Lääkityksen lopettaminen huono idea?

Päätin lopettaa Cymbalta-lääkitykseni, koska pelkään mahdollisia pysyviä haittavaikutuksia. En ole
ihan varma, kauanko olen syönyt tätä lääkettä, muistaakseni hieman vajaa vuoden.

Tässä ajassa muistini ja keskittymiskykyni on heikentynyt ja muitakin sivuvaikutuksia ilmennyt plus
syön sen verran paljon muutenkin erilaisia lääkkeitä, että tauko olisi paikallaan.

Psykiatrini ei suostu siihen, että lopettaisin tämän lääkkeen käytön, joten otan oikeuden omiin käsiini ja teeskentelen jatkossa syöväni kiltisti lääkkeet, mutta en syökään.

Myönnän, ei ehkä kaikkein viisain ratkaisu, mutta minulla on päätösvalta omaan ruumiseeni ja siihen, mitä sinne milloinkin tungetaan, ei kenelläkään ulkopuolisella.

Ehkä tämä ei kuitenkaan ollut hyvä ratkaisu.

Itsemurha-ajatukset ovat taas pinnalla (tosin en aio sitä tehdä, ainakaan lähiaikoina).

Olotila on lähinnä joko masentunut tai aggressiivinen, tosin lähestyvä PMS saattaa osaltaan vaikuttaa. Itkettää ja vituttaa niin, että purin ja raavin itseäni, jotta saisin tunnekuohuni jotenkin aisoihin.

Viiltelynhalu on todella kova, samoin haluaisin hakata itseni mustelmille, mutta yritän välttää näitä keinoja, koska kroppani kärsii kohtuuttomasti, jos sorrun kokeilemaan jompaa kumpaa keinoa.

Harmi vain, ettei mikään ole sen tehokkaampi aggression taltuttaja kuin terä ja omat nyrkit.

Itsemurha-ajatukseni ovat jälleen vallaneet mieleni.

Kehossani on kuitenkin niin monta näkyvää arpea, että tätä menoa kaverit ja sukulaiset tajuavat, mitä teen itselleni.

Yritän nähkääs teeskennellä varsinkin suvun edessä normaalia, etten häpäisisi vanhempiani paljastamalla vahingossa, kuinka hullu heidän tyttärensä onkaan.

Ei sillä, että suvultani olisi kukaan meidän perheestämme koskaan saanut pisarankaan vertaa kunnioitusta. Mutta kulissit ennen kaikkea.

Minä itse olisin valmis kertomaan totuuden, mutta armaat vanhempani ovat vannottaneet minua, että pidän kaikki ongelmani visusti omana tietonani. Näin olen tehnyt, koska en halua välirikkoa heidän kanssaan.

Vituttaa vaan, kun joutuu valehtelemaan jatkuvasti ja leikkimään normaalia, vaikka on kaukana siitä.

Ja sitten ihmetellään, miksi en ole töissä tai opiskelemassa ja joudun keksimään kaikenlaisia paskaselityksiä, joista ei edes tiedä, menevätkö ne läpi.

Itkettää katsoa sivusta normaalien ihmisten elämää, kun tietää, ettei itse pysty koskaan samaan.

Välillä on oloja, että tekisi suurinpiirtein mieli mennä junan alle. Useita kertoja olen haaveillut myös hyppääväni parvekkeelta alas, etenkin kännissä jonkun luona jossain bileissä.

Onneksi en ole koskaan toteuttanut näitä impulsioita, mutta houkutus on kieltämättä suuri.

Olen jäänyt koukkuun itseni satuttamiseen. Mikään ei anna niin hyvää endorfiiniryöpsähdystä kuin fyysinen kipu, joka on itseaiheutettua.

Mutta en todellakaan kehota ketään itsensä satuttamiseen, koska pitemmällä aikavälillä seuraukset voivat olla todella vakavia, kuten esim. verenmyrkytys.

Älkää siis tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon...