaa voimia niin jumalattomasti...

Toisille annetaan kaikki, toisille ei mitään

Vittusaatana.

En saanutkaan sitä lääkäriaikaa tälle viikolle, vaikka olisin kipeästi sitä tarvinnut.

Eilen illalla alkoi aivan helvetillinen ahdistus, kun tiesin, että tänään on taas mentävä sinne harjoitteluun. En kertakaikkiaan pystynyt siihen, en mitenkään.

Vaikka väsytti aivan tolkuttomasti, valvoin silti kahteen yöllä ja jouduin ottamaan 50 mg Ketipinoria ja 2 Diapamia, että sain ahdistukseltani nukuttua. Olo oli todella tuskainen ja jokainen solu elimistössäni kirkui, etten jaksa enää, en halua mennä enää päiväksikään siihen paskapaikkaan.
 
Aamulla heräsin helvetin väsyneenä 5 tunnin unien jälkeen mutta pystyin kuitenkin nousemaan ylös normaaliin aikaan seitsemältä. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä sittenkin pystyn menemään töihin, mutta ei, ahdistus palasi nopeasti takaisin ja tajusin, ettei tästä tule mitään.

Psykiatrini soitti puoli tuntia sitten, eikä pystynyt antamaan minulle aikaa, koska "olen juuri tullut lomalta ja varauskirjani on aivan täynnä." Ehdotti työterveyslääkärin puoleen kääntymistä. Hyvä, etten alkanut tyrmistykseltäni nauraa, työttömillä kun harvoin on mitään työterveyshuoltoa...

Sanoi, että voisi ensi viikolla jutella kanssani "pikaisesti" ja keskustella sairasloman jatkosta. Minun pitäisi siis lähteä terveyskeskuksesta hakemaan saikkua, mutta ei perkele, sinne en mene vinkumaan ja kuuntelemaan jonkun asioista mitään ymmärtämättömän tk-lääkärin vittuilua. Olen sitten omalla ilmoituksella pois töistä.

Olen huomannut, että tk-lääkäreille on aivan turha puhua mistään masennuksesta, kukaan niistä ei tunnu tajuavan hevonvittuakaan psyykkisten ongelmien päälle. Enkä tässä epävakaassa ja äärimmäisen herkässä tilassani jaksa minkäänlaista vähättelyä.

Tekisi mieli kirota julkinen terveydenhuolto alimpaan helvettiin. Kohta lääkärille ei pääse varmaan ollenkaan. Itseasiassa olen niin vihainen tällä hetkellä, että tekisi tältä istumalta mieleni soittaa sinne duuniin ja sanoa, että pitäkää se vitun paskapaikkanne, mä olen saanut tarpeekseni sekä teistä että koko tästä järjestelmästä.

Tekisi myös ihan tajuttoman kovasti mieli ottaa taas terä käteen ja viiltää se vitun valtimo poikki. Ehkä lääkärillä sitten olisi aikaa minulle?

Mutta tätähän tämä on, resurssien jatkuvaa tiukentamista...Vie kyllä elämänhalua pois kun katsoo, mihin suuntaan Suomi ja koko maailma on menossa. En halua edes kuvitella, millaista täällä on 10 tai 20 vuoden kuluttua.

Sisälläni kiehuu voimaton raivo omaa tilannetta ja koko tätä systeemiä kohtaan. Haluaisin vain luovuttaa, hakea pullon viinaa Alkosta ja vetää pään täyteen tai niellä kourallisen lääkkeitä ja unohtaa ihan kaiken, edes hetkeksi.

En uskalla tehdä kumpaakaan. Veli kun on alkoholisti niin siinä on tarpeeksi varoittavaa esimerkkiä, ettei itse halua viinan kanssa lähteä pelleilemään. Ja rauhoittavia on enää vaivaiset 8 kpl jäljellä niin en voi niitäkään ottaa...

Ainoaksi lohduksi jää ruoka, jota onkin tullut vedettyä kaksinkäsin. Saan varsinkin iltaisin melkoisia ahmimiskohtauksia ja saatan vetää 6-8 leipää putkeen jne...Ei täytä mitään syömishäiriön kriteereitä, mutta jos tätä jatkuu vielä kauankin niin minulla on uusi ongelma.

Olen niin katkera kaikille terveille ihmisille ja ylipäätään niille, joilla on asiat hyvin. Vaikka ei kai se multa ole pois mutta syöhän se ihmistä sisältä kun toisille annetaan kaikki ja toisille ei mitään...

Olo on epätoivoinen, sekava ja ahdistunut. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Lopetanko harjoittelun vai yritänkö vielä? Onko mitään järkeä jatkaa? Toisaalta joudun entistä pahempiin rahavaikeuksiin, jos en jatka (nytkin on siinä ja siinä, että riittääkö rahat).

Pitäisi varmaan mennä nukkumaan koko loppuviikoksi.

Entä jos sairas mieleni ei parane?

Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Kun päätin lopettaa Cymbaltan, olin varma että kestän tulevat vieroitusoireet ja etteivät ne voi olla kovin pahoja, jos lopettaa lääkkeen vähitellen annosta pienentämällä.

Olin niin väärässä kun voi vain olla.

Fyysiset viekkarit olivat vaikeat: jatkuvia sähköiskumaisia tuntemuksia kropassa, huonoa oloa ja oksentelua, huimausta...Olo oli vaikea, mutta ajattelin, että kyllä se tästä, kyllä minä selviän.

Mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän henkiseen puoleen. Tuntuu jokseenkin siltä kuin sydän vuotaa tihuuttaisi verta, että siellä todella olisi joku reikä, oikea haava kun sattuu niin paljon.

En olisi koskaan osannut odottaa, että masennukseni vielä jonain päivänä pahenisi tähän pisteeseen. Että olen jälleen, yli kymmenen vuoden jälkeen, siinä pisteessä että mietin itsemurhaa joka ikinen päivä.

Luulin jo kokeneeni kaiken sen paskan. Vuonna 2003 jolloin 18-vuotiaana yritin itsemurhaa, oloni oli niin kauhea, että siitä selvittyäni olin vakuuttunut, että kestän jatkossa lähes mitä tahansa mitä elämä eteeni heittää. Mitään pahempaa ei voisi enää tulla ja mikään ei voisi minua enää murtaa.

Opinpahan nyt, ettei koskaan pitäisi ajatella "ei koskaan."

Oloni on niin paha, että alan sittenkin kallistua lääkityksen puolelle. Se, että yritin tosissani viiltää ranteeni auki eilen, sai minut tajuamaan, että taidan tarvita pikaista apua.

Apua mihin? Siihen, että mieleni vakaantuisi edes siinä määrin, etten lähde seuraamaan sairaita impulssejani, jotka saavat minut tekemään itselleni pahaa seurauksista piittaamatta.

Eilinen viiltely olisi voinut päättyä todella huonosti. Normitapauksessa sairaalaan, pahimmassa tapauksessa ruumishuoneelle. Ironista on, etten edes halunnut tällä kertaa kuolla. Halusin vain satuttaa itseäni mahdollisimman paljon.

Mukana oli myös vahva näyttämisen halu: olen tosissani, tämä ei todellakaan ole mitään pelleilyä ja jos en saa nyt apua niin minä menen ja oikeasti tapan itseni.

Halusin todistaa psykiatrilleni, että tarvitsen niitä lääkkeitä. Rauhoittavia. Diapamia, Opamoxia, Xanoria, aivan sama. Kunhan saisin edes jotain, joka auttaa.

Pelkään tosin, ettei tästä ollut sen suhteen mitään hyötyä. Varmaankin se naikkonen tyrkyttää minulle taas näitä normi-masislääkkeitä ja suuttuu, jos en niitä suostu kiltisti popsimaan.

Haluaisin niin kovasti selvitä ilman masennuslääkkeitä, koska pelkään pilaavani aivoni lopullisesti. Olenhan syönyt Ketipinoria jo 8 vuotta, sekin lienee saanut jo yksinään tuhoa aikaiseksi...

Paitsi että en voi lopettaa sitä, koska en vain pysty nukkumaan kunnolla ilman kyseistä lääkettä (ja kyllä, kokeiltu on useampaan otteeseen). Unettomuus taitaa kulkea meillä suvussa: sekä isäni että toinen veljeni kärsivät pahasta kroonisesta unettomuudesta.

En siis halua syödä vahvoja lääkkeitä, ellei ole aivan pakko. En haluaisi edes niitä miedompia, mutta nyt mieli on niin sekaisin, että en enää tiedä, kuinka pitkään kestän jos en saa jotain mieltä tasaavaa.

Vihaan olla näin heikko. Oikeasti vahva ihminen kestäisi tämän masennuksen ilman mitään kemikaaleja. Oikeasti vahva ei olisi edes ajautunut tähän pisteeseen.

Olen kuulemma kovin ankara itselleni. Niin kai se on: masentunut on itse itsensä pahin tuomari ja rankaisija.

Ja minä haluan rangaista itseäni, haluan todella. Mahdollisimman kivuliaasti ja mahdollisimman suurta vahinkoa aiheuttaen.

Pelottaa, kuinka tässä käy. Entä jos sairas mieleni ei parane ikinä? En minä kestä tällaista oloa loputtomiin.

Haluaisin itkeä, mutta en enää jaksa.

En tiedä mitä päässäni liikkuu

Minun oli tänään tarkoitus viiltää vasemman ranteen valtimo auki.

En kuitenkaan tehnyt sitä, koska jossain vaiheessa viiltämistä tajusin, että valokuvaryhmä on ensi viikolla ja minun kuvausprojektini on tarkoitus saattaa päätökseen silloin. En voi riskeerata kyseistä projektia joutumalla mahdollisesti sairaalaan. En ehkä saisi enää koskaan uutta tilaisuutta kuvaukseen ja se on minulle tällä hetkellä todella tärkeä juttu.

En osaa nyt kirjoittaa järkevästi, koska oloni on henkisesti niin huono. Yritän kuitenkin.

En itsekään tiedä, mitä helvettiä päässäni oikein liikkuu, kun teen tällaista. Aamu oli ihan ok, lähdin töihin normaalisti, joskin olin tosi väsynyt jatkuvan univajeen takia. Työkkärin oma työntekijäni tuli käymään työpaikalla ja koska olin tunnin myöhässä töistä (piti ostaa sateenvarjo) niin meidänkin tapaamisemme myöhästyi puoli tuntia sovitusta aikataulusta.

Ja se tapaaminen meni tietenkin päin helvettiä.

Olen viimeiset 6 kuukautta odottanut harjoittelutodistusta edellisestä harkkapaikasta jota ei ole minulle useista lupauksista huolimatta kirjoitettu ja toimitettu. Olin tähän päivään asti siinä uskossa, että työnantajan (vaikken ollutkaan virallisessa työsuhteessa) velvollisuus on kirjoittaa jonkinlainen todistus harjoittelusta ja tätä ei siis ole kuulunut.

Tänään sitten tämä työkkärin virkailija suvaitsi kertoa, ettei työnantajalla itse asiassa ole minkäänlaista velvollisuutta kirjoittaa todistusta ja että halutessani saan jonkun työkkäristä tulostetun paperin printattuna.

Ihmettelin, miksei minulle ollut kerrottu tätä faktaa aikaisemmin ja ilmaisin aika voimakkaasti suuttumukseni kyseisestä asiasta. Tämä Neiti X (joka on siis "oma" työkkärin virkailija, jonka kanssa asioin) sitten alkoi tosi alentuvasti selittää jotain paskaa siitä, että tiedot harjoittelusta ovat työkkärin koneella ja ne saa halutessa esiin sieltä...

Kiva. Ilmaisharjoittelija ei siis ole edes yhden vaivaisen harjoittelutodistuksen arvoinen? Hänelle riittää ilmeisesti vain jotkin tiedot koneella, joista ei edes itse ole ollut tietoinen? Mitäpä sitä mitään todistusta kirjoittamaan, vaikka on annettu ymmärtää, että sellainen olisi muka tulossa...

Voi jumalauta että vituttaa tuollainen, että faktoja ei kerrota ja ihmisen annetaan elää siinä luulossa, että hänelle kuuluu todistus harjoittelusta...Oletin ilman muuta, että näin se menee. Koulustakin saa todistuksen, miksei sitten harjoittelusta?

Tuli niin paha mieli ja nöyryytetty olo. Mielestäni tämä Neiti X kohteli minua kuin jotain aivotonta idioottia. Äänensävy ja ilmeet paljastivat karun totuuden. Minulla ei ole arvoa, ei työntekijänä eikä ihmisenä. Olen vain saatananmoinen rasite ja kuluerä tälle yhteiskunnalle.

Neiti X haluaa selvästi minusta eroon, olen aistinut sen jo jonkin aikaa. Hän pitää minua toivottomana tapauksena ja sanoikin tänään, ettei minulle ole tiedossa mitään harjoittelupaikkaa jatkossa, että kaikki mahdollisuudet on nyt käytetty, mitä tällä paikkakunnalla on tarjota.

Jos en jää tähän nykyiseen paikkaan, ei tule olemaan mitään muutakaan paikkaa. Ei vaihtoehtoja, piste.

Tämä vain vahvisti ajatustani siitä, ettei minulla ole tulevaisuutta.

Seuraavat pari tuntia tapaamisestamme päässäni pyöri vain seuraavanlaisia ajatuksia: "Haluan viiltää ranteeni auki, haluan viiltää ranteeni auki, nyt mä vihdoin teen sen ja viillän ranteeni auki..."

Jotenkin onnistuin pysymään kasassa työpäivän ajan, vaikka olin aikeissa häipyä paikalta kesken kaiken. En kuitenkaan kehdannut, koska kaikki olisivat nähneet.

Kotona sitten toteutin ajatukseni ja tartuin terään. Viilsin ensimmäistä kertaa elämässäni pystysuuntaisesti, tarkoituksena katsoa, saanko valtimon aukaistua. Ja täytyy myöntää, että olen pettynyt, kun en saanutkaan sitä aikaiseksi.

Ehkä olisin nyt sairaalassa, jos minulla ei olisi sitä valokuvaryhmää menossa. Kyllä, luulen että se olisi hyvin todennäköistä.

Yllätyin, kuinka helposti terä upposi niin syvälle, että verta alkoi vuotaa melko runsaasti. Koko ajan tuli halu viiltää yhä syvempään, niin syvään että minut olisi viety ambulanssilla päivystykseen.

Ja nyt vituttaa, kun en onnistunutkaan vahingoittamaan itseäni "kunnolla." Tämä haava on niin säälittävän pieni, ettei se tarvitse edes tikkausta. Olisin halunnut päätyä tikattavaksi, olisin halunnut näyttää, että olen tosissani.

Että minä en jaksa. Jotain täytyy tehdä tai muuten uppoan yhä syvemmälle.

Soitin tänään psykiatrian polille (siis ennen viiltämistä) ja pyysin aikaa lääkärille sillä perusteella, että masennus on pahentunut ja etten kohta enää pärjää tämän kanssa. Minulle luvattiin soittaa maanantaina ja että ensi viikolle olisi mahdollista saada aika.

Saa nähdä, päädynkö osastolle. Toisaalta haluan sitä ja toisaalta en.

Tai en tiedä. En tiedä.

Kuoleman oma

Ei se hyvä olo tietenkään kestänyt eilen kauaa. Eihän se koskaan kestä.

Aika pian edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen ajatukset alkoivat taas pyöriä kuoleman ja itsetuhon äärellä.

Vielä vuosi sitten asiat olivat toisin. Kuvittelin oikeasti, että minä selviän ja elämäni voisi joskus olla onnellista. Minulla oli voimakas elämänhalu ja luotto siihen, että jotenkin kaikki vielä järjestyy.

Vaikka oli vaikeaa niin tiedostin elämänhaluni ja olin päättänyt selvitä, tuli mitä tahansa. Nyt tuo päätös horjuu ja elämänhaluni on vaakalaudalla.En enää tiedä, paljonko minussa ylipäätään on elämänhalua jäljellä ja kuinka pitkälle se riittää.

Jokin pieni ääni päässäni jaksaa hokea, että minun täytyy selvitä, en saa antaa periksi, on käytävä sotaan ja taisteltava masennusta vastaan. Että periksiantaminen ei ole vaihtoehto.

Mutta minä haluan antaa periksi. Olen pohjattoman väsynyt itseeni ja ongelmiini. Eniten väsyttää kuitenkin yksinäisyys ja se, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavaa.

Välillä tulee hetkiä, jolloin oikeasti alkaa miettiä, että tulee hulluksi, ettei kertakaikkiaan kestä tätä elämää tämän pään kanssa. Että haluaisi vain hypätä seuraavan ohiajavan auton alle ja päästä eroon tästä sairaasta mielestä, jonka kanssa on joutunut selviämään koko kirotun elämänsä.

Ajatus luovuttamisesta ei siis tunnu enää pahalta, vaan päinvastoin hyvältä. Ajatus, toive siitä, ettei tarvitsisi enää kestää vaan saisi rauhassa sortua ja kadota pimeyteen.

En näe itsemurhaa luovuttamisena vaan luonnollisena päätepysäkkinä, jolla useimpien ei koskaan tarvitse pysähtyä, mutta joka odottaa joitakin yksilöitä. Niitä, joilta vaihtoehdot ovat loppuneet.

Minä olen kuoleman oma. Ehkä olin sitä jo syntyessäni, ken tietää?

Usko itseeni on loppumassa, samoin usko parempaan tulevaisuuteen. Todennäköisesti kuolen joko itsemurhaan tai tämä masennus tappaa minut jollain muulla tavalla, esimerkiksi laukaisemalla sydänkohtauksen.

Kenenkään keho ei kestä tällaista stressiä loputtomiin. Jossain vaiheessa se antaa periksi. Eikä se edes tunnu enää pahalta.

Jotain pielessä

Nyt tuntuu todella oudolta.

Istun tässä keittiönpöydän ääressä, enkä tunnekaan itseäni kovin masentuneeksi tai itsetuhoiseksi, kuten yleensä.

Aamu alkoi aivan normaalisti. Kävin suihkussa, join aamuteen ja söin aamupalaa. Puin, kampasin hiukset, meikkasin. Avasin tietokoneen ja aloin hoitaa asioita.

Kaikki aivan normisti, kaikki ok. Sitten, jossain vaiheessa havahdun ihmetykseen: mikä nyt on, kun ei olekaan paha olo? Miksi minä en mietikään itseni tappamista? Miksi minä istun tässä ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin en olisi masentunut ollenkaan?

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet tosi raskaita. Eilenkin aloin itkeä heti töistä tultuani ja ahdistus tuntui fyysisenä kipuna rinnassa. Itsemurha pyöri mielessä koko päivän ja illankin. Eikä mikään oikein auttanut: ei musiikin kuuntelu, ei kirjoittaminen, ei ajatusten vieminen toisaalle, ei mikään.

 Ja nyt, simsalabim: vointini on tänään, tällä hetkellä olosuhteisiin nähden hyvä. Tai ei hyvä, se on väärä ilmaus:masennus ja ahdistus ja itku ovat edelleen aivan nurkan takana odottamassa tilaisuutta hyökätä kimppuuni, voin tuntea niiden läsnäolon. Mutta sanotaan näin, että vointini on tyydyttävä.

Mitä se ei ole hetkeen ollut. Itsemurhakin tuntuu juuri nyt ajatuksena etäiseltä, vaikka vielä eilen olin aivan varma, että elämäni on kovaa vauhtia menossa sitä lopullista ratkaisua kohti.

Ja vaikka minusta edelleen tuntuu siltä, ajatus ei enää tuota suunnatonta ahdistusta minulle. Miksi? Mikä ahdistuksen sai yhtäkkiä katoamaan?

Masennus, tuska ja tyhjyys ovat elämäni jokaisena päivänä jollain tavalla läsnä, mutta usein onnistun työntämään ne jonnekin taustalle, paitsi niinä kausina, kun masennus selvästi pahenee (esim. viimeisen kahden/kolmen viikon aikana).

 Mutta silloin kun "kunnon" masennuskausi tulee niin pudotus on todella syvä. Itsemurha-ajatukset täyttävät mielen ja kuolema alkaa näyttäytyä ainoana järkevänä vaihtoehtona.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä,. olo jostain käsittämättömästä syystä paranee. Ilman mitään logiikkaa. Eilen itsemurhan partaalla, tänään lähes normaali.

Aivan vitun hämärää. En ollenkaan tajua, mistä nämä mielialanvaihtelut tulevat. Miten yhtenä päivänä tai hetkenä voi olla hyvä olo ja pian on jo aivan romahduspisteessä?

Olen tässä jo pitkän aikaa itsekseni epäillyt, että mulla on joku kaksisuuntainen tai sitten olen yksinkertaisesti epävakaa. Jotain tuolla pääkopassa on pahemman kerran pielessä, kun hyvät olot ja romahdukset seuraavat toisiaan vähän väliä.

En voi selvitä tästä elämästä

En osaa kirjoittaa mitään järkevää.

Tein äsken jonkun nettimasennustestin ja sain 32 pistettä. Vaikea-asteinen masennus.

En jotenkin voi uskoa sitä. Jos tämä olisi vaikea-asteista, en kai jaksaisi käydä töissä tai ylipäätään liikkua kodin ulkopuolella?

Toisaalta taas ajattelen kuolemaa jatkuvasti ja etsin tietoa tappavista annostuksista ja muuta mukavaa, jos joskus vaikka sattuisin tarvitsemaan kyseistä tietoa.

Tunnen syyllisyyttä masennuksestani. Ei minulla oikeasti ole oikeutta olla näin syvällä. Ei ole, koska muilla on niin paljon vaikeampaa.

Moni masentunut on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyä lapsuudessa, heille on tapahtunut niin paljon pahempia juttuja kuin minulle. Silti he jaksavat. Minun taustallani on pelkkää koulukiusaamista ja vanhempien ajoittaista kuritusväkivaltaa, mutta eihän se ole läheskään niin paha.

Miksi siis itken koko ajan ja haluan kuolla?

Koska olen niin heikko ihminen. En kestä mitään. Luulin joskus olevani vahva, mutta olenkin heikoista heikoin. Oikea luuserin perikuva. Miksi minut on niin helppo tuhota? Syytän itseäni, kun en jaksa olla vahvempi. Syytän itseäni, kun en jaksa ajatella positiivisesti ja haluan vain antaa periksi. Kaikessa.

Hävettää niin paljon, kun viimeksi valokuvaryhmässä esittelimme omia lapsuuskuviamme ja kun minun vuoroni tuli, aloin itkeä aivan hillittömästi. Se ei todellakaan ollut mitään kaunista" kyyneleet vain hieman valuvat poskille"-itkua vaan rumaa, raakaa ja kovaäänistä vollottamista.

Häpeän, kun en saanut itsehillintääni toimimaan. Tunsin jo alussa, että en kestä, että kohta repeän. Olisi tehnyt mieli lähteä pois, koska tiesin että itkisin, mutta en kehdannut. Ja niin minä sitten itkin kaikkien edessä.

Nyt ne varmaan luulevat, että olen joku draamakuningatar, joka itkeä vollottaa saadakseen huomiota. En tosiaankaan tiedä, miten pystyn olemaan seuraavat kerrat itkemättä. Ryhmäterapia on yllättävän rankkaa.

Ajatukset ovat nykyään vihollisiani. Ne kertovat minulle lakkaamatta, kuinka huono ihminen minä olen ja että itsemurha on ainoa ratkaisu. Että minä kuolen ennemmin tai myöhemmin tähän masennukseen ja ettei se ole loppujen lopuksi ollenkaan paha asia. Että pohjimmiltaan se on hyvä asia.

Koska minä en kuulu tähän maailmaan. Minä en kuulu minnekään, minun kohtaloni on olla ikuisesti yksin ja erillään kaikista ja vain kuolema voi päästää minut tästä ikuisesta tuskasta.

Ja minä uskon näitä ajatuksia, vaikka tiedänkin, että ne ovat sairaita. Jotenkin ne vain vaikuttavat todella järkeviltä. Ääni päässäni tuntuu puhuvan pelkkiä kovia faktoja, kun se kertoo minulle, etten voi selvitä tästä elämästä ja että ennemmin tai myöhemmin minä otan sen lopullisen askeleen ja teen sen lopullisen ratkaisun.

Ja että niin kuuluu tehdä.

Koska minä olen heikko, epäonnistunut, ei-toivottu yksilö. Minun täytyy eliminoida itseni.


Koska minä en voi, en jaksa, enkä halua elää tällaisena.

Maailman kauneus on tarkoitettu eläville

Tänään oli poikkeuksellisesti ihan mukava päivä töissä.

Hymyilin, juttelin ja jopa nauroin työkaverin kanssa. Jaksoin olla sosiaalinen ja mukava, toisin sanoen aivan erilainen mitä normaalisti. Mutta yksi hyvä päivä ei merkitse mitään sen rinnalla, että niitä huonoja päiviä on niin paljon enemmän.

Kukaan työkavereistani, saati sitten läheisistäni ei varmasti uskoisi, että haaveilen päivittäin itseni tappamisesta.

Pelkään, että voimani yksinkertaisesti loppuvat jossain vaiheessa kesken.

Tunnen olevani umpikujassa. Edessä ei näy valoa, ei toivoa. On vain pimeyttä, loputtomiin.

Ihailen syksyn kauneutta ja samalla ajattelen, ettei se ole minua varten. Tämän maailman kauneus on tarkoitettu eläville ihmisille ja minä en ole oikeasti elossa.

Olen vain kalpea aavistus, tyttö varjoisalta kujalta.

Murtunut mieleni ei jaksa kantaa tämän maailman painoa harteillaan.