Mietin, miltä tuntuisi vuotaa kuiviin ranteet auki viillettyinä.
Nyt, tässä sängyllä, kun istun ja kirjoitan tätä.
Miltä tuntuisi kävellä astiakaapille, ottaa juomalasi käteen, rikkoa se vasten tiskipöydän reunaa ja tarttua isoimpaan, terävimpään palaseen ja upottaa sen reuna vasten hentoa, pahaa-aavistamatonta rannetta.
Kuinka kauan kestäisi ennenkuin saisin valtimon katkaistua? Kuinka paljon verta on mahdollista vuotaa ilman, että tajunta sammuu?
Kulkisiko elämä filminauhana silmissäni? Kuinka paljon kipua olisin valmis kestämään?
Sairaita ajatuksia, sairaita mielikuvia. Mutta minähän olenkin sairas, sillä ei kai kukaan terve ihminen elättele mielessään fantasioita siitä, miten saisi itseltään mahdollisimman vaivattomasti hengen pois?
Tämä on taas yksi niistä pahoista päivistä. Kun kipu velloo tajunnassa edestakaisin ja itku kuristaa kurkkua. Kun tulevaisuus on pelkkää mustaa, eikä elämällä ole enää mitään tarjottavaa.
Miksi?
Kysymys, jota olen pyöritellyt mielessäni lukemattomia kertoja saamatta vastausta.
Kysymys, jolla kidutan itseäni etenkin tällaisina päivinä, kun kuilun reuna on pelottavan lähellä.
Miksi minä elän tätä elämää?
Istun vain kotona päivästä toiseen. En tapaa ketään, en käy missään. Korkeintaan kaupassa tai apteekissa. Tai pyöräilemässä ja silloinkin masentaa, kun olen niin yksin.
En tiedä, kauanko jaksan juosta tässä yksinäisessä oravanpyörässä. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, millaista on olla täydellisen yksin. Niin yksin, että kesän vihreys ja lämpö satuttavat pelkällä olemassaolollaan.
Kesä on ystävyyden ja rakkauden aikaa. Silloin ollaan ulkona, tavataan ystäviä ja eletään täysillä.
Kesä itsessään on lupaus. Valo ja lämpö tuovat mukanaan illusion siitä, että kaikki on taas mahdollista.
Kesä on toiveiden ja täyttymysten aikaa. Mutta ei minulle. Ei nyt, ei koskaan.
Olen ymmärtänyt vihdoin totuuden elämästäni ja se on totuus, jonka kanssa on niin raskasta elää, että joskus toivoisin, ettei minun tarvitsisi olla elossa ja kokea tätä tuskaa.
Totuus on tämä: minä olen ja tulen aina olemaan yksin.
Minut on tuomittu kulkemaan yksin, kunnes kuolen.
Ajatuskin siitä, että tätä samaa paskaa jatkuisi seuraavat 30 vuotta, tekee sairaaksi.
On pelottavaa, kuinka nopeasti romahdus voi tulla. Eilen sitä vielä luuli voivansa suht hyvin ja tänään ollaan taas siellä kuopan pohjalla ihmettelemässä, miksi maa katosi niin nopeasti jalkojen alta?
En tiedä, johtuuko tämä olo mahdollisista vieroitusoireista (lopetin Triptylin 2 päivää sitten) vai mistä, mutta haluaisin vain antaa periksi ja mennä peiton alle itkemään ja viiltelemään.
Ei ketään ketä tavata, ei asioita, joita pitäisi hoitaa. Tai olisi, mutta en jaksa. En kertakaikkiaan jaksa.
Vihaan itseäni tällaisena. Ja vihaan tätä todellisuutta, jossa elän.
Haluaisin satuttaa itseäni niin kovasti.
Miksi en vain ota terää käteeni ja viillä?
Yritän taistella tätä sairasta halua vastaan, mutta kauanko jaksan?
Kuilun reuna on aina lähellä ja putoaminen on niin pelottavan helppoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti