Jos olisin huomannut tämän henkilön ennen kuin oli liian myöhäistä, olisin vaihtanut suuntaa ja mennyt jonnekin piiloon (vaikkapa kauppaan), mutta satuimme valitettavasti kasvokkain ja minun oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan.
Emme puhuneet kovinkaan pitkän aikaa ja silti minä menin niin lukkoon, että tuntui, kuin aivoni olisivat totaalisen jumissa. En pystynyt muodostamaan minkäänlaisia ajatuksia.
Vastailin miettimättä lainkaan etukäteen vastauksiani ja näin ollen sanoin asioita, jotka varmasti kuulostivat typeriltä. Suustani vain tuli sanoja ilman, että ehdin millään tavalla vaikuttaa niiden sisältöön.
Jälkeenpäin hävetti niin paljon, että olisin halunnut vajota maan alle. Se tunne, kun tietää mokanneensa tilanteen ja antaneensa itsestään todella typerän kuvan...
Mietin kohtaamistamme ja olin masentunut koko loppupäivän. Niin koville se otti, kun tajusin, etten ole tippaakaan edistynyt tässä asiassa vuosien mittaan vaan päinvastoin, pelkoni on pahentunut verrattuna siihen, mitä se oli esim. 10 vuotta sitten.
Kaikenlaiset sosiaaliset kohtaamiset ovat minulle vaikeita. Esimerkiksi apteekissa asiointi. Ahdistaa jo etukäteen ajatus siitä, ettei saa rauhassa katsella tuotteita, vaan joku farmaseutti/myyjä tulee joka ikinen kerta kysymään, voiko hän auttaa.
Ja ei siinä mitään, ymmärrän kyllä että he tekevät vain työtään, mutta silti minua ahdistaa joka kerta kun näin käy. En halua kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, koska se ahdistaa ja pelkään vaikuttavani idiootilta.
En kertakaikkiaan hallitse itseäni, jos joudun yllättävään sosiaaliseen tilanteeseen. Mieleni on yhtäkkiä kuin tyhjä taulu, jolta kaikki informaatio on hetkessä pyyhitty pois.
Joka helvetin kerta homma menee samalla kaavalla. Joudun yllättäen jonkinlaiseen tilanteeseen, joka edellyttää jonkinasteista kommunikaatiota vieraan tai puolitutun ihmisen kanssa.
Säikähdän ja pääni tyhjenee kaikista ajatuksista. Hädin tuskin ymmärrän, mitä minulta kysytään ja vastaan toiselle jotain, ennen kuin ehdin millään tavoin miettiä, mitä päästän suustani ulos. Tilanne etenee ja tuntuu, etten itse kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.
Mokaan väistämättä joko puhumalla typeriä tai elehtimällä tilanteeseen nähden väärällä tavalla.
Joka ikinen kerta saan jälkeenpäin hävetä itseäni ja samalla mietin, miten elämästäni voi ikinä tulla yhtään mitään, kun en osaa kommunikoida toisten kanssa normaalisti?
Kuinka paljon kadehdinkaan heitä, joille sosiaaliset tilanteet eivät ole ongelma. Jotka voivat asioida kaupassa, pankissa, apteekissa, ravintolassa, jne jne ilman jatkuvaa pelkoa, joka jäädyttää kaikki ajatukset ja saa puhumaan, mitä sylki suuhun tuo.
Minua hallitsee jatkuva pelko.
Pelkään naapureita. Pelkään entisiä tuttuja. Pelkään vanhoja kavereita. Pelkään lähikaupan myyjää.
Koko elämäni on rakentunut jatkuvan pelon ympärille ja minä elän ja hengitän tätä pelkoa, joka ei päästä minua otteestaan.
Pelko on tuhonnut sosiaalisen elämäni ja tällä menolla se tuhoaa loputkin mielenterveydestäni.
Pelko ja yksinäisyys, joka tappaa minut hiljaa sisältä, pala kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti