Istun elinkautista itseni kanssa

Minä pelkään.

Pelkään itseäni, pelkään tätä sairasta mieltä joka minussa asuu.

En olekaan se ihminen, joka kuvittelin olevani. En itseasiassa enää tiedä, kuka minä oikeasti olen.

Todella kliseistä, mutta jollain tavalla olen onnistunut kadottamaan itseni jossain vaiheessa. En tarkalleen ottaen tiedä, milloin tämä tapahtui, mutta sen tiedän, että oloni on ollut huono jo pitkään. Niin pitkään, etten enää tiedä, miltä tuntuu olla ns. normaali.

Ei minulla ole oikeastaan koskaan niin sanottua normaalia olotilaa. Olen aina pikkuisen vinksallani, suuntaan sun toiseenkin. Mielialani vaihtelevat vihaisesta masentuneeseen tai vaihtoehtoisesti molemmat tunteet ovat yhtä aikaa päällä.

Sen lisäksi sisälläni asuvat kyynisyys ja tyhjyys, jotka syövät sydämeen reikiä ja kilpailevat keskenään siitä, kumpi onnistuu tuhoamaan uskon itseeni ja tähän ihmiskuntaan lopullisesti.

Viha ärjyy minussa, raivoaa petoeläimen lailla. Pelkään vihaani, pelkään sitä hallitsematonta, kontrolloimatonta tunnetta, joka säännöllisin väliajoin ottaa minut valtaansa ja tunkeutuu tietoisuuteeni kuin vieras tajunta jostain avaruudesta ja saa minut sanomaan ja tekemään asioita, joita kauhistun itsekin.

Pelko saa sydämeni hakkaamaan ja pakottaa minut juoksemaan karkuun, pois ihmisten luota, yhä kauemmas kaikenlaisesta vuorovaikutuksesta, jotta menneisyyteni ei saisi minua kiinni, vaikka tiesin jo ennen ensimmäistäkään askelta sen olevan tuhoontuomittu projekti.

Menneisyys on minussa, enkä minä pääse koskaan pakoon. Istun elinkautista itseni kanssa ja se on kovin rangaistus, jonka elämä on minulle langettanut.

 Minä vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat satuttaa.

Olen vähän kuin henkinen neulatyyny. Minun kipupisteeni ovat avoimena, minuun saa tökätä neuloja ja jättää ne paikoilleen, etten vain koskaan unohtaisi sitä perimmäistä totuutta.

Että olen ikuisesti huono enkä kelpaa omana itsenäni, en koskaan omana itsenäni. En ole kukaan, en ole mitään.

Vain yksi monista, joita ei voi enää auttaa.