Viha on pohjaton kuilu

Kävin tänään vaihteeksi työkkärissä. Palkkatukipaikassa harkitaan edelleen, onko niillä varaa palkata mut. Olo on kovin ristiriitainen. Toisaalta toivon, että olisin siinä kunnossa, että pystyisin menemään sinne. Toisaalta taas vituttaa kun tiedän, että en pysty.

Olen ajatellut viime aikoina paljon menneisyyttäni ja omaa perhettäni. Miksi kaikki on mennyt niinkuin on mennyt?

Olen usein miettinyt, että abortti olisi kohdallani ollut oikea vaihtoehto. Kunpa äitini olisi abortoinut sekä minut, että veljeni, niin kaikilla olisi helpompaa. Meidän ei olisi pitänyt kärsiä kaikkea tätä paskaa, josta ei tunnu pääsevän yli.

Olen tietoinen siitä, että maailmassa on pahempiakin kohtaloita ja osaan jopa olla kiitollinen tietyistä asioista. Silti mikään ei voi poistaa sitä katkeruutta, joka syntyy osattomaksi jäämisen kokemuksesta.

Eniten katkera olen yksinäisyydestäni ja kiusaamisesta. Jos ne eivät olisi kiusanneet minua, olisinko normaali? Saisinko ystäviä, pystyisinkö seurustelemaan? Pystyisinkö käymään normaalisti töissä?

Ja kaikkein tärkeintä: olisiko tämä yksinäisyyteni ollut estettävissä,  jos kiusaajat olisivat päättäneet olla kiusaamatta? Pärjäisinkö sosiaalisesti paremmin ja olisiko persoonani vinoutumiselta säästytty, jos ne kusipäät olisivat osanneet pitää turpansa kiinni?

 Minusta tuntuu, että olen pohjimmiltani paha. En edes tiedä, ansaitsenko rakkautta keneltäkään. Olen pahantahtoinen ja katkera, toivon jopa niin sanotuille ystävilleni epäonnistumisia. Vihaan salaa kaikkea ja kaikkia.

Viha on kuin pohjaton syvä kuilu, josta riittää aina vain ammennettavaa.

Miten ihmisessä voikin olla näin paljon vihaa? Miten se on mahdollista, ottaen huomioon taustani, joka ei edes ole sieltä rankimmasta päästä?

Minä olen kieroutunut ja sairas. En ole koskaan ollut normaali.

Antaisin kaikkeni, jotta olisin.

Näen itsessäni niin paljon enemmän huonoa kuin hyvää. Soimaan itseäni jatkuvasti niistä ominaisuuksista, joita en voi muuttaa. Millä adjektiiveilla kuvailisin itseäni parhaiten?

Tyhmä. Ruma. Hullu. Katkera. Epäonnistunut.

Psykologisten testien perusteella älykkysosamääräni pitäisi olla normaali. Mutta en oikeasti usko sitä. Miten muka voisin olla tippaakaan älykäs, kun en tajua matematiikasta mitään? Eivätkä asiat jää päähäni, vaikka kuinka pänttäisin.

Jos koealueen joutuu lukemaan läpi melkein 10 kertaa, että sisäistää lukemansa, mistä muusta se kertoo kuin tyhmyydestä?

En myöskään pysy kärryillä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Aina kun joku heittää vitsin, minä tajuan sen viimeisenä. Tv-ohjelmat ovat niin nopeatempoisia, että on vaikea pysyä kärryillä.

Esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta en jaksa luetella niitä kaikkia. Lopputulos kun on jokatapauksessa se, että häpeän itseäni niin perkeleesti. Minussa on kaikki ne ominaisuudet, jonka takia kukaan ei halua viettää aikaa kanssani.

Sen lisäksi, että olen ruma ja tyhmä, olen myös epäsiistin näköinen. Ei mulla ole kovinkaan usein varaa ostaa uusia vaatteita ja silloin kun on, ne eivät tietenkään sovi yhteen.

Meikkaaminen on kohdallani turhaa, vaikka sitä välillä teenkin. Millään meikillä ei saa näistä kasvoista kauniita, joten miksi vaivautua?

Miehille olen korkeintaan yhden illan pano, en koskaan sen enempää.

Kymmenen vuotta sitten luotin vielä siihen, että joku päivä minäkin voin saada hyvän miehen. Nyt olen ymmärtänyt, että ei minua kukaan normaali mies huoli. Ja vaikka huolisi, minun hulluuteni tuhoaisi väistämättä suhteemme ennemmin tai myöhemmin.

Haluaisin kääntää kelloa taaksepäin ja vaihtaa ainakin edelliset 15 vuotta elämästäni. Se olisi ainoa keino repiä sisimmästäni tämä tuska, jolle ei tunnu löytyvän loppua.