Mutta koen myös voimakkaita vihan tunteita, mikä on ollut itselleni jossain määrin järkytys, vaikka noin muuten olenkin aika vihainen ihminen.
Veli soittelee päivittäin vanhemmilleni ja valittaa, kuinka hänellä ei ole mitään tekemistä siellä sairaalassa, mikä on tosi paskamainen juttu. Hän pystyy onneksi kävelemään, mutta näön ja kuulon kanssa on ongelmia, eikä hän pysty lukemaan ollenkaan.
Toivon todella, että veli selviää pois sairaalasta ja suostuu menemään katkaisuhoitoon sekä lopettaa juomisen. Mutta tietysti olosuhteet huomioon ottaen jokainen perheestäni tietää, että näin ei välttämättä tapahdu.
Siksi olenkin niin vihainen. Veli ei halunnut 10 vuoteen pitää minkäänlaista yhteyttä vanhempiinsa eikä minuun, sisareensa. Sitten hän joutuu sairaalaan ja yhtäkkiä alkaakin soittelemaan päivittäin (ei siis minulle, mutta vanhemmilleni) ja haluaa olla taas väleissä.
Mikä muutti hänen mielensä? Tajusiko hän, että aika on käymässä vähiin ja haluaa sopia välit vai soitteleeko vain sen takia, että ystävät ovat hänet hylänneet ja ydinperhe on ainoa, joka hänellä on enää jäljellä?
Oli asia miten tahansa, tunnen suuttumusta veljeni takia, joka hylkäsi omat vanhempansa ja siskonsa katkaisemalla yhteydenpidon kokonaan ja nyt yrittää olla niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Aivan kuin hän ei olisikaan ollut kaikkia näitä vuosia poissa perheemme elämästä ja sitten yllättäen
haluaakin olla osa sitä jälleen?
Kuvitteleeko hän, ettei hänen tekonsa ole muuttanut mitään? Että kaikki vain taputtavat käsiään ja ottavat hänet avosylin vastaan?
Kuten sanottu, välitän veljestäni, vaikka emme koskaan ole olleet mitenkään läheisiä. Ja tiedän, että vanhempani rakastavat häntä kaikesta huolimatta.
Silti tekisi mieli sanoa veljelle suorat sanat sen takia, kuinka paljon huolta ja tuskaa hän on aiheuttanut, kun ei ole pitänyt mitään yhteyksiä. Ei käyntejä, ei puheluita, ei edes korttia, ei mitään.
Ja nyt pitäisi olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut?
Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla kunnon sisko veljelleni ja toisaalta taas tekisi mieli huutaa, ettei läheisille voi tehdä noin. Ensin hylätään täysin ja sitten halutaan taas kuulua perheeseen.
En tietenkään tiedä, mitä kaikkea vanhempieni ja veljeni välillä on tapahtunut ja miksi veli loppujen lopuksi katkaisi välit, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen helvetin vihainen.
Jos joku muu meistä olisi sairaalassa, tulisiko veli katsomaan yhtäkään meistä? Epäilen.
Tuntuu, ettei hän välitä paskan vertaa siitä, miltä meistä muista perheenjäsenistä tuntuu. Veli on itsekäs minä minä-tyyppi, jolta ei riitä empatiaa muille, vaikka kerjääkin itse sitä.
Hylkääkö veli meidät taas, jos paranee? Välittääkö hän oikeasti kenestäkään muusta kuin itsestään?
Hän on jo särkenyt vanhempieni sydämen. Entä jos velipoika tekee sen uudestaan?
Helvetti, miksi perhedynamiikan pitää olla näin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti