Joo, olen ihan vitun säälittävä, mutta tälle ololle ei voi mitään. Minulla on taas raivokohtaus, joita aina välillä tulee, kun asiat menevät päin persettä.
Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti: hengittää sisään ja ulos, hokea itselleni, että "olen aivan rauhallinen, kaikki on hyvin" jne mutta paskat siitä mitään apua ole. Alkaa vaan vituttaa entistä enemmän.
Spotify-mainokset saavat raivon partaalle; mikä tahansa tässä mielentilassa saa raivon partaalle. Vaikkapa se, jos kirjoitan vahingossa tähän näytölle väärän sanan. Tekee samantien mieli repiä kone piuhoineen irti ja heittää koko saatanan rakkine seinään.
Tällä kertaa kyseessä ei ole PMS (joka mulla on todella pahana) vaan muuten vaan-vitutus. Se olotila, kun kaikki kyrsii ja tekisi mieli huutaa kurkku suorana tai mennä peiton alle itkemään. Sen voi laukaista ihan pienikin tekijä, vaikkapa se, jos lyö polvensa pöydänkulmaan tai lasi putoaa kädestä.
Olen kärsinyt jo alle kouluikäisestä asti näistä raivonpuuskista. Ala-asteen opettaja oli sitä mieltä, että olin häiriintynyt lapsi, koska sain koulussa säännöllisesti raivareita. Hän kehotti vanhempiani viemään minut suoraan psykiatrille.
Luonnollisestikin kyseinen opettaja inhosi minua, kuten myös luokkatoverini ja heidän vanhempansa.
Täytyy tosin myöntää, että edellä mainittu opettaja oli mitä luultavimmin oikeassa. Minun olisi todellakin pitänyt päästä jonnekin tutkimuksiin, koska jo tuolloin oli päivänselvää, että en ollut normaali lapsi.
Minussa oli jotain pahasti vialla jo silloin, mutta armaat vanhempani tietysti sulkivat silmänsä ja uskottelivat, ettei mitään ongelmaa ollut olemassakaan.
Ja mikä onkaan lopputulos? Häiriintyneestä lapsesta tuli häiriintynyt aikuinen.
Olen aina tiennyt, ettei raivoamiseni ole normaalin rajoissa, mutta mikä tämän hirvittävän vihan aiheuttaa ja miten siitä pääsisi eroon, on loputon kysymysmerkki. Kiusaamisella oli varmasti osansa, mutta se ei selitä kaikkea.
Todennäköisesti olen jollain tapaa neurologisesti poikkeava, koska tunteeni ovat aina olleet tavanomaista selvästi voimakkaampia. Minulla on useita Asperger- ja add- piirteitä, mutta näiden pohjalta ei voida antaa mitään diagnoosia.
Mutta vittujako sitä diagnoosilla, kun itse tiedän, etten ole normaali, piste.
En vain haluaisi olla loppuikääni tällainen skitso, joka hakkaa ja viiltelee itseään plus napsii bentsoja, jotta saisi pidettyä vihansa jollain tavalla hallinnassa.
Ja ettei elämä olisi liian helppoa, mulla on helvetillinen kolmenkympin kriisi meneillään, joka alkoi jo vuosi sitten, eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Miten se käytännössä ilmenee? Olen taantunut takaisin murrosikäiseksi.
Himoitsen lävistyksiä, shokkihiusvärejä ja rastoja. Haluaisin alkaa gootiksi. Kaikkea tällaista, josta luulin päässeni jo eroon, mutta mitä vielä...
Vihaan ulkonäköäni. Olen niin saatanan harmaa, etten tapetista erotu. En koe olevani sisäisesti sitä, mitä ulkokuoreni viestittää muille: tylsä ja tavallinen, puoliksi näkymätön.
Kun olen aina ollut se, joka ei kuulu joukkoon.
Miksi hakkaan päätäni yhä uudestaan seinään, kun tiedän jo kokemuksesta, ettei se seinä anna periksi? Miksi jakeluuni ei mene, että satutan vain itseäni yrittämällä olla muiden kaltainen, kun en ole?
Miksi en vain voisi olla miettimättä näitä kysymyksiä päässäni? Tulen kohta hulluksi itseni kanssa.
Haluan olla ennen kaikkea turvassa. En halua erottua joukosta. En tahdo, että muut kiinnittäisivät minuun huomiota. Ja jos hankkisin lävistyksiä tai värjäisin hiukseni violetiksi, niin väistämättä tapahtuisi.
Mutta en koe tätäkään ulkokuorta omakseni, jossa asustelen. Tylsänväriset hiukset, meikittömät kasvot, vaatteet jostain henkkamaukan alerekistä haalitut. Ei lävistyksiä (enää, nuorempana oli).
En oikeasti tiedä, kuka olen tai kuka edes haluaisin olla. En tiedä enää mistään mitään.
Voisko joku vain ampua minut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti